Olen aikuinen ja silti vanhemmalla on minuun vielä ote? Miten irtautua?

Onko hänellä skitsofrenia? Mun äidillä on ja se ei vieläkään tajua ettei sillä ole mun tekemisiin sanavaltaa. Tästä syystä olen aina inhonnut auktoriteetteja. Skitsot ei tunne toisen rajoja vaan päsmäröi toisen elämää kuin omaansa, elää toisen kautta. Koska mä elin koko lapsuuteni kanssaan opin virheellisiä toimintamalleja. (Ihan niin kuin säkin mut ehkä eri syystä.) Meni kauan tajuta miten itsekin toimin väärin kun se minkä mallin olin nähnyt, oli mulle se "normaali."

Vierailija kirjoitti:

Ehkä meille sijoituslapsille on korostettu koko lapsuuden ajan vähän vaivihkaa, että olemme onnekkaita kun edes joku on huolinut meidät emmekä joutuneet heitteille, etkä meillä tästä syystä ole paljon varaa pitää meteliä. Voisihan se joku vaikka muuttaa mielensä. Hän ei ole meille mitään velkaa, me olemme hänelle kaiken velkaa. Näin ainakin minulla. Aikuisenahan sitä ei tarvitse ikinä enää sanoa, kun se on jo iskostettu sinun perusolemukseen.

Ap

Kuulostaa todella todella surulliselta lähtökohdalta elämälle. Minusta lapsen pitäisi tuntea olevansa sellainen, joka tuo suuren onnen vanhemmilleen.

Vierailija kirjoitti:

Ongelmani on, että olen vasta nelikymppisenä tajunnut, miten kontrolloiva ja vähättelevä kasvatusäitini edelleen haluaa käyttää valtaa minuun. En ole halunnut laittaa välejä poikki, etten menetä koko kasvattisuvun välejä. On kuitenkin vaikea olla hänen kanssa tekemisissä, on mm. epäkohtelias miehelleni, kommentoi lapseni painoa aina ääneen, ym. On kaiken kaikkiaan suorapuheinen ihminen. Olen hänelle myös jollain lailla kiitollisuudenvelassa. Miten voisin pitää häneen etäisyyden, ja olla pahoittamatta mieltä aina hänen kommenteista?

Kerrot kohteliaasti missä omat rajasi kulkevat ja loukkaannut lapsesi arvostelusta. Miehesi kertoo myös omat rajansa ettei suostu epäkohteliaaseen käyttäytymiseen, jos miestä tämä käytös ei haittaa, se ei sitten ole kenenkään ongelma. Ja sitten se tärkein, maltti on totisesti valttia. Tulee toiselta osapuolelta millainen paskamyrsky hyvänsä, on tärkeintä että itse pysyy tyynenä, ei huuda, ei itke.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kontrolloiva äiti. Itselläni on ikää 41 vuotta ja minulla on kaksi lasta. Äitini on minulle bioäiti.

Mikä on ikävää, niin itse kontrolloin miestäni (ja hänen lastenkasvatustapojaan). Ja lisäksi kontrolloin erityisesti lapsiani.

Lapseni ovat vielä alaikäisiä, mutta luulen, että minun on vaikea päästää heistä irti aikanaan ja antaa lentää omin siivin maailmalle. Luottaa, että pärjäävät ilman kontrollointiani.

Liekö kontrollointitaipumus geeneissä vai opittua?

Veikkaan opittua. Itselläni samoin kontrolloiva äiti. Murrosiässä päässäni naksahti ettei puolisoaan ja lapsiaan voi kukaan kontrolloida kuin äitini ja nousin kapinaan. Ja se jatkuva huutaminen kun kaikki oli aina väärin. Opin sen kontrolloinnin huononkin puolen, eli sen ettei kontrolloijan elämä ole mitään auvvoa, kurjalta se näyttää ja varmaan tuntuukin.

Huomaan itsessäni enemmän lammasmaisia piirteitä kasvattajana koska en ikinä halua olla kuin äitini. Kultainen keskitie pitäisi löytää, nyt jo muksut hyppii silmille kun löllöilen liikaa.

Kyllä vanhemmat saa olla olemassa ja heihin saa pitää yhteyttä aikuistuttuakin. Ei se ole joko tai. Pitää löytää molemmille sopiva tapa ja tiheys yhteydenpitoon. Kun kummatkin ovat aikuisia suhteen pitäisi muuttua enemmän ystävyyssuhteen kaltaiseksi. Aikuiset ihmiset voivat keskustella asioista ihan ystävällisessä hengessä ja tehdä suhteen eteen töitä. Se on kuitenkin ihmiselle valtava voimavara ja rikkaus, että on vanhemmat ( vaikka kasvattisellaiset) ja sitä kautta pystyy paremmin peilaamaan suhdettaan ja suhtautumistapaansa muihin eri ikäisiin ihmisiin.

Eli en heittäis lasta pesuveden mukana pois.

Todella hyviä kommentteja teillä. Tunnen tosiaan helposti syyllisyyttä enkä ole hyvä sanomaan vastaan. Voimakastahtoinen ihminen kuten k-äiti helpostikin pyyhkäisee vastaväitteeni sivuun.

Ehkä onkin tässä valossa hyvä etten ole saanut sieltä lastenhoitoapua, vaikka sen tajuaminen oli kurjaa että siinäkään en ole tärkeä kuten omat lapset.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kyllä vanhemmat saa olla olemassa ja heihin saa pitää yhteyttä aikuistuttuakin. Ei se ole joko tai. Pitää löytää molemmille sopiva tapa ja tiheys yhteydenpitoon. Kun kummatkin ovat aikuisia suhteen pitäisi muuttua enemmän ystävyyssuhteen kaltaiseksi. Aikuiset ihmiset voivat keskustella asioista ihan ystävällisessä hengessä ja tehdä suhteen eteen töitä. Se on kuitenkin ihmiselle valtava voimavara ja rikkaus, että on vanhemmat ( vaikka kasvattisellaiset) ja sitä kautta pystyy paremmin peilaamaan suhdettaan ja suhtautumistapaansa muihin eri ikäisiin ihmisiin.

Eli en heittäis lasta pesuveden mukana pois.

Joskus voi olla joko-tai, veikkaan ap tilanteessa ainakin vuoden tauko.   Työtä oman perheen eteen muu luontevaa.

Liian kiltti exä minulla - sanoin katkaise välit, jopa äitinsä oli samaa mieltä.  Töitä lueteltiin, ex-mieheni kuunteli huonovointisen näköisenä mitenköhän ehtii kaiken lomalla.

Olkaa eri mieltä olihan tämä ääritapaus.

Miks jotkut ottaa adoptiolapsia jos pitää eriarvoisina kuin omia lapsiaan? Sädekehän kiillotustako.

Hyvä lukea näitä kommentteja. Olen pitänyt itseäni huonona ihmisenä, kun en soittele välillä viikkoon ja käynkin ehkä kerran kuussa, vaikka asutaan samalla paikkakunnalla. Yhteiselle lomalle en lähtisi jos ei ole ihan pakko. Omien lastensa perheiden kanssa tämä äiti on paljon läheisempi. Nyt tätä lukiessa tajuan että se on yhdenlaista rajan asettamista ja suojautumista, jaksan häntä vain juuri sen verran. Kateeksi käy ihmiset joilla on äiti jonka kanssa voi vaan soitella, eikä se ole tenttausta ja tilin tekoa tekemisistäni, ja ohjeita miten pitäisi tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä lukea näitä kommentteja. Olen pitänyt itseäni huonona ihmisenä, kun en soittele välillä viikkoon ja käynkin ehkä kerran kuussa, vaikka asutaan samalla paikkakunnalla. Yhteiselle lomalle en lähtisi jos ei ole ihan pakko. Omien lastensa perheiden kanssa tämä äiti on paljon läheisempi. Nyt tätä lukiessa tajuan että se on yhdenlaista rajan asettamista ja suojautumista, jaksan häntä vain juuri sen verran. Kateeksi käy ihmiset joilla on äiti jonka kanssa voi vaan soitella, eikä se ole tenttausta ja tilin tekoa tekemisistäni, ja ohjeita miten pitäisi tehdä.[/quot

Olet taatusti onnellisempi ihminen kun et tapaa häntä.

29 siis ap

Eikä ole diagnosoitu skitsofreniaa tai mitään, mutta joku vahva rajojen ja toisten tilan kunnioituksen (ja muunkin kunnioituksen) puute hänellä kyllä on, ja on kyllä ihan tunnettu suorapuheisuudestaan ja suoranaisesta epäkohteliaisuudestaan.

Hän uudessa paikassa esimerkiksi saattaa kävellä suoraan tarkastamaan isäntäparin makuuhuoneenkin. Jos ulko-ovi on auki, ei välttämättä soita ovikelloa vaan kävelee sisään.

Nyt vasta kun näitä kirjoitan, vasta näen että miten todella erikoinen ja hankala persoona on. Miten en sitä ennen ole nähnyt.

Ap

Ap[/quote]

Normaali ihminen nostelee kulmiaan sille huutelijalle. Ehkä he nostelivat kulmiaan kun käyttäydyt kuin piika.

Mutta täytyy sanoa että joku on pahasti pielessä kun korostat niin paljon että kyseessä on kasvattiäitisi.[/quote]

En ihan ymmärtänyt miksi pielessä? Hän on kasvatusäiti, ei siis äitini. En ole koskaan sanonut häntä äidiksi vaan nimellä. Hän on ollut muille perheen lapsille äiti, mutta minulle huoltaja. Vieraiden ihmisten kanssa saatan viitata häneen sanalla äiti, koska on turha ruveta selittämään sen kummempia tai puhua kasvatusäidistä. Tutummille puhun nimellä. Oma äitini on kuollut.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Miks jotkut ottaa adoptiolapsia jos pitää eriarvoisina kuin omia lapsiaan? Sädekehän kiillotustako.

Kauheaa ottaa kasvatuslapsia ja roikuttaa heitä tuollaisessa "kiitollisuudenvelassa". Brrr.

Nosto

Vierailija kirjoitti:

Kyllä vanhemmat saa olla olemassa ja heihin saa pitää yhteyttä aikuistuttuakin. Ei se ole joko tai. Pitää löytää molemmille sopiva tapa ja tiheys yhteydenpitoon. Kun kummatkin ovat aikuisia suhteen pitäisi muuttua enemmän ystävyyssuhteen kaltaiseksi. Aikuiset ihmiset voivat keskustella asioista ihan ystävällisessä hengessä ja tehdä suhteen eteen töitä. Se on kuitenkin ihmiselle valtava voimavara ja rikkaus, että on vanhemmat ( vaikka kasvattisellaiset) ja sitä kautta pystyy paremmin peilaamaan suhdettaan ja suhtautumistapaansa muihin eri ikäisiin ihmisiin.

Eli en heittäis lasta pesuveden mukana pois.

Eivät kaikki vanhemmat osaa kohdata aikuista lastaan tasavertaisena aikuisena, tai halua/kykene parantamaan suhdetta. Monet jämähtävät niihin vanhoihin asetelmiin ja ajattelevat että "vanhempiaan ei saa kyseenalaistaa" eli vanhempi voi käyttäytyä vaikka kuinka törpösti ja ilkeästi lastaan kohtaan eikä aikuinenkaan lapsi saa tätä kritisoida.

Silloin ainoa vaihtoehto on ottaa etäisyyttä ja pitää etäisen asialliset välit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä vanhemmat saa olla olemassa ja heihin saa pitää yhteyttä aikuistuttuakin. Ei se ole joko tai. Pitää löytää molemmille sopiva tapa ja tiheys yhteydenpitoon. Kun kummatkin ovat aikuisia suhteen pitäisi muuttua enemmän ystävyyssuhteen kaltaiseksi. Aikuiset ihmiset voivat keskustella asioista ihan ystävällisessä hengessä ja tehdä suhteen eteen töitä. Se on kuitenkin ihmiselle valtava voimavara ja rikkaus, että on vanhemmat ( vaikka kasvattisellaiset) ja sitä kautta pystyy paremmin peilaamaan suhdettaan ja suhtautumistapaansa muihin eri ikäisiin ihmisiin.

Eli en heittäis lasta pesuveden mukana pois.

Eivät kaikki vanhemmat osaa kohdata aikuista lastaan tasavertaisena aikuisena, tai halua/kykene parantamaan suhdetta. Monet jämähtävät niihin vanhoihin asetelmiin ja ajattelevat että "vanhempiaan ei saa kyseenalaistaa" eli vanhempi voi käyttäytyä vaikka kuinka törpösti ja ilkeästi lastaan kohtaan eikä aikuinenkaan lapsi saa tätä kritisoida.

Silloin ainoa vaihtoehto on ottaa etäisyyttä ja pitää etäisen asialliset välit.

Eivät kaikki mutta monet myös "kasvavat" jos lapset antavat heille mahdollisuuden. Se voi kyllä viedä aikaa. Oman äitini kohdalla vuosikausia, mutta kuitenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Hyvä lukea näitä kommentteja. Olen pitänyt itseäni huonona ihmisenä, kun en soittele välillä viikkoon ja käynkin ehkä kerran kuussa, vaikka asutaan samalla paikkakunnalla. Yhteiselle lomalle en lähtisi jos ei ole ihan pakko. Omien lastensa perheiden kanssa tämä äiti on paljon läheisempi. Nyt tätä lukiessa tajuan että se on yhdenlaista rajan asettamista ja suojautumista, jaksan häntä vain juuri sen verran. Kateeksi käy ihmiset joilla on äiti jonka kanssa voi vaan soitella, eikä se ole tenttausta ja tilin tekoa tekemisistäni, ja ohjeita miten pitäisi tehdä.

Minäkin soittelen ihan biologisen äitini kanssa n.kerran kuussa, koskaan emme kyläile toistemme luona vaikka asumme samalla paikkakunnalla. Kuulumisten vaihto on lähinnä sitä että äiti puhuu itsestään ja jos kertoo jotain omia asioitaan hänelle,hän ei ole kuulevinaan tai sitten sanoo jotain ilkeää ja arvostelee. Tavallinen, kohtelias ja vastavuoroinen kanssakäyminen ei siis onnistu. Jos jostain sanoo pahoittaneen mielensä, hän vetää marttyyriasenteen päälle ja sanoo että "kaikkeni olen sinulle antanut ja parhaani tehnyt ja sinä kehtaat haukkua minua".

Pelkkä äitiys siis hänen mielestään asettaa lapsen sellaiseen kiitollisuuden velkaan, että lapsella ei ole varaa sanoa koskaan mitään negatiivista äidistään.