Lue keskustelun säännöt.
Kun ei koskaan ole vanhempien tukea
17.01.2017 |
Isäni kuoli kun olin 14. Lähdin kotoa 16-vuotiaana eikä äidistä ennen sitä tai sen jälkeen koskaan ole ollut apua tai tukea. Yleensä päinvastoin. Rahapulaa, häirintää, suorastaan stalkkausta, ikävää juoruilua selän takana, moittimista ja alaspainamista.
On oikeasti tosi surullinen olo, ettei ole koskaan voinut missään asiassa saada ikinä mitään. Ei itse, eikä lapset.
Kommentit (6)
Mulla ei edes ole lapsuudenkotia ollut isän kuoleman jälkeen. Äiti myi pois. Samalla hävitti kaikki minunkin leluni, polkupyöräni eli ei ole edes muistoesineitä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei edes ole lapsuudenkotia ollut isän kuoleman jälkeen. Äiti myi pois. Samalla hävitti kaikki minunkin leluni, polkupyöräni eli ei ole edes muistoesineitä.
Ap
Ei minullakaan enää ole lapsuudenkotia. Isä myi sen pois kun äiti dementoitui ja heitti samalla kaikki tavarat esim valokuvat kaatopaikalle. Eipä ole minullakaan muistoja kuin mielessä.
Minulla on ikävä jotain äitihahmoa tai mummoa, jollaisia minulla ei ole koskaan ollut. Molemmat vanhemmat olivat alkoholisteja, isä kuollut jo kauan sitten, ja äiti myynyt lapsuudenkodin, eli myös oma piha ja rakas maisema on mennyttä. Haaveilen vahvasta äitihahmosta, vaikka olen jo 38-vuotias ja itsekin kahden lapsen äiti. Se on sellaista haamusärkyä, sellaisen ikävää, jota ei ole koskaan ollutkaan. Terapeuttini mukaan olen selviytyjä, koska olen rakentanut itselleni hyvän elämän huonoista lähtökohdista huolimatta. Minua itkettää silti helposti kun olen yksin.
Tulee vaan niiiiiin surullinen olo aina, kun lasten kaveritkin on mummoloissa. Tai juhlapyhinä, kun muistaa vaan aina kaikkea kamalaa omasta elämästä. Tai päiväkodin "isovanhempien päivänä", kun ei ole sitä isovanhempaa. Tai perhejuhlissa tai kun lasten kaverien isovanhemmat kuskaa heitä harrastuksiin tai hakee koulusta tai ottaa lomilla. Kaverit puhuu mummoloista, eikä meillä ole. On aina vaan me.
Tai kun ihmisillä on hääkuvia joissa sukulaisia. Tai vaikka oma rippikuva tai yo-kuva. Minulla ei ole kumpaakaan. Ei ollut rahaa mihinkään.
ap
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ikävä jotain äitihahmoa tai mummoa, jollaisia minulla ei ole koskaan ollut. Molemmat vanhemmat olivat alkoholisteja, isä kuollut jo kauan sitten, ja äiti myynyt lapsuudenkodin, eli myös oma piha ja rakas maisema on mennyttä. Haaveilen vahvasta äitihahmosta, vaikka olen jo 38-vuotias ja itsekin kahden lapsen äiti. Se on sellaista haamusärkyä, sellaisen ikävää, jota ei ole koskaan ollutkaan. Terapeuttini mukaan olen selviytyjä, koska olen rakentanut itselleni hyvän elämän huonoista lähtökohdista huolimatta. Minua itkettää silti helposti kun olen yksin.
Joo, mullakin on sellainen särkevä ikävä sinne lapsuuteen. Meillä se uusi omistaja on lanannut koko talon ja antanut tontin täysin villiintyä. Kaduttaa että menin edes katsomaan, koska se oli todella lohduttoman näköinen paikka.
Mulla oli molemmt vanhemmat elossa mutta kotiin ei ollut tulemista. Jo nuorena sain lähteä ja palata en voinut ikinä lapsuudenkotiin vaikka olisi ollut millainen hätä tahansa.aa