Masennuslääkityksellä olleet: Paransivatko lääkkeet teidät?

Joku Xanax eli Xanor, alpratsolaami on pahimmanlaatuista paskaa. Sopii vain hyvin varovaisesti annettuna harvoihin tilanteisiin, koska on todella helposti koukuttava. Ei tarvitse olla mikään väärinkäyttäjä, että jää siihen koukkuun. Jos Jenkit haluavat lääkkeistä ihmisille ongelman, niin onneksi suomalaiset lääkärit eivät halua.

Vedin SSRI-lääke Citalopramia n.puoli vuotta ja sen jälkeen MAO-estäjä Aurorixia. Citalopramilla mieliala koheni ensimmäisinä kuukausina, ruokahalu lisääntyi ja siirryin lievään maaniseen tilaan. Valvoin monia öitä, kokeilin huumeita, oli irtosuhteita, innostus/motivaatio opiskeluja/terveyttä kohtaan romahti, vietin paljon aikaa juoden kännejä ja olin sosiaalisempi kuin ennen. Vastuuntunto ja toisten huomioon ottaminen tosin vähenivät ja lääkkeet eivät sinällään ratkaisseet mitään. Tunteet olivat tasaisempia, joka ehkä johtikin siihen välinpitämättömyyteen muista ja itsestä. Persoonallisuus tavallaan muuttui kans ja muistiongelmia ilmeni(Huom.lääkkeen lisäksi elämäntilanne, seura jne vaikuttivat, ei lääkkeen syytä kaikki).

Olen itse sitä mieltä, että masislääkkeitä ei kannata ottaa, ellei oo todella masentunut. :) koin, että ne sivuoireet, ja etenkin tunteiden latistuminen hankaloittivat ongelmien puimista terapiassa

Vierailija kirjoitti:

Ei. Escitalopraamia söin 5 vuotta. Oikea hoitoni olikin kilpirauhaslääkitys.

Sama täällä.

Käytin zipralexia viisi vuotta. Käytön lopetuksesta on aikaa muutama vuosi enkä tiedä olenko parantunut lääkkeen, sen lopetuksen vai oman ajatustyöni takia.

Masentuneella ajatukset kiertävät samaa kehää ja vähitellen vain negatiiviset asiat ovat mielessä.

Nyt osaan katkaista negatiiviset ajatukset heti alkuunsa. Elämässä tapahtuu kaikkea paskaa mutta ei sitä tarvitse kuvitella yhtään lisää ja siten sairastuttaa itsensä.

Kyllä. Olin vuosia keskivaikeasti masentunut. Kävin terapiassa eri paikoissa ja oli eri elämäntilanteita, kavereita, harrastuksia, kouluja ja poikaystäviä. Ei auttanut.

Viime tammikuussa aloitin Valdoxan kuurin aluksi kuukauden 25mg sitten 50mg. Lääkkeet auttoivat jaksamaan yhdessä terapian kanssa. Lääkkeistä ei ollut haittavaikutuksia ja mietinkin pitkään toimivatko ne edes. Aloin itse käymään pidemmillä lenkeillä ja sitten käymään muutenkin jossain. En enää halunnut olla vain kotona vaikka aiemmin väsyin jos yhtenä päivänä kävi jossain. Iloitsin pienistä onnistumisista ja puhuin asioista. En soimannut itseäni tai vähätellyt. Pelkät lääkkeet ei auta mutta ne antaa voimia jaksaa/parantua.

Itse kärsin myös ahdistuksesta joka pahensi masennusta. Hiljalleen jaksoin yhä enemmän ja tein asioita mitkä aikaisemmin ahdistivat. Uskalsin jopa mennä työkokeiluun viime syksynä vaikka aikaisemmin ajatuskin aiheutti pakokauhua ja itkemistä. Olen niin onnellinen enkä ole vuosiin tuntenut näin. Pelkäsin viime tammikuussa etten ikinä parane ja suostuin vihdoin lääkkeisiin.

En syönyt lääkkeitä kun vain tammikuusta heinäkuuhun. Lopetin lääkkeet puolivahingossa omin päin eikä vielä nyt puolen vuoden jälkeen ole tullut mitään takaisin (en kyllä suosittele lopettamaan lääkkeitä ilman lääkärin lupaa. Yleensä huono idea ja masennus voi uusiutua). Yleinen suositus on syödä ainakin 6kk oireiden loppumisen jälkeen.

Googlatkaa "masennus psilosybiini"

Ei auttanut, söin 60mg seronilia 2 vuotta. Poisti vaan positiiviset tunteet, joten masennuin entistä enemmän.

Minä romahdin rankan elämänjakson päätteeksi ja paniikkikohtaukset tuli myös. Lääkäri määräsi sairaslomaa, sertralinia, liikuntaa ja terapiaa.

Paniikkikohtaukset hävisivät kokonaan alle viikossa. Joka aamu tein vaikka väkisin itselleni terveellisen aamupalan, lähdin ulos kävelemään, kävin myös salilla pari kertaa viikossa. Tätä tein 4 kuukautta. Terapeutin kanssa juttelin muutaman viikon välein.

Aina tuolla kävellessäni mietin asiat poikki ja halki. Päätin että jos tästä paranen, entistä painolastia en ota mukaan. Pikkuhiljaa kaikki menneisyyden asiat oli mietitty loppuun, ajatukset kääntyi nykyhetkeen ja siitä tulevaan. Huomasin että alan olla iloinen taas, osasin nauttia pienistä asioista, kestin taas stressiä.

Paranin masennuksesta todella hyvin. Olin ollut masentunut huomaamattani jo vuosia, tuo rankka aika kesti minulla 8 vuotta joka oli täynnä huolta ja murhetta ja todella ikäviä asioita.

Onneksi löysin itsestäni voimaa hoitaa itseäni aktiivisesti masennuksesta. Ehkä minun lääkärini osasi todella korostaa sitä että itse täytyy myös hoitaa itseään. Pelkkä lääke ei auta. Täytyy tehdä muutoksia jotka edesauttaa parantumista. Itsestään pitää pitää huolta.

Ei se helppoa ole silloin kuin ei haluaisi mitään muuta kuin itkeä peiton alla. Kävelylläkin itkin, usein. En pitkään aikaan tuntenut pienintäkään iloa siitä että pakotin itseni lenkille. Inhosin terveysruokaa pitkään. Mutta sitten huomasin että kroppa voi hyvin, ei ollut itseinhoa omaa vartaloa kohtaan. Masentuneena mässäily sokerilla joka pahensi oloa aina, pitkäksi aikaa.

Lääkkeenkin lopetin tuossa 5 kuukauden kohdalla. Siitä oli iso apu mutten enää tarvinnut.

Vierailija kirjoitti:

Minä romahdin rankan elämänjakson päätteeksi ja paniikkikohtaukset tuli myös. Lääkäri määräsi sairaslomaa, sertralinia, liikuntaa ja terapiaa.

Paniikkikohtaukset hävisivät kokonaan alle viikossa. Joka aamu tein vaikka väkisin itselleni terveellisen aamupalan, lähdin ulos kävelemään, kävin myös salilla pari kertaa viikossa. Tätä tein 4 kuukautta. Terapeutin kanssa juttelin muutaman viikon välein.

Aina tuolla kävellessäni mietin asiat poikki ja halki. Päätin että jos tästä paranen, entistä painolastia en ota mukaan. Pikkuhiljaa kaikki menneisyyden asiat oli mietitty loppuun, ajatukset kääntyi nykyhetkeen ja siitä tulevaan. Huomasin että alan olla iloinen taas, osasin nauttia pienistä asioista, kestin taas stressiä.

Paranin masennuksesta todella hyvin. Olin ollut masentunut huomaamattani jo vuosia, tuo rankka aika kesti minulla 8 vuotta joka oli täynnä huolta ja murhetta ja todella ikäviä asioita.

Onneksi löysin itsestäni voimaa hoitaa itseäni aktiivisesti masennuksesta. Ehkä minun lääkärini osasi todella korostaa sitä että itse täytyy myös hoitaa itseään. Pelkkä lääke ei auta. Täytyy tehdä muutoksia jotka edesauttaa parantumista. Itsestään pitää pitää huolta.

Ei se helppoa ole silloin kuin ei haluaisi mitään muuta kuin itkeä peiton alla. Kävelylläkin itkin, usein. En pitkään aikaan tuntenut pienintäkään iloa siitä että pakotin itseni lenkille. Inhosin terveysruokaa pitkään. Mutta sitten huomasin että kroppa voi hyvin, ei ollut itseinhoa omaa vartaloa kohtaan. Masentuneena mässäily sokerilla joka pahensi oloa aina, pitkäksi aikaa.

Lääkkeenkin lopetin tuossa 5 kuukauden kohdalla. Siitä oli iso apu mutten enää tarvinnut.

On se ihmeellistä miten lause "ruoka olkoot lääkkeesi" toimii tänäkin päivänä. Nyt tosin suolistobakteereiden kautta välillisesti, mutta silti ihme juttu.

Ei auttanu. Kokeiltu useita.

Nyt ollut käytössä Duloxetine muistaakseni vuoden. Sitä ennen käytössä oli Escitalopram noin puoli vuotta mutta vaihdettiin Duloxetineen kun ei sitten ollutkaan tarpeeksi hyvä. Duloxetine on auttanut siinä mielessä että en enää haudo/mieti itsemurhaa päivittäin niinkuin tein ennen lääkityksen aloittamista. En myöskään viiltele enää. Samoin jännittäminen on jäänyt lähes kokonaan pois (jännitin ennen AINA kaikkea vähänkään normaalista poikkeavaa joten tämäkin on todella hyvä plussa). Olen silti joutunut olemaan sairauslomilla töistä kun masennus on kasvanut liian pahaksi ja lamauttavaksi mutta muuten olen Duloxetineen tyytyväinen. Mielummin näin kun ilman lääkitystä. 

Lääkkeen ansiosta olen toimintakykyinen ja tunnen olemisen ja elämisen jokseenkin merkitykselliseksi sen sijaan, että haluaisin vain nukkua loputtomasti. Olen ollut vaikeasti masentunut yli puolet elämästäni, lapsesta asti. Koska tila on näin pitkittynyt, en edes odota koskaan kunnolla parantuvani ja palautuvani entiselleni, mitä se onkaan tai olisi voinut olla. Kunhan jaksan ja haluan olla elossa. Olen nyt käyttänyt moklobemidia 8 vuotta ja ajattelen sen estolääkityksenä, ilman sitä palaan aika nopeasti synkkiin vesiin, erakoidun ja pakko-oireet pahenevat.