Keski-ikäiset: Onko teillä paljon ystäviä? Ovatko nuoruuden ystävyyssuhteet kestäneet vuosien saatossa?

Ei ole helppoa saada ystäviä, ihmiset ovat kiireisiä ja kaikilla tuntuu olevan jo ennestään riittävästi ystäviä.

Täällä toinen samassa tilanteessa. Ei ne lapsuuden ja nuoruuden suhteet toimi. Elämä on vienyt kenet minnekin. Joku asuu ulkomailla. Joku unohtui parikymppisen elämäntapaan ja kiertää edelleen kapakoita toisin kuin perheellistyneet. Kellä mitäkin tullut. Työkaveritkin tuppaavat jäämään sinne työpaikoille ja korkeintaan facebookissa jatkuu yhteydenpito työsuhteen jälkeen jos jatkuu. Ruuhkavuodetkin kun ovat nykyisin ihmisillä niin eri aikaan nimim. nyt pahimmissa ruuhkavuosissaan oleva nelikymppinen.

Hankalaa on, varsinkin kun muuttanut ensin opiskelujen ja sitten töiden vuoksi satojen kilometrien päähän nuoruuden maisemista. Vanhemmiten ehkei enää viitsi viettää aikaansa ihmisten kanssa, joiden kanssa ei ole juuri yhteistä.

Teini-aikaisten ystävien kanssa tavataan harvakseltaan, koska asuvat muualla. Mutta aina on siitä jatkettu mihin viimeksi on jääty. Yhdessä oleminen on helppoa.

Uusia ystäviä on tullut matkan varrella, niin harrastus- kuin työkuvioista, sekä myös miehen kavereista ja heidän puolisoistaan. Olen kiitollinen heistä, tiedän, että eivät ole itsestäänselvyys.

Onneksi on ystäviä mutta tunnistan tuon ap:n kirjoituksen ja fiiliksen. Väkisin ihmisiä tippuu elämän varrella pois milloin mistäkin syystä.

Nykyään monet 4-kymppiset elää juuri sitä ruuhkaisinta ruuhkavaihetta elämässä. n. 30 v -> lapsensa saaneet ovat tuossa iässä siinä vaiheessa, että on työt, kotityöt, lastenhoito, lasten harrastuskuskailut ehkä monta kertaa viikossa. Hyvä jos ehtii huolehtia edes parisuhteestaan saati ystävyyssuhteista. Moni jaksaa (juuri ja juuri) pitää yhteyttä esim. omiin vanhempiin, puolison vanhempiin, omiin sisaruksiin perheineen ja saattaa olla esim. naapurustossa joku "turvaverkostoperhe" jonka kanssa esim. voidaan vuoroin huolehtia toistensa lapsista jos on tarvis. Mutta harvemmin oikein muuta jaksaa. No, osa on sitten sosiaalimpia ja kaipaisi enemmän kontakteja, mutta kun moni ei jaksa kuin "pakollisen määrän" niin hankala niitä on sitten saada.

Sitten kun lapset kasvaa ja aikuistuu, niin moni "tyytyy" edelleen siihen, että sosiaalinen elämä on pitkälti puolison ja lasten kautta. Naapureiden ja työkavereiden kanssa voidaan vähän rupatella, käydä työpaikan pikkujouluissa ja grillata kerran kesässä naapurien kanssa, mutta se onkin sit yleensä siinä.

Suomalaiset on vaan usein aika epäsosiaalisia... paitsi suomenruotsalaiset..

Olen eri mieltä, nimenomaan ne lapsuudenystävät pysyy aikuisiälle asti. Muut ystävät menee enemmän elämäntilanteen mukaan. Olen nyt lähes neljäkymmentä. Nyt huomaa että tosiystävät säilyy vaikka ei joka päivä olisikaan tekemisissä.

Mulla on paljon ystäviä jäljellä lapsuudesta ja koulusta 45 vuoden takaa ja ystävystyn edelleen helposti. Mutta ihan lähelle en ketään päästä, vaikea sanoa olisiko mulla joku "bestis" tyttökavereissa? Jokaisella ystävällä on paikkansa ja aikansa mutta puoliso on paras kaverini kaikessa.

n 56v

Harvakseltaan tulee perheellisenä aikuisena ystäviä nähtyä. Usein on hyvä tarkoitus nähdä, käydä vaikka kahvilla tai jotain, mutta se jää kiireiden takia.

Mulla ei ole kuin yksi lapsuudenystävä jäljellä niin että oikeasti teen hänen kanssaan asioita eikä vain puolin ja toisin tykkäillä facebookissa. Opiskelukaveritkin ovat matkan varrelle jääneet kaikki - moni asuu eri kaupungissa (kukaan meistä ei ollut samalta paikkakunnalta kuin missä opiskeltiin), ja pelkän facebookin varassa ollaan sielläkin.

Muut kaverini olen tavannut kolmenkympin jälkeen joko työpaikoilla (vaatii jonkin verran työtä säilyttää työperäiset kaverit kun vaihtaa firmaa, enkä ole siinä mitenkään huippuhyvin onnistunutkaan - jotenkuten kuitenkin) tai aikanaan äitiyslomilla, kun meidän lapset leikkivät yhdessä. Nämä ovat enemmän kaveri- kuin ystäväsuhteita, tapaillaan ehkä muutaman kuukauden välein.

Tällä hetkellä olen ihan tyytyväinen tilanteeseeni, vaikken isolla kaveripiirillä todellakaan voi kehua. Facebookin myötä tuntuu kuin olisi näennäisen paljonkin sosiaalista kanssakäymistä, vaikka se sitten rajoittuukin ihmisten kuvien kommentointiin.

Ei yhtään. Muistan junnuna miten harmitti, kun ei ollut kavereiden kanssa paikkaa mihin mennä. Nyt on iso talo, mutta ei kavereita, joita voisi kutsua käymään

Lapsuudenystävä alkoholisoitui, joulutoivotukset lähetellään.

Opiskeluaikaisen ystävän kanssa sama elämäntilanne: Lapset, kuolevat vanhemmat, vaativa työ. Nähdään harvakseltaan ja vaihdellaan sähköpostia. Kunhan lapset kasvavat, nähdään varmasti useammin. Kaverin puoliso on sellainen etten ole innostunut mistään koko perheen illanistujaisista.

Baarituttu nuoruudesta, bestis, pidetään yhteyttä harvakseltaan, mutta juttu jatkuu aina kuin ei olisi taukoa ollutkaan.

Muut tutut on aikalailla tippuneet matkasta, lähinnä omasta halustani. Introverttinä en koe saavani sellaisista suhteista mitään.

Ei ole paljon ystäviä, facebookyhteydenpitoa en laske todelliseksi.

Nuoruudenystävistä on säilynyt yksi todellinen, mutta voi mennä yli vuosikin ettemme tapaa. Lapsen kautta en ole ystävystynyt äiteihin kuin väliaikaisesti, ovat jääneet kun lapsikin on jo iso. Opiskelupaikoista on jäänyt 0-2 ystävää (olen opiskellut kolmessa oppilaitoksessa lukion jälkeen). Työpaikoista on jäänyt 0-1 ystävää. Näiden kanssa yhteydenpitoa tiheimmillään noin 1-2 kertaa kuussa ja tapaan ehkä korkeintaan pari kertaa vuodessa. Netin kautta olen löytänyt 3 ystävää, joista kahta olen tavannut myös netin ulkopuolella, kolmas asuu ulkomailla eikä kumpikaan ole matkustelevaa tyyppiä. Olen tyytyväinen.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on paljon ystäviä jäljellä lapsuudesta ja koulusta 45 vuoden takaa ja ystävystyn edelleen helposti. Mutta ihan lähelle en ketään päästä, vaikea sanoa olisiko mulla joku "bestis" tyttökavereissa? Jokaisella ystävällä on paikkansa ja aikansa mutta puoliso on paras kaverini kaikessa.

n 56v

Sama tilanne. Puoliso tosiaan läheisin, mutta ystäviä ihan kouluajoilta, myöhemmät elämän eri vaiheista, töistä ja opiskeluista, expat-vuosilta ja nykyisestä kotimaastamme.

Mun vapaa-ajan ihmissuhteet oman perustamani perheen lisäksi:

- Vanhempani, asuvat noin 5 km päässä, nähdään kerran - pari kuukaudessa, yleensä me käydään heillä, muutaman kerran vuodessa toisinkin päin. Etenkin äitiini mulla on läheiset välit.

- Sisareni perheineen, nähdään parin viikon välein,  yleensä he käy meillä, mutta joskus myös toisinpäin. Lisäksi soitellaan ja laitellaan viestiä, kerrotaan myös arkaluontoisista asioista toisillemme eli hyvät välit.

- Mieheni toista sisarta, jolla on samanikäiset lapset kuin meillä, nähdään ehkä kerran kuukaudessa tai kahdessa. Yleensä meillä tai heillä, mutta joskus myös leffassa, syömässä, mökillä jne. Heidän kanssa välillä on illanviettoja myös ilman lapsia, ehkä kerran vuodessa tai pari kertaa vuodessa.

No nuo yllä olevat koen sekä sukulaisikseni että myös ystävikseni.

- Ihana ystäväni "E" johon tutustuin lapseni kautta. Lapset siis päiväkodissa ensin tutustuivat toisiinsa ja sitten me äidit. Meillä on luottamukselliset välit ja käymme esim. hoitamassa toistemme lemmikkejä toistemme lomareissujen aikana yms. Tapaamme nopeasti arkisissa merkeissä ehkä kerran kuussa ja sitten esim. kahvilla, retkellä, kylässä yms. muutaman kerran vuodessa pidemmän kaavan mukaan.

- Ystäväperhe, jonka perheen isä on alun perin mieheni lapsuudenkaverin veli. Lapsemme ovat hyviä kavereita keskenään ja vietämme aikaa keskenämme perheinä, esim. yhteisiä iltoja syöden hyvin, saunoen yms. Joskus kylpyläreissuja yms. Näemme pikaisemmin ehkä kuukauden - parin välein ja pidemmällä kaavalla muutaman kerran vuodessa.

- Muutama, ehkä 3 nykyistä työkaveria, joita näen välillä myös vapaa-ajalla. Näistä osa on valitettavasti aika rasittavia ja itse pidän huolta ettemme lähenny liikaa.

- Ex-työkareita muutama, joiden kanssa sellaiset välit, että voi poiketa ohi kulkiessa toistensa luona ja lähetetään joulukorttia yms. Ilahdutaan toistemme yhteydenotosta, mutta yhteydenpito on harvaa, noin kerran vuodessa.

- Pari - kolme lapsuudenkaveria, joita näen harvoin, mutta jotka silti ovat mulle erittäin tärkeitä. Osaa näen pari kertaa vuodessa, osaa vielä harvemmin. Mutta silti välitämme siitä miten toisillamme menee.

- Sitten on läjä lasten kavereiden vanhempia, harrastuskavereita, ei-niin-läheisiä-työkavereita, naapurustoa, nuoruuden kavereita sun muita tuttavia, joiden kanssa moikataan ja ehkä vähän rupatellaan kun kohdataan, mutta sovittuja tapaamisia ei olla järjestetty eikä soitella tai viestitellä toisillemme ellei ole ihan erityistä käytännön asiaa. Yhden harrastusporukan kanssa pidettiin kyllä esim. pikkujoulut noin 2 kk sitten.

- Lisäksi olisi potentiaalisia ystäviä, mutta aika tai mielenkiinto ei ehkä kuitenkaan riitä. Eli tavatessamme tulemme hyvin juttuun ja usein ehdotellaan puolin ja toisin että voisi kyläillä tai käydä kahvilla tai jotain, mutta sitten se jää.

- On myös eri syistä taakse jääneitä kaverisuhteita.

Olen ihan tyytyväinen tilanteeseen.

Mun mielestä aikuisenakin voi ystävystyä, mutta se vaatii sitkeää yrittämistä, oma-aloitteisuutta jne. Pitää rohkeasti ehdotella vaikka sitä kahvilla käyntiä tai kutsua kylään, vaikka se sitten jäisikin eikä koskaan onnistuisi... niin ehdottaa sitten taas jollekin muulle mukavan oloiselle... ja aina silloin tällöin jostain näistä ystävyyden hieromisista kehkeytyy ihan oikea ystävyys. :)

Jotenkin helpotti lukea tätä. Mullakin ystävät jääneet. Olen muuttanut miehen perässä pienelle paikkakunnalle. Olen kyllä saanut tuttavia ja ystäviä. Mutta hyvä ystävä puuttuu. Tiedän että pitäisi olla itse aktiivisempi. Meillä vapaa-aikaa suht vähän ja se vietetään perheenä.

Ystäviä 0. Nuoruuden ystävät jäivät toiselle paikkakunnalle, myöhemmin välit ystäviin ovat katkenneet tai hiipuneet. Olen kyllä nykyään niin huono pitämään yhteyttä, ja yhä introvertimpi enkä luota ihmisiin, ettei itsellä olisi oikein antaa itsestään mitään. N 44

Nainen 47 v. Eipä ole lapsuuden/nuoruuden ystävyyssuhteet kulkeneet mukana. Muutama asuu vieläpä tällä samalla pienellä paikkakunnalla, että edellytyksiä olisi kanssakäymisiin. Mutta ei. Tosin minua kiusattiin rankasti kouluaikoina, enkä sen takia päästä ihmistä lähelleni hyvin helposti, ts. luottamus täytyy olla 125% vähintään. Ja jos huomaan, että se 'ystävyys' on vain minun yhteydenottojeni varassa, niin aika pian se(kin) hiipuu. Introvertti varmaan olen, mutta olen tottunut tulemaan toimeen yksikseni ja itsenäni, perhettä ei ole. Töissä olen asiakaspalvelussa, joten sitä kautta tulee aivan riittävästi sosiaalisuutta ja harrastuksessa kolme krt/viikko. Noin parikymppisenä, kun olin löytänyt uusia tuttavuuksia, niin yksi ns. ystävä tuli takavasemmalta ja vei nekin. Joten katkeria muistoja on jäänyt..

Ei ole yhtään ystävää, eikä oikein ole koskaan ollutkaan.

47v

Olen 56-vuotias, minulla on kolme läheistä ystävää, joista yhden kanssa ollaan oltu ystäviä jo 45 vuotta, nuo kaksi muuta ovat nuoruusvuosilta. Ollaan siis "samaa porukkaa". Yksi näistä asuu ulkomailla, silti ollaan yhteydessä ja tavataankin säännöllisesti.

Nytkin suunnitteilla yhteinen matka keväälle.