Pidättekö outona jos lukiolaisella ei ole kavereita?

Ei ole normaalia eikä ole teinin kehitykselle hyvästä. Miksi ei ole kavereita?

En pidä. Itsellänikään ei ollut, enkä edes halunnut. Olin jo hyvin erakkoluonne, kuten olen aikuisenakin. 

Sitten tietysti jos nuori haluaisi kavereita muttei jostain syystä niitä löydä niin tilanne on vähän ikävämpi. Toisaalta ei maailmaa kaatava sittenkään. Ehkä sitten opiskelupaikoista tms löytää. Tai sitten ei, onhan niitä sen verran erikoisia ihmisiä ettei oikein löydä ihmisistä kavereita. Nämä yleensä pärjäävät aika hyvin elämässään kunhan oppivat sen, ettei se haittaa mitään vaikkei "laumalle" kelpaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole normaalia eikä ole teinin kehitykselle hyvästä. Miksi ei ole kavereita?

Eristäydyin kavereista murrosiässä, huomasin jännittäväni muiden oppilaiden seuraa ja pikkuhiljaa oli aivan yksin. Asia ei ole itseäni haitannut. ap

Onhan se "outoa", mutta tosiaan jos on omasta halusta erakko, niin ei siinä mitään väärää ole. Minä olen melkoinen erakko ja kolmesta lapsestamme yksi on samanlainen. Äitin on jo yli 80-v ja edelleen erakko, ei kärsi yksinäisyydestä, vaikka asuu yksin maalla. Mua muut ihmiset rasittaa ja väsyttää, en jaksa kuunnella heidän juttujaan, en ole kiinnostunut heidän elämästään. Tykkään käydä yksin lenkillä, seurata luontoa, lukea, tehdä käsitöitä, maalata ja piirtää yms. Lapsemme on samanlainen, puuhailee kaikanlaista yksikseen ja nauttii yksinolosta yli kaiken. Aikoo aikuisena erakoitua jonnekin metsäkämppään.

Meille erakkoluonteille pakkososiaalisuus on kidutusta. Erakkoluonne ei kärsi yksinäisyydestä edes vanhana.

Mun pojalla ei ole. Ei kaipaa ikäistensä seuraa. On aina ollut ikäistään vanhemman oloinen eikä kiinnosta samat jutut kuin ikätovereilla.

Minua äitinä asia on haitannut, mutta kun poika ei kavereita kaipaa niin minkäs teet. Hänellä on kyllä pelituttuja ympäri maailman. Itsekin olin aika "erilainen" ja erakko vielä lukiossa. Kavereita alkoi tulla kun aloin opiskella omaa alaa ja sain samanhenkisiä kavereita.

Vierailija kirjoitti:

En pidä. Itsellänikään ei ollut, enkä edes halunnut. Olin jo hyvin erakkoluonne, kuten olen aikuisenakin. 

Sitten tietysti jos nuori haluaisi kavereita muttei jostain syystä niitä löydä niin tilanne on vähän ikävämpi. Toisaalta ei maailmaa kaatava sittenkään. Ehkä sitten opiskelupaikoista tms löytää. Tai sitten ei, onhan niitä sen verran erikoisia ihmisiä ettei oikein löydä ihmisistä kavereita. Nämä yleensä pärjäävät aika hyvin elämässään kunhan oppivat sen, ettei se haittaa mitään vaikkei "laumalle" kelpaa.

Minäkään en ole kavereita enää kaivannut, hyvä olla yksin.

Se on kyllä ikävää jos nuori tahtomattaan joutuu olemaan ilman kavereita. Ehkä he löytävät netin kautta samanhenkisiä ihmisiä jos koulussa ja harrastuksissa muut eivät kiinnostu. ap

Vierailija kirjoitti:

Onhan se "outoa", mutta tosiaan jos on omasta halusta erakko, niin ei siinä mitään väärää ole. Minä olen melkoinen erakko ja kolmesta lapsestamme yksi on samanlainen. Äitin on jo yli 80-v ja edelleen erakko, ei kärsi yksinäisyydestä, vaikka asuu yksin maalla. Mua muut ihmiset rasittaa ja väsyttää, en jaksa kuunnella heidän juttujaan, en ole kiinnostunut heidän elämästään. Tykkään käydä yksin lenkillä, seurata luontoa, lukea, tehdä käsitöitä, maalata ja piirtää yms. Lapsemme on samanlainen, puuhailee kaikanlaista yksikseen ja nauttii yksinolosta yli kaiken. Aikoo aikuisena erakoitua jonnekin metsäkämppään.

Meille erakkoluonteille pakkososiaalisuus on kidutusta. Erakkoluonne ei kärsi yksinäisyydestä edes vanhana.

Ihan kuin minä ja mun lapset. Lapsena saatoin leikkiä koko päivän yksin enkä kaivannut seuraa. Nyt aikuisena tarvin omaa tilaa ja aikaa ja voin olla monta viikkoa yksin esim lomalla. Hullua on että ajauduin asiakaspalvelualalle. Tykkään kyllä siitä ja työssä vedän sosiaalista roolia mutta vastapainoksi tarvin hiljaisuutta ja rauhaa. Olis ahdistavaa vapaa-ajalla olla koko ajan tekemisissä ihmisten kanssa.

Lapseni eivät ole koskaan halunneet harrastaa juuri mitään. He halusivat alakoulussa leikkiä kotona ja kokivat ahdistavana aikataulut ja kulkemiset. Eivät kaipaa kaveriseuraa. Se on meidän perheessä normaalia.

Minulla ei ollut tietyssä vaiheessa oikein kavereita. Muistan, kun oli tosi yksinäinen olo esimerkiksi kesälomalla. Ja kun äitini miesystävä kerran töksäytti, että "sulla ei oo kavereitakaan". Mikä oli tietysti totta, mutta sen kuuleminen satutti valtavasti. 

En osaa sanoa mistä tämä johtui. Yritin kyllä kysellä koulukavereita mihin milloinkin, mutta oli vaikea saada seuraa. Huomasin joskus, että minut suljettiin ulkopuolelle ja jotkut puhuivat pahaa selkäni takana. Esimerkiksi joku oli sanonut, että olen kova valehtelemaan. Aika hirveä statement ihmisestä! Oli muutakin, perätöntä. Jouduin tavallaan mustamaalatuksi, ehkä ystävien puute johtui siitä. 

Myöhemmin onneksi on ollut ystäviä :) Toivottavasti sinäkin löydät hyvän kaverin! 

Vierailija kirjoitti:

En pidä. Itsellänikään ei ollut, enkä edes halunnut. Olin jo hyvin erakkoluonne, kuten olen aikuisenakin. 

Sitten tietysti jos nuori haluaisi kavereita muttei jostain syystä niitä löydä niin tilanne on vähän ikävämpi. Toisaalta ei maailmaa kaatava sittenkään. Ehkä sitten opiskelupaikoista tms löytää. Tai sitten ei, onhan niitä sen verran erikoisia ihmisiä ettei oikein löydä ihmisistä kavereita. Nämä yleensä pärjäävät aika hyvin elämässään kunhan oppivat sen, ettei se haittaa mitään vaikkei "laumalle" kelpaa.

Minulla myös sama tilanne. Ei ollut minkään valtakunnan kavereita peruskoulussa eikä lukiossa, enkä oikeastaan ole osannut niitä edes kaivata. Nyt opiskelen AMKssa. Mitään "kunnon ystäviä" minulla ei ole vieläkään, kenen kanssa esimerkiksi viettäisin vapaa-aikaa.

Mutta ihan perus kavereita ollaan muiden ryhmäläisten kanssa, saatetaan vähän jutella tai tehdä jotain ryhmätöitä yhdessä. En ikinä enää haluaisi palata siihen, ettei kukaan edes sano minulle koskaan mitään.