Lastensuojelussa töissä -ilman perehdytystä

Aivan aluksi haluan sanoa, että kyllä, olen lastensuojelun sosiaalityöntekijä, enkä siis kirjoittele provoilumielessä. Se, miten kauan olen, on vielä epäselvää. On näet niin, että olen työssäni tällä hetkellä täysin ilman perehdytystä. Opinnot, joista olin innoissani, ja jotka sujuivatkin todella hyvin, eivät auta tässä työssä mitenkään, sillä ne ovat lähinnä korkealentoista liitelyä, aika kaukana oikeasta elämästä. Harjoitteluissa olen ollut, mutta sekin on oma tarinansa -ei perehdytystä, ei neuvomista.
Olen siis tilanteessa, jossa koen että ammattitaitoa ei ole, mutta vastuuta senkin edestä. Asiakkaita minulla on puolisen sataa. Minä vain yksinkertaisesti "sain ne" johtavalta sosiaalityöntekijältä. Ihan kiva, mutta en tiedä, mitä heidän kanssaan pitäisi tehdä, millä valtuuksilla, millä ohjeistuksilla, millä toimivallalla. Meillä oli opinnoissa lakia tasan 5 opintopistettä. Viisi! Hiki päässä luen finlexiä ja kunnan ohjeistuksia ym. Ja kun kysyn siis siitä perehdytyksestä (mitä luulin olevan vähintäänkin viikkoja), niin minulle vastattiin, että tule kysymään jos on jotain kysyttävää...no on aika paljon kysyttävää kuten arvata saattaa, jos kysymys on parhaimmillaan (tai pahimmillaan) ihmislapsen elämästä tai kuolemasta.

Totta kai voisin varmaan puoskaroida täällä kauankin. En vaan tiedä, onko minusta siihen. Minulla on itsellänikin lapsi -mistä kukaan tulevaisuutta tietää, voinhan minäkin uupua, tai vaikkapa perheeseen tulla sairaus. Selkäpiitä karmii teoreettinenkin ajatus lastensuojelun asiakkuudesta, kun tietää, mitä se on.

Olen ihan vakavasti harkinnut lähihoitajan tai lastenohjaajan ammattia. Haluan tehdä työtä, jossa saan koulutuksessa konkreettiset eväät työssä onnistumiselle. Sellaista työtä, joka on oikeasti ihmisläheistä, jossa voi olla läsnä, jota voi harjoitella, ja josta voi lopulta sanoa -minä osaan.