Lue keskustelun säännöt.
Sanokaa syitä elää mt-ongelmaiselle
Puolikskuollu
30.12.2016 |
Tällä hetkellä ainoa on että läheiset kärsisi jos veisin henkeni. Pian tulee 10 vuotta täyteen useiden ihanien diagnoosieni kanssa. Yks motivaatio o viel koulu mut sekin etenee aivan saatanan hitaasti että ei näy loppua. 22 v ja elän kansaneläkkeellä. Kaikki tuntuu kurjalta ja ikävältä. En jaksa syödä en jaksa elää en vaan jaksa. Jatkuvasti menee hermo jos vaikka joku asia tippuu ja alan vaan paiskomaan kaikkea tai huudan. Itkukohtauksia useasti päivässä epätoivon ja hylätyksi tulemisen tunteiden vuoksi, raivo pelko mitä nyt näitä on.
Itkisin itseni uneen joka yö jos saisin edes unta. Mutta sitäkään ei suoda ku kolmisen tuntia pätkittäin yössä painajaisten kera.
Pitäskö vaan heittää hanskat tiskiin ja mennä sinne osastolle hoitoon? Pääsis ns turvaan itseltään. Mietin yliannostamista kokoajan. Ei olisi ensmäinen kerta. Ehkä viimeinen tosin...
Terapioita sun muita turhaa ehdottaa. Käyty jo. On jo kontakti hoitoon ja tukihenkilöt sun muut. Ei auta. Lääkkeet kokeiltu useista masennuslääkkeistä, unilääkkeistä ja ahdistuneisuuslääkkeistä ties mihin. Ei muutosta.
Paskimmalta ehkä tuntuu se että tiedän etten ole ainoa tässä. Tälläkin hetkellä monet vetelee henkisellä tasolla viimeisiään ja miettii kannattaako tätä paskaa jatkaa.
Mistä vois hakea lisää apua. Jostain netistä esimerkiksi.
Kommentit (4)
Minulla kesti 4v löytää masennuslääkitus joka toimi,psykoterapeutti oli hirveä enkä saanut mitään apua,2krt yritin itsaria kun terapeutti pakotti jatkamaan,aloin käymään mielenterveystoimistossa 1krt vko,se tehosi ja oikea masennuslääkitys,mietin listä olin kiitollinen ja mistä halusin luopua,eli negatiiviset ystävyys ja sukulaissuhteet katkaisin,söin liikuin ja nukuin säännöllisesti.vuoden käytin masennuslääkkeitä,nyt ollut 2v ilman lääkkeitä eikä mitään masennukseen viittaavaa,minullekkin sanottiin että loppuiän lääkitys edessä,eipä ollutkaan,kovasti voimia selviät kyllä,minua kannatteli ajatus että vastoinkäymisilläkin on tarkoitus,niitä vastoinkäymisiä oli 5v yhteen putkeen,nyt ollut 3v pelkkiä ihania asioita!etsi terapeutti jonka kanssa kemiat kohtaa siitä se alkaa,hanki vertaistukea myös!kukaan ei ymmärrä sinua paremmin kuin samankokenut.valoisaa uuttavuotta sinulle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päätä vaikka että vasta 33 vuotiaana saat ottaa yliannostuksen, mutta siihen asti sinun on elettävä, ihan koeluontoisesti.
Onnelliseksi on turha haaveilla tulevansa. Koeta elää siten että on mahdollisimman siedettävää joka päivä. Älä yritä täyttää näkymättömän piraijaparven vaatimuksia ja yhteiskunnan mielenvikaisia odotuksia.
Ota tehtäväksesi vain pysyä hengissä noin 10 seuraava vuotta.
Millaista apua olet saanut? Lääkkeitä ainakin oli kokeiltu ja keskusteluapua. Onko sulla tällä hetkellä hoitokontaktia? Jos on, niin voisit kysellä lääkityksen muuttamisesta. Tiedän, että ne kokeilut ovat rankkoja, mutta joskus se oikea lääke sattuukin kohdalle. Entä ns. toisen linjan vaihtoehdot? ECT (sähköhoito) tai uutena tulokkaana ketamiini? Itse en niitä ole kokeillut, mutta ystäväpiirissä on paljon noista apua saaneita.
Paasaan nyt kuitenkin vielä siitä terapiastakin. Mä olin ollut osastolla kuudesti, psykiatrisessa avohoidossa kahdeksan vuotta saamatta apua. Juttelin psykologien, lääkäreiden ja sairaanhoitajien kanssa, lääkkeitä kokeiltiin, mutta apua en saanut. Näin jälkeenpäin asiaa miettiessä tiedän, ettei hoito ollut hyvää. Oletko kokeillut psykoterapiaa terapeutin kanssa joka sopii sinulle? Mä hyödyin vasta kun löysin kokeneen psykoterapeutin jolla kävin kaksi vuotta kelan korvaamana. Mistään keskusteluavusta julkisen osoittamalla työntekijällä ei ollut apua.
Jaksamisia! Tiedän kuinka rankkaa ja merkityksettömän tuntuista elämä voi olla. Muista ettei asiat aina ole näin huonosti. Mä painin vuosia tuossa masentuneisuuden ja itsetuhoisuuden suossa, kuntoutustuella ja toivottomaksi potilaaksi tuomittuna. Nyt olen onnellinen että jaksoin eteenpäin, vaikkei pahimmassa synkkyydessä olisi koskaan uskonut. Yritä jaksaa taistella avun saamiseksi, sinuakin voidaan vielä auttaa ja voit saada onnen takaisin elämään. Mä olin kuolemaa jatkuvasti miettivä, yksinäinen ja usein osastolla lääketokkurassa makaava ihmisen varjo joka ei enää osannut tai halunnut elää. Olin eläkkeellä, velkainen, aivan loppu enkä enää uskonut siihen että voisin oppia enää elämään. Jaksoin jotenkin sen synkimmän läpi, päätin yrittää vielä kerran saada apua, sain sitä ja nyt olen korkeakouluopiskelija, jolla on mies, omistusasunto ja ennen kaikkea halu elää.
Netistä tulee mieleen erilaiset vertaistukipalstat ja mielenterveystalo. https://www.mielenterveystalo.fi/Pages/default.aspx Linkkaan vielä yhden minulle paljon toivoa antaneen tarinan, toivoa siitä että toivottomalta näyttävästä tilanteesta voi nousta. Lohduttavaa on myös se, että myöhemmin oma kärsimys voi saada merkityksen. http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000002757377.html