Muita joille työmaailmassa sosiaaliset tilanteet on helppoja ja oleellinen osa työtä mutta vapaa-ajalla ihan paska housussa monessa tilanteessa?

Töissä on työrooli päällä.

Juu, sama homma. Kun pitäisi puhua omana "vapaa-ajan itsenään", tulee seinä vastaan.

Mä olen kanssa huomannut, että tarvitsen roolin voidakseni olla ihmisten kanssa tekemisissä. Itsenäni olen vain jännittynyt vahanukke ja tunnen itseni vieraaksi.

Toisin päin. Vapaa-ajalla läppä lentää, mutta kaikki viralliset työjutut yms. vituttaa.

Minä olen myös tuollainen. En tykkää esiintyä itsenäni, työroolin takana on ok.

Vaimo on myös terveydenhoitoalalla. Olen joskus nähnyt tämän työpaikalla ja tosi hienosti sekä kärsivällisesti neuvoo ikäihmisiä jne. Joutuu kuulemma myös hoitamaan tiukkoja puheluita työn puolesta. Mutta ei tykkää siviilissä yhtään sosiaalisesta elämästä. Mieluummin hoitaa vaikka puutarhaa.

Aiemmin mulla oli vahva ammatti-identiteetti, johon kuluu myös vuorovaikutus ym. Päivät menivät siivillä ja olin tuottoisa ja sain jatkuvasti hyvää palautetta. Vaihdoin työtä 3 vuotta sitten, joka johti työuupumukseen. Sen jälkeen kaikki on murentunut ja sosiaaliset pelkoni puskevat töissä pintaan. Vapaa-ajalla olen ollut aina hieman vetäytyvä ja uusiin ihmisiin tutustuminen on pelottavaa.

Juuh. No töissä en joudu olemaan sosiaalinen mutta on siellä työkaverit, satunnaisia asiakkaita, jatkuvasti palavereja ym. Jutustelu ja esiintyminen ei tuota sen suurempaa ongelmaa. Vapaa-ajalla ahdistaa suunnilleen kaupan kassalle jutteleminenkin, puhelinsoitoista puhumattakaan. Kouluaikoina kammosin esiintymistä niin että näin painajaisia ja maha meni sekaisin.

Töissä on se työminä, asiallinen.

Olen terapeutti. On helpompaa puhua asiakkaiden kanssa heidän kipeistä kokemuksistaan kuin puhua säästä tai muuten rupatella itsenäni vapaalla

Sama... näkyy jopa töissä siten, että asiakkaisiin "yllättäen" törmätessä onnistuu jopa smalltalk sujuvasti... vähän vieraampiin työkavereihin törmätessä menen lukkoon usein :(

Roolien välinen ristiriita näkyy myös siten, että jos tapaan asiakasta työpaarin kanssa, en ole yhtä "hyvä" työroolissani. Työkaveri kun tuntee minut myös minuna ja analysoi.

Kyllä! On muuten hauskaa, kun joskus töistä tullessa poikkeaa kauppaan tai sattumalta kohtaa matkalla tuttuja. Vapaa-ajalla itsetuntoni on nolla, mahdollisuuden tullen väistän ajoissa toiselle puolen katua ja en uskalla sanoa tuttaville oikein mitään, mutta jos olen tulossa töistä, olen vielä kiinni työroolissani ja aivan eri henkilö. Miettivät varmaan, olenko humalassa... Joskus olen oikein harmitellut itsekseni, kuinka hurmaava persoona osaan olla asiakkaille ja työtovereille, mutta vapaa-ajalla se ei onnistu, ei niin millään.

Voi miten tuttua! Töissä on niin se työrooli päällä, sen oikein tuntee kun astuu työpaikan ovesta sisään miten se minä muuttuu, viimeistään kun vetää työpaidan päälle niin on ihan eri ihminen. Olen asiakaspalvelussa töissä ja siinä vain on pakko olla aina iloinen ja pirteä sekä pitää hermonsa ihan viimeiseen asti, vuodet on kasvattanut siihen rooliin. Kyllähän tuon roolin vetäminen väsyttää ja yleensä kun kotiin pääsen niin haluan vaan olla täydessä hiljaisuudessa enkä halua tavata ketään, haluan vain olla. Se on kyllä jännää miten töissä onnistuu smalltalk melkein aiheesta kun aiheesta, mutta kun pitäisi olla se oma itsensä vapaa-ajalla niin pää lyö tyhjää, ei keksi mitään sanomista. Olen ajatellut sen niin että silloin on haavoittuvaisempi kun pitäisi näyttää ihmisille kuka oikeasti on. Muutamaan asiakkaaseen olen tutustunut ihan työajan ulkopuolella ja he ovat sanoneet etteivät uskoisi millainen ihminen sieltä roolin takaa paljastuu, kuin yö ja päivä.

Kaikista oudoimpia ovat tilanteet kun joku tuttu tulee käymään työpaikalla, oikein tuntee miten normaali minä ja työminä käyvät päässä kamppailua siitä miten käyttäytyä! Sitten on vain outo... :)

Töissä tutustun helposti ihmisiin ja on helppoa puhua tuntemattomienkin kanssa.

Vapaa-ajalla olen totaaliyksinäinen ja jäädyn monessa tilanteessa tuntemattomien kanssa. Eilenkin olisi ollut mahdollisesti heittää läppää yhdelle naiselle, mutta ainoa sana jonka sain suustani oli "kyllä".