Lue keskustelun säännöt.
En ihmettele synnytyspelkoa, jos on katsonut liikaa telkkua
16.12.2016 |
Ensiksi koko synnytys on kuolinhuutojen siivittämää eloonjäämiskamppailua. Silmittömän karjunnan ja tuskan tuloksena yleensä siirrytään odottamaan lapsen menehtymistä/vammautumista.
Eihän se kivuton tapahtuma ole koskaan, sen voin neljä kertaa kokeneena kertoa. Mutta muistakaa draaman tarve fiktiivisissä kulttuurituotteissa.
Ja draaman tarvetta on myös ihan oikeilla ihmisillä, kun hekumoivat synnytyksillään. Oikeasti suurimmalla osalla menee aivan mutkattomasti ja lapsi on täysin terve.
Kommentit (3)
Mua (synnyttämättömänä) naisena pelottaa synnytys aivan h*lvetisti.... Kiitos tästä harvinaisen järkevästä avauksesta! Yleensä tarinat on tasoa kaikki kuoli, kaikkialle sattui ja kaikki meni pieleen, mutta just ja just selvittiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla sitten.taas ei etukäteen ollut mitään synnytyspelkoa. Ajattelin jopa, ettei se niin kamalaa voi olla kuin väitetään, ei sitä muuten kaikki tekisi. No, sain synnytyksessä paniikkikohtauksen, kun supistukset olivat niin kivuliaita (käynnistys). Synnytys meni kuitenkin hyvin, repesin kyllä melko pahasti ja jäi sen verran "traumaa" että toista kertaa en synnyttämään suostu. Oli alunperin toiveissa toinenkin lapsi, mutta siitä ajatuksesta pitää luopua. Kammoan myös keisarileikkaukseen joutumista.
Tuli mieleen taas kerran tämä, kun katsoin viimeisen Kotiin takaisin -jakson ja Sarahin synnytyksen.
Mutta samalla tavalla synnytys esitetään useimmiten leffoissa ja sarjoissa. Ja tosiaan elävässä elämässäkin monet pelottelivat puolikuoliaaksi omilla kokemuksillaan. Häntäluu murtunut, revennyt peräsuolta myöten, kakat tulleet synnytyspöydälle (varmaan pienehkö murhe) jne.
Toinen ääripää on nämä voimaannuttavasta ja ihmeen ihanasta transsia hipovasta elämyksestä puhuvat fiilistelijät.
Totuus on jossain tällä välillä.
ap