Onko täällä pienten lasten äitejä, joilla ei ole yhtään (tai hyvin vähän) omaa aikaa? Miten selviätte?

Saat omaa aikaa töissä + 3x1h viikossa? Entä aika lasten nukkumaanmenon jälkeen vai menetkö samaan aikaan nukkumaan? Mulle tuo kuulostaa paljolta. Itsellä vain yksi lapsi koska tiedostan jo nyt oman ajan puutteen sekä sen tarpeen joten toista lasta ei tule. Ja ajattelen että on vain pakko selvitä. Odotan kovasti sitä aikaa kun lapsen voi päästää kavereille ja yksin pihalle ilman vanhempaa leikkimään... Muutama vuosi vielä...

Entäs iltaisin kun lapset menevät nukkumaan? Minulla on kotona 1v poika ja mies käy töissä. Päivät teen kotitöitä ja laitan ruokaa ja olen lapsen kanssa niin aika kuluu ihan hyvin.

Omaa aikaa minulla on päikkäri aikoihin ja mies on lapsen kanssa iltapäivisin, yleensä ollaan kyllä kaikki yhdessä, mutta jos minulla on jotakin niin mies katsoo lasta. Iltaisin on sitten niin kauan omaa aikaa kun jaksan/tahdon valvoa kun lapsi on mennyt nukkumaan.

Vai menevätkö lapset liian myöhään nukkumaan vai menetkö itse samalla niin tuo ei onnistu? Kannattaa varmaan tosiaan pyytää apua jostakin ryhmästä, eiköhän sieltä löydy =)

Mitä muuten tahtoisit tehdä sillä omalla ajalla? Onko jotakin todella paljon aikaa vievää vai miksi tuo tunti ei riitä? 

Vierailija kirjoitti:

Siis oletko jo töissä? Silloinhan sinulla on jo paljon aikaa ilman lapsia. Mielestäni ei voi silloin paljon työn lisäksi ollakaan ilman lapsia, kun he ovat noin pieniä. Eri asia, jos olet 24/7 lasten kanssa.

Onko yleistäkin, että työssäkäyntiä pidetään omana aikana? Minulle kyse on ainakin laadullisesti aivan eri asiasta, ja niin ilmeisesti aloittajallekin. -15

Kurja jos susta tuntuu ahdistavalta, mutta auttaisko jos yrität ajatella että toi on nyt sun elämää ja omaa aikaa vietetään siinä lasten kanssa. Yritä opetella asennoitumaan eri tavalla. Mitä omaa aikaa haluaisit? Että joku ottais sun lapset hoitoon jotta sä voisit lukea kirjaa ja olla omissa ajatuksissas. Kuulostaa hullulta ja käytännössä jos noin tekisit ni miettisit huonolla omatunnolla et mitä hittoo sun lapset tekee hoidossa ja itse vaan istut kotona. Noin se vaan menee. Jos käyt kolme kertaa viikossa tunnin lenkillä niin se on jo paljon sinällään pois jo lapsiltakin jos kerta käyt töissä ja lapset hoidossakin. Itse stressaisin lähinnä siitä kuinka vähän ehdin lasteni kanssa viettää aikaa. Lisäksi lapset kasvaa tosi nopeesti ja alkaa leikkii jo omia juttuja, jolloin sulle tulee sitä lukuaikaa ja ajattelemisaikaa. Sulla on vaan just nyt se yksvuotias joka on varmaan raskain aika vanhemmille kun tajua ei vielä ole, ei osaa leikkiä, mutta pääsee jo joka paikkaan. Tsemppiä.

Ps. Lapsilleni aina puhun kuinka mukavaa on päästä päiväkotiin ja kuinka kivaa siellä on. Mun lapset on aina tykänneet mennä sinne eikä itkupotkuraivareita oo koskaan tullu. Naapuri puhuu aina negatiiviseen sävyyn hoidosta lapsilleen ja muille ja puhuu tyyliin "sun on nyt pakko mennä sinne" ym. Arvaa onko heillä itkupotkuraivareita? Mieti omalla kohallas vähän samalla lailla että älä negatisoi päässäs sitä sun ja lasten aikaa tai romantisoi sitä "omaa" aikaa. Ei se niin kummallista ole. Kyllä se yhteinen aika aika ihanaa on lopulta. Eikö? :)

Tietysti jos olo on hirvee niin hae apua. Tää oli vaan ehdotus ns normaaliin tilanteeseen. Ei sillon jos tuntuu et seinät kaatuu päälle ja voi tarvita esim apua masennukseen tmv.

T. Kohta neljän äiti

Täälläkin äiti kolmen lapsen kanssa ja mies matkatöissä. Omaa aikaa 45min/viikko +illat kun lapset nukahtavat. Toki kun mies kotona ollaan kimpassa.

Onhan tässä kaikenlaista, itse koen arjen pyörittämisen raskaana yksin. Minua ei niinkään haittaa oma aika tai sen puuttuminen vaan stressi siitä kaikesta vastuusta. Yksi lapsista tarvitsee jatkuvaa hoitoa ja seurantaa sairaalassa. Miehen työn vuoksi olen joutunut kantamaan kaiken vastuun näistäkin ja se on joskus uuvuttavaa kun ei voi vaihtaa aina ajatuksia siitä tekeekö nyt oikeita ratkaisuja hoidon suhteen.

No, onneksi lapset kasvavat.

Vierailija kirjoitti:

Mitä muuten tahtoisit tehdä sillä omalla ajalla? Onko jotakin todella paljon aikaa vievää vai miksi tuo tunti ei riitä? 

Heh, mikä kysymys. -15

Vierailija kirjoitti:

Mitä muuten tahtoisit tehdä sillä omalla ajalla? Onko jotakin todella paljon aikaa vievää vai miksi tuo tunti ei riitä? 

Olipa vähättelevä kommentti. Miksi miehille ei se tunti riitä? Miksi miehet saavat istua teeveen edessä tuntikausia ihmettelemässä ja se on aivan ok? 

Mulla esimerkiksi tunti on vasta alkua. Kun keskityn johonkin -maalaamiseen, piirtämiseen, mihin tahansa luovaan- niin tuossa ajassa on vasta kamat haettu esille ja päästy alkuun, kun pitäisi jo lopettaa. Eivät kaikki ole sellaisia tyhjäpäitä, jotka selviävät ilman suurempia aikoja. Joskus tarvitsen todella paljon aikaa palautumiseen, haluan paljon aikaa olla yksin jotta saan akkuni ladattua. Lapsen kanssa ollessa niin ei voi enää tehdä. 

Vierailija kirjoitti:

Kurja jos susta tuntuu ahdistavalta, mutta auttaisko jos yrität ajatella että toi on nyt sun elämää ja omaa aikaa vietetään siinä lasten kanssa. Yritä opetella asennoitumaan eri tavalla. Mitä omaa aikaa haluaisit? Että joku ottais sun lapset hoitoon jotta sä voisit lukea kirjaa ja olla omissa ajatuksissas. Kuulostaa hullulta ja käytännössä jos noin tekisit ni miettisit huonolla omatunnolla et mitä hittoo sun lapset tekee hoidossa ja itse vaan istut kotona. Noin se vaan menee. Jos käyt kolme kertaa viikossa tunnin lenkillä niin se on jo paljon sinällään pois jo lapsiltakin jos kerta käyt töissä ja lapset hoidossakin. Itse stressaisin lähinnä siitä kuinka vähän ehdin lasteni kanssa viettää aikaa. Lisäksi lapset kasvaa tosi nopeesti ja alkaa leikkii jo omia juttuja, jolloin sulle tulee sitä lukuaikaa ja ajattelemisaikaa. Sulla on vaan just nyt se yksvuotias joka on varmaan raskain aika vanhemmille kun tajua ei vielä ole, ei osaa leikkiä, mutta pääsee jo joka paikkaan. Tsemppiä.

Ps. Lapsilleni aina puhun kuinka mukavaa on päästä päiväkotiin ja kuinka kivaa siellä on. Mun lapset on aina tykänneet mennä sinne eikä itkupotkuraivareita oo koskaan tullu. Naapuri puhuu aina negatiiviseen sävyyn hoidosta lapsilleen ja muille ja puhuu tyyliin "sun on nyt pakko mennä sinne" ym. Arvaa onko heillä itkupotkuraivareita? Mieti omalla kohallas vähän samalla lailla että älä negatisoi päässäs sitä sun ja lasten aikaa tai romantisoi sitä "omaa" aikaa. Ei se niin kummallista ole. Kyllä se yhteinen aika aika ihanaa on lopulta. Eikö? :)

Tietysti jos olo on hirvee niin hae apua. Tää oli vaan ehdotus ns normaaliin tilanteeseen. Ei sillon jos tuntuu et seinät kaatuu päälle ja voi tarvita esim apua masennukseen tmv.

T. Kohta neljän äiti

Suurimpia petoja pienten lasten äideille ovat toiset pienten lasten äidit. 

Olen kotona 2,5v ja 6kk ikäisten lasten kanssa. Mulla on omaa aikaa, kun lapset nukkuvat päiväunia. En tietenkään voi kotoa poistua, mutta se on se mun oma hetki päivässä kun juon rauhassa kahvia, luen kirjaa, katon telkkaria tai makaan vain sohvalla ja kuuntelen hiljaisuutta. Ennen käytin tän ajan kotitöihin, mut loppuraskaudessa olin niin väsynyt et otin tavaks tehdä kotityöt aamusta ennen ulkoilua niin sain rauhassa huilata päikkäreiden ajan. Ja tää tapa jäi. N. kerran viikossa nään ystäviä ja/tai käyn lenkillä, noin 2h kerrallaan. Miehen mielestä on tärkeetä et hänkin saa olla lasten kanssa keskenään ja tehdä isijuttuja, et voisin lähteä toki useamminkin mut mieluummin lähdetään koko perhe vaikka puistoon tms.

Pienten lasten kanssa se oma aika nyt vaan on kortilla enemmän tai vähemmän. Musta tää on asennoitumiskysymys, meidän elämä pyörii nyt lasten ympärillä ja hyvä niin. Kohta tulee se aika kun menevät koulun jälkeen harrastuksiin tai kaverille, käyvät yökylissä eivätkä enää kaipaa jatkuvaa vanhempien läsnäoloa. Silloin on sit sitä vanhempien omaa aikaa ja väitän et tätä kotoiluaikaa saattaa jopa tulla ikävä.

Asuimme toisella puolella maapalloa, kun esikoinen syntyi. Luonnollisesti, turvaverkkoja ei ollut lähimailla.

Arki oli siellä välillä haastavaa ja turvatontakin. Mies teki pitkää päivää ja matkusti paljon. Mä olin kahdestaan kotona lapsen kanssa. En puhunut paikallista kieltä ja mulla ei ollut ajokorttia.

Turvallisuussyistä kävin lapsen kanssa puistossa korkeintaan pari kertaa viikossa. Muuten olimme kotona. Illalla miehen tullessa töistä, kävimme vartioidun ostoskeskuksen sisäleikkipuistossa.

Miehen ollessa työmatkalla, olimme lähes koko ajan kotona. Onneksi oli terassi ja porraskäytävä, missä lapsen kanssa pystyi potkimaan pehmopalloa tms. Parvekkeella oli pieni muovinen kahluuallas.

Noissa olosuhteissa opin lataamaan akkuni minuuteissa. Oli pakko. Jos ei muuta, vein roskikset kerrostalon roskakuiluun ja aikaa meni siihen n. 30 sekuntia. Olo virkistyi saman tien.

Harrastukset löysin kotoa. Lapsen kasvaessa luin kirjoja. Lapsen päiväunien aikaan opiskelin ja etsin netistä tietoa; kirjoitin kertomuksia suvustani eri vuosisatoina. Suosikkiharrastukseni oli asuntoilmoitusten selailu ja 1800-valokuvien katsominen netissä. Nämä kaikki olivat ns. ilmaisia harrastuksia, kotoa ei tarvinnut poistua ja vaikka elinpiiri pieni olikin, koin elämäni olevan henkisesti rikasta ja kutkuttavaa.

En osaa antaa muita neuvoja kuin:

1) Suorittaminen pois. Mene välillä sieltä, missä aita matalin. Kuten einesruokaa, lapsille piirretyt ja sinä vieressä sohvalla lukemassa omia juttuja. Maailma ei kaadu tällaisiin hetkiin, vaikka toki hyvä äiti-oppaassa tämä tuomitaankin.

2) Muuta asennettasi. Jos jokin asia ei onnistu nyt, kenties tulevaisuudessa se onkin peruskauraa. Lapset kasvaa ja samalla kasvaa sun mahdollisuudet tehdä vaikka mitä "omaa." Mutta nyt lapset on vielä pieniä ja 1-v tarvitsee paljon huomiota ja peräänkatsomista. Kun hyväksyt realiteetit, olosi voi parantua. Aina ratkaisu ei ole kaiken saaminen mitä haluaa, vaan asennemuutos. Voit myös pyrkiä kohentamaan asioita "rajojen sisällä", kuten lukea sitä kirjaa lasten mentyä nukkumaan, lenkkeilyn korvata kahvakuulaharjotuksilla olkkarissa ja niinä kolmena tuntina kodin ulkopuolella teet jotakin muuta.

Miehelle lisää vastuuta, jos sellanen kerran talosta löytyy ja itselle pieni asenteen tarkistus. Onko sulla liikaa,mitä haluat/teet tässä hetkessä? Priorisoi ja karsi. Et voi olla täydellinen samaan aikaan joka osa-alueella. Keskity. Älä vertaile älä suorita, älä vaadi liikaa. Ota rennosti ja yritä nauttia siitä mitä sulla on nyt mahdollista,koska sekään ei ole itsestäänselvyys ja voidaan ottaa sulta pois milloin vaan.

Sinun arkesi on jonkun lapsuus.

Tsemppiä ap, I feel you! Tajusin itse vasta lasten synnyttyä, että mulle on todella tärkeää saada olla välillä ihan yksin ja tästä syystä olen kokenut äitiyden välillä rankkana, koska omanajantarvetta ei saa millään täytettyä. Meillä samantapainen tilanne, mies matkatöissä ja mä arkisin lasten kanssa, lapset vähän isompia mutta silti päiväkoti-ikäisiä. Oon päivät töissä ja illat lasten kanssa ja sitten vasta kun tajusin, että mä lataan akkuja yksin ollessa ja seurassa oleminen taas kuluttaa, ymmärsin miksi kaipasin niin paljon omaa aikaa. Olen kyllä sosiaalinen ja monen on vaikea tajuta, kuinka paljon kuitenkin haluaisin välillä olla yksin. Viikolla siihen ei ole mitään mahdollisuutta, kun menen samantien nukkumaan kun olen saanut lapset nukahtamaan ja viikonloppuisin mulla on sama tilanne, että haluaisin nähdä miestä ja viettää perheen kanssa yhteistä aikaa. Ollaan ratkaistu tämä siten, että noin kerran kuussa mies menee lasten kanssa mummolaan yökylään niin että saan olla yhden päivän ihan rauhassa kotona. Tätä asiaa siis hankaloittaa vielä se, että haluaisin olla nimenomaan yksin rauhassa kotona. Mutta olen tullut siihen tulokseen, että koska mulla ei tällä hetkellä ole mitään harrastuksia tai mahdollisuuksia niihin, niin mun harrastus on sitten yksin kotona oleilu, jolle pitää löytyä ihan samalla tavalla aikaa kuin vaikkapa miehen liikuntaharrastuksille.

.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis oletko jo töissä? Silloinhan sinulla on jo paljon aikaa ilman lapsia. Mielestäni ei voi silloin paljon työn lisäksi ollakaan ilman lapsia, kun he ovat noin pieniä. Eri asia, jos olet 24/7 lasten kanssa.

Onko yleistäkin, että työssäkäyntiä pidetään omana aikana? Minulle kyse on ainakin laadullisesti aivan eri asiasta, ja niin ilmeisesti aloittajallekin. -15

Kyllä se on aikuisaikaa. Ilman lapsia, kahvitaukoineen ja ruokatunteineen.

Ja joku muu hoitaa lapset niin ettei tarvitse kuin syöttää, pestä ja nukuttaa. Kaikki muu eli päävastuu on ulkoistettu.

Meillä lapset melkein samanikäiset kuin aloittajalla. Esikoinen käy kaksi kertaa viikossa kunnan päiväkerhossa 2,5h kerrallaan. Lisäksi isä vie liikkakerhoon kerran viikossa. Ihan täysin yksikseni olen hyvin harvoin, vain jos käyn ostamassa itselleni vaik vaatteita niin mies hoitaa sillä aikaa molemmat kotona. Mulle oma aika on usein sitä että molemmat yhtä aikaa vaik päikyillä ja juon sillä aikaa kupposen kahvia. Tai esikoinen kerhossa ja pienemmän kanssa käyn vaunulenkillä. Meilläkään ei sukulaiset oo paljoo lapsia hoidellu mut aattelen et lapset kasvaa ja sitten saan enemmän omaa aikaa. Emmekä ainakaan yritä saada enempää lapsia, nämä kaksi riittää meille.