Opetettiinko teille lapsuudessa iltarukous?

Ei. Uskonto ei ollut oikeastaan kotona esillä, luulen että äiti uskoo ja isä oli agnostikko. Itse en ole koskaan uskonut, en edes lapsena.

Äitimme opetti minulle ja siskolleni iltarukouksen, ja aloin rukoilla joka ilta. Myöhäisteininä rukoileminen vähentyi ja muistaakseni loppuikin pitkäksi aikaa. Sitten tulin uskoon ja nykyään rukoilen joka päivä yleensä iltaisin. Joskus kun juttelimme uskon asioista siskoni kanssa, päättelin hänen sanomisistaan, ettei hän koskaan alkanut rukoilla lapsena.

Ei, sain onnekseni kasvaa objektiivisessa ympäristössä, ja olemme kaikki sisarukset ateisteja, vanhemmat sinne päin.

En aio iltarukoilla, ei suhdetta jumalaan.

Opetettiin ja illalla aina itse halusin sen lausua. Olisinko ollut joku 10v kun enään sitä halunnut lausua. Äitini on uskovainen, minä en. Minusta iltarukous oli lapsen kiva. Omille lapsilleni en kyllä rukouksia lausu, mummi hoitaa sen puolen. Kuulun kirkkoon mutta en käy kuin pakollisissa asioissa siellä (häät, ristijäiset ja hautajaiset...). En ole uskovainen

Vierailija kirjoitti:

Äitimme opetti minulle ja siskolleni iltarukouksen, ja aloin rukoilla joka ilta. Myöhäisteininä rukoileminen vähentyi ja muistaakseni loppuikin pitkäksi aikaa. Sitten tulin uskoon ja nykyään rukoilen joka päivä yleensä iltaisin. Joskus kun juttelimme uskon asioista siskoni kanssa, päättelin hänen sanomisistaan, ettei hän koskaan alkanut rukoilla lapsena.

Eli se että lapselle opetetaan iltarukous ei välttämättä johda siihen, että lapsi alkaa rukoilla. Meille molemmille opetettiin eli heitettiin se rukouksen siemen, mutta vain minussa uskon siemen alkoi versoa. Jumalan tiet ovat tutkimattomat.

2

Pienenä rukoilin isä meidän iltaisin,teininä jäi pois.25v tulin uskoon ja siitä lähtien rukoillut joka ilta läheisten puolesta ja kiittänyt hyvistä tapahtumista ja ihmisistä elämässäni,haasteisiin pyytänyt apua Jumalalta ja aina ne ovatkin ratkenneet.nykyään käsittelen vaikeudet rukoilemalla,harvoin puhun vaikeuksista kenellekkään.

Mummo tuota aikoinaan yritti, ei kiinnostanut edes ihan pienenä.

Myöhemmin toki ymmärsin ihan itse ettei mitään jumalaa ole olemassa.

Opettiin ja rukoilin pienenä aina iltarukouksen. Kun kasvoin lopetin sen ja aikuisena olen kyllä ihmetellyt tätä, sillä perheemme ei ollut uskonnollinen muuten.

En usko jumalaan milllään tavoin, kirkkoon kyllä

Noup, vanhemmat olivat/ovat ateisteja. Ateisteja tuli meistä lapsistakin.

Mummo (isän äiti) muistaakseni opetti iltarukouksen. Vanhemmat ovat ihan "riviluterilaisia" eikä uskoa tuputettu mitä nyt joulukirkossa käytiin joskus. Rukoilu oli minuulle vain opittu tapa joka katosi kun mummo kuoli (olin 7v).

En ole itse koskaan uskonut jumaliin ja teini-iässä aloin kokea uskonnon ahdistavana sillä "joka paikassa" mm. koulussa minun oletettiin uskovan luterilaisten jumalaan, käyvän koulun kanssa kirkossa ja osoittavan kunnioitusta jollekin korkeammalle voimalle.

Koin että minua yritettiin pakottaa uskomaan. Viimeinen niitti oli kun minut pakotettiin ysiluokan kevätkirkkoon. Suostuin olemaan paikalla mutta en ristinyt käsiä tai noussut seisomaan. Minut poistettiin kirkosta koska en suostunut osallistumaan (uskomaan). Tämä ei ole uskonvapautta.

Olen eronnut kirkosta mutta olen myös käynyt kirkossa tämän jälkeen pari kertaa esim. katsomassa kun serkku esiintyi joulukirkossa ja hänelle oli tärkeää että tulin paikalle. Seison muiden mukana mutta en rukoile (risti käsiä) enkä laula.

Mummo ja isän vaimo opettivat iltarukouksen. Mutta se ei silti jostain syystä jäänyt minulle lapsena tavaksi. Heidän kanssaan kyllä rukoilin, mutta itsekseni en.

Vasta näin aikuisiällä olen alkanut rakentaa suhdetta yläkertaan. Nykyisin rukoilen joka päivä ja illalla myös. Yritän oppia tuntemaan Jumalan paremmin. :)

Juu, se mantra auttoi kun yritti pysyä lapsuudenkodissa hengissä. Suosittelen.

Levolle lasken luitani, suojele sänkypuitani. Jos sijaltani nousisi, varjele etten hukkuisi.

Juu. Äiti tai joskus iskäkin kävi sen joka ilta joka lapsen kanssa rukoilemassa jonnekkin ala-asteen loppuolelle asti. 

Sitten rukoilin itse. Ja yhä nyt 25 vuotiaana rukoilen aika ajoin, tosin harvemmin lapsena opetettua rukousta, enemmänkin rukoilen mielenpäällä yleisesti olevien asioitten puolesta tai muuten vaan kiitän Jumalaa.

Ihan perus luterilainen olen, en oikeen koskaan tuo uskoani esille muille ja kirkossa käyn pari kertaa per vuosi, yleensä jouluna ja joskus pääsiäisenä jos on fiilistä. Välillä saatan mennä muutenkin vain, jos siltä tuntuu. Ihan kuten saatan fiiliksen tullen lukea josksu raamattua enempi ja välillä menee vuosikin etten ees avaa sitä.

Minulle opetettiin tälläinen iltarukous:

Tule Jeesus lapses luo,

armos, siunaukses suo.

Tue pientä horjuvaa,

johda tietä oikeaa.

 

Ei todellakaan. Ainoat uskonnolliset hapatukset mitä lapsena  koin tulivat kodin ulkopuolelta, päiväkodista, koulusta jne. Vanhemmat erosivat kirkosta ennen syntymääni eikä muakaan siis ole kastettu.

Mummo opetti ja mummolassa iltaisin lausuttiin rukous ennen nukkumaan menoa. En rukoile näin aikuisenka ja suhteeni Jumalaan on tulehtunut.

Ei opetettu. Tulin uskoon siitä huolimatta teininä.

Ei :D

Ei kuuluta kirkkoon. En usko mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Ei, sain onnekseni kasvaa objektiivisessa ympäristössä, ja olemme kaikki sisarukset ateisteja, vanhemmat sinne päin.

Minun vanhempani ovat uskovaisia mutta ei meillä koskaan ollut iltarukousta tai ruokarukoustakaan. Ei kannata yleistää.