Tuntuuko sinusta perheenäiti koskaan siltä, että perhe-elämä ja parisuhdekin on paskaa?

Juu joka toinen päivä :) Mutta toisaalta tiedostan, että ne tunteet johtuu väsymisestä ja ehkä vähän kyllästymisestä ja menee kyllä ohi!

Eipä oikeastaan, perheen kanssa on ihanaa. Meillä on vain yksi lapsi. Viikonloput vierailemme sukulaisilla, teemme hyvää ruokaa ja nautimme iltaisin myös hyvästä juomasta lapsen mentyä nukkumaan. Käydään lapsen kanssa ostoksilla, ulkona ja katsellaan ohjelmia, luetaan rauhassa lehtiä. Ihanaa aikaa. Lapsi on 4v. tyttö.

Perhe-elämä on ollut lasten kanssa jo monta vuotta aivan ihanaa, kun ymmärsin jo vuosia sitten erota paskasta avioliitosta. Enkä enää koskaan solmi minkäänlaista parisuhdetta! Niin ihanaa elämä ilman!!

Välillä tulee ajatuksia jos esim viikonloppuna työnnän hiessä rattaita ja kauppakassit roikkuu siinä mukana, että mitä jos ei olisikaan tätä lasta. Olisin jossai illanistujaisissa jne. ei huolta mistään tai kenestäkään. Sais nukkua vaikka koko päivän. Kukaan ei tarvitsisi mua.

Mutta sitte muistan kun elin noin kuinka paljon halusin tätä mitä mulla nyt on.

Ja illalla kun lapsi nukkuu ja mietin taas niitä mahdollisia illanistujaisia niin ei se nyt niin hohdokasta olis. Pääsen mä tuulettumaan sillon tällöin vaikka onkin lapsi.

Toki sitä kaipais ihan vaan olemista, sitä ettei koko ajan tarvii jotai tehdä. Mutta tuleehan sekin päivä kun makaan kotona kännyä tuijottaen ja odotan teiniä kotiin.

Onhan se paskaa, kun koko ajan pitää olla saatavilla ja venyä viiteen hommaan yhtäaikaa ja päivän omat hetket ajoittuu siihen, kun lusmuilee töissä tai välille klo 21-22, jos tuuri käy. Mutta ilman perhettä olisin aivan yksin.

Ihana kuulla etten ole ainoa joka ajattelee noin joskus. Ap

Mikä vittu on booty call?

Vierailija kirjoitti:

Mikä vittu on booty call?

Soittaa/tekstaa panoseuraa.

Kyllä ajattelen, joka päivä. Kadun,että hankin lapsia ja otin miehen, josta en oikeastaan ollut edes varma. (Että haluanko hänenlaisena)

Nyt olen loukussa, lapset pieniä ja mies lähinnä ärsyttää luonteellaan.

En kuitenkaan uskalla tehdä mitään vaan odotan, että lapset isompia ja elämä sitten (ehkä) helpompaa.

Kadun kaikkea, mitä olen omilla väärillä valinnoillani menettänyt eli matkustelun, kouluttautumisen haluamaani ammattiin, erilaisten miehien tapailun, itsensä hemmottelun yms. Nyt olen lähinnä uponnut suohon enkä oikein tunnu osaavan tehdä mitään noustakseni.

Kun päivä koostuu muiden ihmisten palvelemisesta aamusta iltaan, ja siltikään kukaan ei ole tyytyväinen, tekisi mieli häipyä ja jättää kaikki. Ketä kiinnostaa ruoanlaitto, siivoaminen ,pyllynpyyhkiminen , jatkuva tappelu ja kitinä 24/7?

Hoidan lapseni hyvin ja kodin, ja esitän onnellista, mutta esim . "pakollisen " seksin jälkeen, jolloin häpeän turvonnutta ja väsynyttä kehoani, (joka ennen lapsia oli hoikka ja kiinteä ) pidättelen itkua/peittelen kyyneleitä mieheltä kun akti loppuu.

Turhauttavaa paskaa, mistä saa syyttää vain itseänsä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ajattelen, joka päivä. Kadun,että hankin lapsia ja otin miehen, josta en oikeastaan ollut edes varma. (Että haluanko hänenlaisena)

Nyt olen loukussa, lapset pieniä ja mies lähinnä ärsyttää luonteellaan.

En kuitenkaan uskalla tehdä mitään vaan odotan, että lapset isompia ja elämä sitten (ehkä) helpompaa.

Kadun kaikkea, mitä olen omilla väärillä valinnoillani menettänyt eli matkustelun, kouluttautumisen haluamaani ammattiin, erilaisten miehien tapailun, itsensä hemmottelun yms. Nyt olen lähinnä uponnut suohon enkä oikein tunnu osaavan tehdä mitään noustakseni.

Kun päivä koostuu muiden ihmisten palvelemisesta aamusta iltaan, ja siltikään kukaan ei ole tyytyväinen, tekisi mieli häipyä ja jättää kaikki. Ketä kiinnostaa ruoanlaitto, siivoaminen ,pyllynpyyhkiminen , jatkuva tappelu ja kitinä 24/7?

Hoidan lapseni hyvin ja kodin, ja esitän onnellista, mutta esim . "pakollisen " seksin jälkeen, jolloin häpeän turvonnutta ja väsynyttä kehoani, (joka ennen lapsia oli hoikka ja kiinteä ) pidättelen itkua/peittelen kyyneleitä mieheltä kun akti loppuu.

Turhauttavaa paskaa, mistä saa syyttää vain itseänsä.

Ja sympatiaakaan et saa keneltäkään fiksulta ihmiseltä. Toisten muroihinhan sä kuset myös tolla touhullasi.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ajattelen, joka päivä. Kadun,että hankin lapsia ja otin miehen, josta en oikeastaan ollut edes varma. (Että haluanko hänenlaisena)

Nyt olen loukussa, lapset pieniä ja mies lähinnä ärsyttää luonteellaan.

En kuitenkaan uskalla tehdä mitään vaan odotan, että lapset isompia ja elämä sitten (ehkä) helpompaa.

Kadun kaikkea, mitä olen omilla väärillä valinnoillani menettänyt eli matkustelun, kouluttautumisen haluamaani ammattiin, erilaisten miehien tapailun, itsensä hemmottelun yms. Nyt olen lähinnä uponnut suohon enkä oikein tunnu osaavan tehdä mitään noustakseni.

Kun päivä koostuu muiden ihmisten palvelemisesta aamusta iltaan, ja siltikään kukaan ei ole tyytyväinen, tekisi mieli häipyä ja jättää kaikki. Ketä kiinnostaa ruoanlaitto, siivoaminen ,pyllynpyyhkiminen , jatkuva tappelu ja kitinä 24/7?

Hoidan lapseni hyvin ja kodin, ja esitän onnellista, mutta esim . "pakollisen " seksin jälkeen, jolloin häpeän turvonnutta ja väsynyttä kehoani, (joka ennen lapsia oli hoikka ja kiinteä ) pidättelen itkua/peittelen kyyneleitä mieheltä kun akti loppuu.

Turhauttavaa paskaa, mistä saa syyttää vain itseänsä.

Aika huonolta kuulostaa tuo pakollinen itku seksi?

Perhe-elämä on normaalia elämää, ei se mua rasita mitenkään, mutta parisuhde tuntuu välillä paskalta, eli siis toisinsanoen mies vituttaa. En haluaisi missään nimessä olla aina yksin, eli perheetön, enkä kenenkään panokaveri, kyllä minä haluan olla naimisissa miehen kanssa joka rakastaa minua ja minä häntä.

Ei tunnu koska en enää ole perheenäiti ja mulla on aivan ihana mies.

Mulla on ongelmateini. On viillellyt, kännännyt ja sössinyt koulunsa poissaolollaan. Apuja on saatu, mutta on tämä silti täyttä paskaa.

Tuntui usein tuolta, kun lapset olivat pieniä. Haaveilin ankeasta opiskelijayksiöstä, jossa saisin aivan rauhassa nukkua ja lukea kirjoja. Nyt on helpottanut, kyllä sinullakin vielä :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ajattelen, joka päivä. Kadun,että hankin lapsia ja otin miehen, josta en oikeastaan ollut edes varma. (Että haluanko hänenlaisena)

Nyt olen loukussa, lapset pieniä ja mies lähinnä ärsyttää luonteellaan.

En kuitenkaan uskalla tehdä mitään vaan odotan, että lapset isompia ja elämä sitten (ehkä) helpompaa.

Kadun kaikkea, mitä olen omilla väärillä valinnoillani menettänyt eli matkustelun, kouluttautumisen haluamaani ammattiin, erilaisten miehien tapailun, itsensä hemmottelun yms. Nyt olen lähinnä uponnut suohon enkä oikein tunnu osaavan tehdä mitään noustakseni.

Kun päivä koostuu muiden ihmisten palvelemisesta aamusta iltaan, ja siltikään kukaan ei ole tyytyväinen, tekisi mieli häipyä ja jättää kaikki. Ketä kiinnostaa ruoanlaitto, siivoaminen ,pyllynpyyhkiminen , jatkuva tappelu ja kitinä 24/7?

Hoidan lapseni hyvin ja kodin, ja esitän onnellista, mutta esim . "pakollisen " seksin jälkeen, jolloin häpeän turvonnutta ja väsynyttä kehoani, (joka ennen lapsia oli hoikka ja kiinteä ) pidättelen itkua/peittelen kyyneleitä mieheltä kun akti loppuu.

Turhauttavaa paskaa, mistä saa syyttää vain itseänsä.

Ja sympatiaakaan et saa keneltäkään fiksulta ihmiseltä. Toisten muroihinhan sä kuset myös tolla touhullasi.

Mä kyllä ymmärrän ja sympatiseeraan. Väitän myös olevani fiksu. Tsemppiä Ap:lle, kun lapset ovat isompia ja saat enemmän lepoa, voi tilanne tuntua ihan toisenlaiselta. Tai sitten voit tehdä omat päätöksesi ja alkaa elää itsesi näköistä elämää.

Vierailija kirjoitti:

Perhe-elämä on normaalia elämää, ei se mua rasita mitenkään, mutta parisuhde tuntuu välillä paskalta, eli siis toisinsanoen mies vituttaa. En haluaisi missään nimessä olla aina yksin, eli perheetön, enkä kenenkään panokaveri, kyllä minä haluan olla naimisissa miehen kanssa joka rakastaa minua ja minä häntä.

Se on harmi kun kaikki naiset eivät voi saada sitä täydellistä alfaa, joka olisi luotettava ja jonka kanssa seksi olisi uskomatonta, vaan suurin osa naisista joutuu tyytymään tavallisiin miehiin.

Mua alkanut mies vituttaa 10v. yhteiselon jälkeen. Juuri valmistumassa talokin ja toisaalta olen innoissani sitä sisustanut ja odottanut muuttoa. Mutta toisaalta, haaveilen elämästä vain lasten kanssa. Miehen ylimalkainen käytös esim. mun sukulaisia kohtaan ketuttaa ja tuntuu että katkeroidun. En tiedä onko tämä ohimenevää, ei ole aikaisemmin tältä tuntunut. Pettynyt, surullinen olo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ajattelen, joka päivä. Kadun,että hankin lapsia ja otin miehen, josta en oikeastaan ollut edes varma. (Että haluanko hänenlaisena)

Nyt olen loukussa, lapset pieniä ja mies lähinnä ärsyttää luonteellaan.

En kuitenkaan uskalla tehdä mitään vaan odotan, että lapset isompia ja elämä sitten (ehkä) helpompaa.

Kadun kaikkea, mitä olen omilla väärillä valinnoillani menettänyt eli matkustelun, kouluttautumisen haluamaani ammattiin, erilaisten miehien tapailun, itsensä hemmottelun yms. Nyt olen lähinnä uponnut suohon enkä oikein tunnu osaavan tehdä mitään noustakseni.

Kun päivä koostuu muiden ihmisten palvelemisesta aamusta iltaan, ja siltikään kukaan ei ole tyytyväinen, tekisi mieli häipyä ja jättää kaikki. Ketä kiinnostaa ruoanlaitto, siivoaminen ,pyllynpyyhkiminen , jatkuva tappelu ja kitinä 24/7?

Hoidan lapseni hyvin ja kodin, ja esitän onnellista, mutta esim . "pakollisen " seksin jälkeen, jolloin häpeän turvonnutta ja väsynyttä kehoani, (joka ennen lapsia oli hoikka ja kiinteä ) pidättelen itkua/peittelen kyyneleitä mieheltä kun akti loppuu.

Turhauttavaa paskaa, mistä saa syyttää vain itseänsä.

Ja sympatiaakaan et saa keneltäkään fiksulta ihmiseltä. Toisten muroihinhan sä kuset myös tolla touhullasi.

Mä kyllä ymmärrän ja sympatiseeraan. Väitän myös olevani fiksu. Tsemppiä Ap:lle, kun lapset ovat isompia ja saat enemmän lepoa, voi tilanne tuntua ihan toisenlaiselta. Tai sitten voit tehdä omat päätöksesi ja alkaa elää itsesi näköistä elämää.

Vaikea sympata, koska onhan se nyt miehen vapauden ryöstämistä, kun ottaa miehen jota ei edes oikeasti halua. Mies siinä kuvittelee että asiat ovat hyvin. Pahimmillaan tuollainen nainen kohtelee miestä kuin paskaa, vaikka itse on valinnan tehnyt. Vähintään mies saa kokea katkeran avioeron ja luotto naisiin menee.

Toki siinä ei ole mitään uutta, että empatia miehen roolia kohtaan on usein liikaa pyydetty.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ajattelen, joka päivä. Kadun,että hankin lapsia ja otin miehen, josta en oikeastaan ollut edes varma. (Että haluanko hänenlaisena)

Nyt olen loukussa, lapset pieniä ja mies lähinnä ärsyttää luonteellaan.

En kuitenkaan uskalla tehdä mitään vaan odotan, että lapset isompia ja elämä sitten (ehkä) helpompaa.

Kadun kaikkea, mitä olen omilla väärillä valinnoillani menettänyt eli matkustelun, kouluttautumisen haluamaani ammattiin, erilaisten miehien tapailun, itsensä hemmottelun yms. Nyt olen lähinnä uponnut suohon enkä oikein tunnu osaavan tehdä mitään noustakseni.

Kun päivä koostuu muiden ihmisten palvelemisesta aamusta iltaan, ja siltikään kukaan ei ole tyytyväinen, tekisi mieli häipyä ja jättää kaikki. Ketä kiinnostaa ruoanlaitto, siivoaminen ,pyllynpyyhkiminen , jatkuva tappelu ja kitinä 24/7?

Hoidan lapseni hyvin ja kodin, ja esitän onnellista, mutta esim . "pakollisen " seksin jälkeen, jolloin häpeän turvonnutta ja väsynyttä kehoani, (joka ennen lapsia oli hoikka ja kiinteä ) pidättelen itkua/peittelen kyyneleitä mieheltä kun akti loppuu.

Turhauttavaa paskaa, mistä saa syyttää vain itseänsä.

Miksi?

Miksi väärä mies?

Miksi lapsi?

Miksi lisää lapsia?

Vuosikausia täysin vääriä valintoja, oletko sä jotenkin vajaa?

Otit sitten ja tuhlasit koko elämäsi vai?

Tajuatko että sulla on tasan yks elämä, ja sekin helvetin lyhyt?