Pyytämis- vs. olettamiskulttuuri

Vierailija kirjoitti:

Keskustellaan taas tästä!

Opin nämä käsitteet tältä palstalta enkä saa tarpeekseni niiden käyttökelpoisuuden esiintuomisesta ja käsitteiden soveltamisesta ihmissuhteisiin.

Olen itse kotoisin olettamiskulttuurista. Perheessä ja suvussa, joiden piirissä kasvoin aikuisuuteen, vallitsi hienotunteinen olettamiskulttuuri. Samoin kaveripiirissäni. Kun joku pyysi jotain, oletin, että hän tarvitsee sitä ja olin altis antamaan. Luonnostani lähden siitä oletuksesta, että vastaan myöntävästi toisten ihmisten (myös tuntamattomien) pyyntöihin.

Kun lähdin kotoa maailmalle, törmäsin ihmisiin, joista vaistosin jotain epämääräistä törkeää, mutta en osannut nimetä, mistä oli kyse. Ajattelin, että olen kai erehtynyt ja ennakkoluuloinen. Vastailin myöntävästi ihmisten pyyntöihin ja elin kuin kaikki olisivat hyväsydämisiä ja pyytävät jotain vain hädässä.

Minulle tultiin välillä sanomaan, että olen liian kiltti ja että minun tulisi pitää puoleni paremmin ja että ihmisiin mahtuu myös pahantahtoisia jne. Aloin vähitellen uskoa niitä, jotka näin varoittelivat.

Silti huomaan, että edelleenkin minulla on taipumus luottaa tuntemattoman hyväsydämisyyteen ja siihen, että jos hän pyytää minulta jotain, hän tekee sen tarpeesta eikä hyväksikäyttääkseen minua. Olen edelleen taipuvainen vastaamaan myöntävästi pyyntöihin ja kieltävän vastauksen antaminen tuntuu joskus jopa fyysisesti pahalta. Saatan ruveta itkemään, jos joudun kieltämään avustamisen, vaikka en voi auttaa.

Kertokaa omia kokemuksia (myös vastakkaisesta näkökulmasta) näiden kulttuurien törmäyksistä.

hyväksikäyttäminen ei liity tähän pyytämiskulttuuriin mitenkään. olet sotkenut asioita. kyse on vain siitä, että pyytäjä pyytää, ja olettaa että vastaat kieltävästi jos et halua auttaa, ja hyväksyy sen.

olet nyt sortunut siihen harhaan, että sinun tapa olisi se parempi, ja toisenlaiset ovat katalia hyväksikäyttäjiä. niinhän se ei mene.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskustellaan taas tästä!

Opin nämä käsitteet tältä palstalta enkä saa tarpeekseni niiden käyttökelpoisuuden esiintuomisesta ja käsitteiden soveltamisesta ihmissuhteisiin.

Olen itse kotoisin olettamiskulttuurista. Perheessä ja suvussa, joiden piirissä kasvoin aikuisuuteen, vallitsi hienotunteinen olettamiskulttuuri. Samoin kaveripiirissäni. Kun joku pyysi jotain, oletin, että hän tarvitsee sitä ja olin altis antamaan. Luonnostani lähden siitä oletuksesta, että vastaan myöntävästi toisten ihmisten (myös tuntamattomien) pyyntöihin.

Kun lähdin kotoa maailmalle, törmäsin ihmisiin, joista vaistosin jotain epämääräistä törkeää, mutta en osannut nimetä, mistä oli kyse. Ajattelin, että olen kai erehtynyt ja ennakkoluuloinen. Vastailin myöntävästi ihmisten pyyntöihin ja elin kuin kaikki olisivat hyväsydämisiä ja pyytävät jotain vain hädässä.

Minulle tultiin välillä sanomaan, että olen liian kiltti ja että minun tulisi pitää puoleni paremmin ja että ihmisiin mahtuu myös pahantahtoisia jne. Aloin vähitellen uskoa niitä, jotka näin varoittelivat.

Silti huomaan, että edelleenkin minulla on taipumus luottaa tuntemattoman hyväsydämisyyteen ja siihen, että jos hän pyytää minulta jotain, hän tekee sen tarpeesta eikä hyväksikäyttääkseen minua. Olen edelleen taipuvainen vastaamaan myöntävästi pyyntöihin ja kieltävän vastauksen antaminen tuntuu joskus jopa fyysisesti pahalta. Saatan ruveta itkemään, jos joudun kieltämään avustamisen, vaikka en voi auttaa.

Kertokaa omia kokemuksia (myös vastakkaisesta näkökulmasta) näiden kulttuurien törmäyksistä.

hyväksikäyttäminen ei liity tähän pyytämiskulttuuriin mitenkään. olet sotkenut asioita. kyse on vain siitä, että pyytäjä pyytää, ja olettaa että vastaat kieltävästi jos et halua auttaa, ja hyväksyy sen.

olet nyt sortunut siihen harhaan, että sinun tapa olisi se parempi, ja toisenlaiset ovat katalia hyväksikäyttäjiä. niinhän se ei mene.

Kirjoitin epäselvästi. Tarkoitin tuota tummentamaasi kohtaa nimenomaan siten, että sellaisena se omasta kulttuuristani käsin näyttäytyy.

ap.

Termit olivat mulle vieraita enkä googlettamalla löytänyt aiheesta kuin yhden blogin. Olen kuitenkin samaa mieltä kuin kommentoija nro 1. Oletuskulttuurihan muutoin lähtisi siitä oletuksesta, että kaikki ihmiset puhuvat aina totta. Ja varmaan jokainen täysi-ikäinen tietää, että näin ei aina ole. Jo pelkästään mainonnassa kuluttajia vedetään höplästä minkä keritään. 

Blogikirjoituksen luettuani totesin, että olen ehdottomasti pyytämiskulttuurin edustaja. Olisi aika kamalaa, jos esim ystäväni eivät olisi. Jos kysyn ystävältäni, lähtisikö hän perjantai-iltana seurakseni elokuviin, niin tietenkin hän voi kieltäytyä ilman, että loukkaannun. Loukkaantuisin siitä, jos hän suostuisi ja sen jälkeen valittaisi jollekin, että TAAS piti lähteä sen kanssa elokuviin, vaikka on ollut raskas työviikko, on hirveä migreeni eikä olisi ollut oikein rahaakaan bussilippuun, mutta pakko oli mennä, koska se pyysi. Muutenkin ajattelen, että minulta voi pyytää lähes mitä tahansa ja minä päätän, suostunko pyyntöön vai en. Multa pyydetään välillä rahaa lainaksi ja joskus lainaan, joskus en. En tunne minkäänlaista syyllisyyttä, jos en lainaa. Vaikka mulla onkin ihan hyvät tulot, ei kenenkään pidä olettaa, että olisin heille joku pankkiautomaatti, josta aina saa rahaa. Ei edes silloin, vaikka heillä rahantarve on ihan todellinen. Kuten aina on ollutkin, kun ovat lainaa pyytäneet. Mun nähdäkseni oletuskulttuurissa kukaan ei voisi kieltäytyä mistään pyynnöstä vaan aina olisi oltava valmis tekemään kuten muut haluavat, koska muut olettavat pyytäessään, että tietenkin minulle aina sopii. Mulla on hyvin vähän sellaisia läheisiä ihmisiä, joiden vuoksi olen valmis muuttamaan omia suunnitelmia tai tinkimään omassa elämässäni jostain minulle tärkeästä asiasta. Näitä ovat oikeastaan vain omat lapseni, omat vanhempani sekä siskoni. He ovat ainoita, jotka voivat olettaa, että olen aina ja kaikissa tilanteissa valmis suostumaan heidän pyyntöihinsä, koska he tuntevat minut riittävän hyvin voidakseen tehdä tällaisia oletuksia.

Minulle opetettiin pienenä että ihmiset ovat olettajia. Eli jos kieltäydyn he loukkaantuvat. Samoin minulle opetettiin, että minun kuuluu muuttua, minussa on vikaa, jos minulle sanotaan ei, koska se tarkoittaa sitä, että on minun syyni, ettei jokin asia sovi sille toiselle.