Lue keskustelun säännöt.
Narsisti-äidin kuolema vapautti minut
12.11.2016 |
Äitini kuoli muutama vuosi sitten parantumattomaan neurologiseen tautiin. Lapsuudessa hän oli hyvin kylmä minua kohtaan ja kiusasi kun kaipasin lapsen tavoin hänen huomiota mm. lukitsemalla komeroon useita kertoja, mikä oli hyvin traumaattista pienelle (4-6 v.) lapselle, ja joskus kun olimme julkisilla paikoilla hän vain katosi, eli juoksi minua karkuun ja jätti minut yksin milloin minnekin mutta palasi jonkin ajan kuluttua ja uhkasi viedä minut lastenkotiin. Öisin hän myös jäti minut yksin pinnasankyyn ja laittoi telkkarin päälle, minkä jälkeen katosi pitkäksi aikaa. Olin siis usein yksin kotona ilman valvontaa, kun isä kärsi alkoholismista ja oli joko sammuuneena tai jossakin omilla teillä. Minulle ei kehittynyt minkäänlaista kiintymyssuhdetta omaan äitiin ja luulen, että se on aiheuttanut minulle tosi paljon henkistä vahinkoa, enkä voikaan olla nyt parikymppisenä minkäänlaisissa tekemisissä miesten kanssa koska pelkään että joudun äitini asemaan, eli jos saan oman lapsen, niin siirrän vain omat ongelmani häneen, niin kuin oma äitini teki minulle (hänellä on ollut traumoja omasta takaa). Isästä minä kuitenkin välitän, koska hän kuitenkin vietti aikaa minun kanssa, leikki ja osti leluja. Äitini ei tehnyt mitään näistä, mutta syyllisti minua siitä että meillä ei ollutkaan sellaista tytär-äiti suhdetta jonka hän oletti olevan itsestäänselvyys. Luulen, että äidin narsismi on tehnyt minun isästä alkoholistin, sillä äidin raivo ja ylimielisyys purkautuivat häneen usein silmieni edessä. Isälläni ei ollut mitään mahdollisuuksia, koska kaikki mitä hän teki oli aina väärin. Äiti raivosi ja heitti tavaroita, eikä kuunnellut ketään joka yritti kertoa hänelle järkeä. Olen ääretömän helpottunut äidin kuolemasta enkä tunne sääliä hänen hidasta ja tuskallista kuolemaa kohtaan, olenko väärässä kun tunnen näin? Tuntuu, että olen aivan uusi ihminen, eivätkä hänen siteet enää yllä minuun.
Kommentit (5)
Onnea narsistista eroonpääsyn johdosta! Tunteesi eivät missään nimessä ole väärin, itsekin olisin iloinen sinun tapauksessasi. Nyt voit jättää narsistivanhemman taaksesi ja keskittyä tulevaan. Toivottavasti se on hyvä ja pystyt nauttimaan elämästä, vaikka sitä ei sinulle lapsuudessasi suotu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä toivon että äitini kuolisi. On nyt 70 v. Alkoholisoitunut narsisti. Olen katkaissut välit häneen mutta en voi olla tekemisissä muunkaan suvun kanssa koska äiti kiusaa sitten ihmisiä puheluillaan jos saa tietää että oon esim käynyt kylässä tai soittanut jollekulle. Kiusanteko saattaa kestää vuodenkin.en jaksa kertoa kaikkea mutta kyseessä on 5-vuotiaan tasolla oleva narsisti joka on kateellinen ainoalle lapselleen. Omi esim isäni niin että en koskaan saanut oikein tulla läheiseksi. Pelkäsin isää koska äidin mukaan isä oli mulle koko ajan tosi vihainen. Uskalsin kysyä asiasta vasta kun isä oli kuolinvuoteella. Hullun muorin paskapuhetta se oli kaikki ollu.
Äiti on mm. näytellyt kuollutta tai ollut nälkälakossa että saisi huomiota.
Mun tuurilla äiti elää 100 vuotta. Onnea sulle kun pääsit äidistäsi.
Olen todella pahoillani puolestanne. En itse ole narsistin lapsi, mutta olen äskettäin tutustunut mieheen joka on, enkä oikein tiedä miten toimia hänen kanssaan. Haluaisitteko kertoa, millaisia ongelmia narsistin lapsena kasvaminen on aiheuttanut teille aikuisiän ihmissuhteissa? Onko teidän esimerkiksi vaikea luottaa ihmisiin? Miten toivoisitte teitä lähestyttävän, jos joku tahtoisi ystävystyä kanssanne?
Vierailija kirjoitti:
Olen todella pahoillani puolestanne. En itse ole narsistin lapsi, mutta olen äskettäin tutustunut mieheen joka on, enkä oikein tiedä miten toimia hänen kanssaan. Haluaisitteko kertoa, millaisia ongelmia narsistin lapsena kasvaminen on aiheuttanut teille aikuisiän ihmissuhteissa? Onko teidän esimerkiksi vaikea luottaa ihmisiin? Miten toivoisitte teitä lähestyttävän, jos joku tahtoisi ystävystyä kanssanne?
Jokaisen tilanne on tietysti erilainen, mutta itselläni on ollut mm. luottamusongelmia, kyynnisyytta ja omien saavutusten vähättelyä. Jotkut oireet jotka minulla on ollut (näpisteleminen, syömishäiriö, masennus ym.) nuorempana ovat poissa, koska olen päässyt pois myrkyllisestä ympäristöstä ja päässyt haluamaani yliopistoon. Vielä on hankalaa olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa koska olen eristänyt itseni yhteiskunnasta niin pitkään ongelmieni takia. Mutta minulla on kaikki paremmin nyt, koska olen onnekas. Jos olisin mies, olisin luultavasti alkoholisoitunut tai päätynyt itsemurhaan. Ei sinänsä lohduttavaa, mutta se näkyy tilastoissa.
Sinun kannattaisi ehkä käsitellä kokemaasi terapiassa.
Tunteet eivät ole väärin.