Ollaan mieheni kanssa yritetty lasta nelja vuotta. Viime kesana tuloksena yks keskenmeno. Melkosen rankkaa aikaa ollu ja nyt mun yks ystava paaty aborttiin. Oon yrittany parhaani

Suvussa on paljon vauvoja ja raskaana olevia, eikä me mahduta mukaan. :(((

Meillä on nyt ivf-vauva, mutta toinen on luultavasti jossain vaiheessa haaveissa. Rankkoja ne hoidot. Toivotaan, että tärpää. Täytyy sanoa, että ainakaan ei pikkuasioista vauvan kanssa sen jälkeen valiteta!

Meilläkin on vauva ollut haaveissa vuoden, mutta ainakaan vielä ei ole mitään tapahtunut.

Me yritimme vuosia ja murhe oli joka kuukausi musertava. Myös mun kaveri (joka tiesi tilanteemme) paukautti kerran että " mä oon raskaana ja teen abortin!" Ensin menin ihan jumiin, mutta kyllä yritin ystävän tukena olla.



En olisi ikinä voinut kuvitella miten kova sellainen suru voi olla! Aloin jo välttelemään paikkoja missä oli paljon lapsia ja pala oli oikeastaan koko ajan kurkussa. Olin ihan rikki. Suku ja ystävät yrittivät olla kannustavia ja kehottivat olemaan ajattelematta asiaa. (hmm.. mahdotonta..)



Yhtäkkiä tulinkin lopulta raskaaksi (ilman hoitoja) ja synnytin terveen lapsen. Edelleenkin tulee pala kurkkuun kun muistelen sitä aikaa ennen lasta. Koittakaa jaksaa ja puhukaa paljon miehesi kanssa.

odotetun lapsen saannin jälkeen ei valiteta: olen huomannut, että kun sitä kamalasti odottaa ja kaipaa, ja sitten saakin, saattaa tulla pettymys, kun ei se kuitenkaan mitään suurta juhlaa ole, vaan totisinta arkea, ja oma itse saa toistaiseksi jäädä taustalle. Tuttavapiirissä onkin sitten esiintynyt masennusta ja kaikenlaista...

Minä jouduin tukemaan ystävää aborttipäätöksessä, kun me olimme mieheni kanssa yrittäneet noin vuoden. Lyhyen ajan siis, mutta ihan tarpeeksi, että teki todella pahaa. Ja hän vieläpä olisi ottanut lapsen vastaan, jos sen isä olisi ollut joku muu kuin oli. " Kun se on musta vähän rasittava tyyppi."



Tuntui ihan käsittämättömän epäreilulta ja tuntui kyllä myös siltä, että hän olisi tilanteemme tuntien voinut ajatella paremmin ja turvautua johonkuhun muuhun kuin minuun.

lle ole kamalan kurjaa. Tarkoitan tämän kannustavaksi viestiksi, että kannattaa koittaa, ei ihan kaikilla mene elämä mullin mallin. Mulla oli vissiin kahdesti hiki, ja siinä kaikki fyysiset oireet. Ja henkisesti kun olen (tunteeton?) viilipytty, niin ei oikeesti tuntunut missään! Suosittelen, ja tsemppiä!

Vierailija:

Rankkoja ne hoidot. !

Meilläkin yritettiin lasta lähes 2 vuotta ja käytiin hoidoissakin tuloksetta. Sitten kuin ihmeen kaupalla lapsi sai alkunsa (luomuna) ja raskaus on nyt loppusuoralla. Lääketiede auttaa monessa tapauksessa, toivottavasti vielä myöskin teillä. Samoin näitä pieniä ihmeitä voi tapahtua ja lapsi saada alkunsa vastoin kaikkia (lääketieteellisiäkin) tosiasioita.

Et voi tietää mitä on arki lapsen kanssa.

Ja tottakai pitkään lasta yrittäneillä on ihan yhtä suuri oikeus olla väsyneitä. Monesti luulevat etteivät voi sanoa että ovat väsyneitä ja on kamalaa kun ovat lasta niin kauan yrittäneet.

Se että on väsynyt ja välillä raskasta kuuluu vauva-arkeen eikä sen sanominen tarkoita että lapsi olisi yhtään vähemmän haluttu tai rakas.

Hoidot voi olla rankkoja myös henkisesti. Sitä ne olivat ainakin minulle, fyysisten oireiden kanssa kyllä pärjäsin.

Meillä 4,5-vuoden yrityksen tuloksena icsi-vauva. Ja yhtään itkua ja kiukuttelua en pois vaihtaisi. Kun sen oman vauvan huonon olon saa halimalla ja hoivaamalla karkoitettua, niin mikään ei tunnu paremmalle.



Ap. Toivon todella täydestä sydämestä, että sinäkin vielä jonakin päivänä saat tämän kaiken kokea. Mutta siihen asti koita ajatella, ettei se ystävän vauva tms. asia ole sulta pois syntyi tai oli syntymättä. Ko. ajatus auttoi minua aikanaan jaksamaan.

Vierailija:

Hoidot voi olla rankkoja myös henkisesti. Sitä ne olivat ainakin minulle, fyysisten oireiden kanssa kyllä pärjäsin.

ja kun meillä kävi niin hyvä tuuri, että ekasta tuli heti keskenmeno ja kahdesta seuraavasta lapset (1+2) niin ei siitä mitään traumoja jäänyt. Esikoinen syntyi kolmen vuoden yrityksen jälkeen, ivf:llä siis hänkin. Suurin kynnys oli lähteä siihen ekaan hoitoon, sen jälkeen se olikin jo ihan normaalia toimintaa.



Onnea matkaan, ap! Ja älä ota superäidin suoristuspaineita - lapsettomuustaustaiset masentuu muita herkemmin vauva-aikana just ympäristön paineiden vuoksi.