Päätöksiä
Uutena täällä palstalla... olen ollut yhdessä 4 vuotta miehen kanssa, nyt suunnitelmissa (hänellä) lapsen hankinta.. on työtön, minä käyn kahdessa työpaikassa melkein joka päivä, viikkotunteja 45-50 vko.. mies jaksaa valittaa aina kaikesta, kun en ole kotona, mutta sitten kun olen hän lähtee muualle. Itselläni ei ole läheiset suhteet sukuuni/perheeseen mutta mies yhä käy saunomassa äitinsä kanssa (meillä ikää 27 v) jota pidän kummallisena. Haluaisin muuttaa ja matkustella kaikkialle, mutta ukko haluaa pysyä tutussa ja turvallisessa ympäristössä, häntä ei kiinnosta esimerkiksi vaellusmatka tiibetissä. Minä olen urautuva, hyvin itsetuntoinen nainen, mutta en oikein tunne omaa miestäni enää.. hän on rakastava, mutta myös hyvin mustasukkainen, itsekäs ja läheisriippuvainen äidistään. En ole varma haluanko jatkaa suhdetta, jossa tunnen itseni aina vähemmän tärkeäksi. Lisäksi mies olettaa minun aina ostavan kaiken, hänelle myös viikonlopuksi juomat ja ruuat, jos käymme ulkona. En edes muista milloin viimeksi hän olisi minua ulos vienyt. Onko kellään samanlaista ongelmaa?
Joo. Kuulostaa hyvin tutulta. Me ollaan kolmenkympin kieppeillä oleva aviopari. Me on oltu yhdessä noin 7 vuotta miehen kanssa, ja oikeastaan kautta linjan on ollut ongelmia sen kanssa, että mies nojautuu tosi paljon perheeseensä ja sen pitää päästä joka viikonloppu (siis ihan jokainen viikonloppu ja pe-su olemaan) vanhempiensa luokse. Äitinsä soittelee viikolla vähintään kerran päivässä, yleensä useamminkin. Mun oma perhe asuu kauempana, näen heitä n. 2 krt/vuosi ja se on ok. Olen vain itsenäinen ihminen, olen nuoresta asti ollut. Siksikin en voi ymmärtää miehen riippuvuutta vanhemmistaan. Se vie mun mielestä pohjaa meidän suhteelta, että miehen vanhempien pitää olla joka asiassa mukana jotenkin ja eriyisesti tuo jatkuva anoppilassa roikkuminen, vaikka oma kotikin meillä olisi kyllä. Olen opiskellut ahkerasti ja haalinut aina jotain töitä tai edes työkokeiluja tms., etten vain makaa kotona. Mies on ollut viitisen vuotta työttömänä, välillä opiskeli vuoden (mä etsin ja lobbasin sille koulutusohjelman) ja nyt taas työtön. Ei mun mielestä yritä tehdä asialle tarpeeksi. Jos ei olisi jälkikasvua ja yhteistä asuntolainaa, olisin varmaankin jo ainakin vakavasti harkinnut eroa. Matkailu ei tule kysymykseenkään, ei kuulemma kiinnosta. Ei vaikka mä välillä matkakuumeessa kärvistellen yritän tarjoutua jopa maksamaan koko matkan. Mies on jatkuvasti penseä kaikkea kohtaan, kuin olisi kiviriippa jalassa...
Nyt kun tätä kirjoitan niin tulen niin vihaiseksi, että taidan varata ajan johonkin perheasiain neuvottelukeskukseen tai jotain, vaikka mids taatusti riehaantuu jo ehdotuksestakin.