Kun jäät ulkopuolelle

Minulla ja ystävilläni (tai niin ajattelin) on ollut tiivis yhteys, vaikka usein minä olen ollut se olkapää, jolle itketään.

Siksi onkin ollut erityisen ikävää ja surullista nähdä "ystävieni" iloitsevan bileistä ja muista, joihin minua ei ole kutsuttu, somessa.

Huomaan, että se empatia, ymmärrys yms. mitä olen aina taymmärry, kun on sitä tukea kaivattu, ei ole merkinnyt mitään. Olen vääränlainen. Muutenkin yhteydenotot ovat olleet aika kauan vain minun varassa. Minua kaivataan ainoastaan kriisin hetkellä kuuntelijaksi, ja toki tarjoamani ateriat kelpaavat, mutta muuten en vaan sovi joukkoon.

No, katsotaan otetaanko minuun yhteyttä muuten kuin kriiseissä seuraavan puolen vuoden aikana. Itse olen nyt se passiivinen. Jos kelpaan surussa ja kriisissä, mutta en ilossa, minun puolestani antaa olla.

Siis *tarjonnut. Tällä tabletilla hankala kirjoittaa.

Mutta ihan todella, etenkin tämän kauhean vuoden jälkeen jonka olen kokenut... Kiitti vaan, "kaverit"

No tällaista se on. Osa ns. ystävistä hehkuttaa tilaisuuksia, joista sut on jätetty ulos ihan tahallaan. Kai siinä tuntee sit itsensä tärkeäksi ja paremmaksi ihmiseksi.

Onneksi seuransa voi aina valita, eikä sitä tartte jossain Facessa mainostaa 😂

Jos en tunne itseäni tervetulleeksi, niin sit ei. Ei todellakaan väkisin. Olen muutenkin ollut ylikiltti kaveripiirissä, mutta joskus on hetki löytää ne tosiystävät niiden joukosta, jotka oikeastaan kaipaa vain ja ainoastaan kuuntelijaa. Toiseen suuntaan ei kulje, tai ei ole aikaa, mutta omia murheita voi valuttaa vaikka kuinka kauan, aina lapsuudesta lähtien.

Tämä on nykyaikaa. Voi poistaa ystävät somessa ja yhtä lailla irl.

Tuttua on kertomaa. Kriisin hetkellä kelpaa, muuten ei.

Kato jos et oo trendikäs, niin ei sun kanssa viitti paljon hei julkisuudessa hengailla.

Tää asenne koskee myös uusteinejä. Tai jotenkin tuntuu, että eniten niitä. Itse olen ajatellut, että anti olla jos ei seura natsaa, koska toden sanoakseni en jaksais enää kuunnella niitä ainaisii valituksii ihmisistä joita en tunne. Eli jos en kelpaa bailuihin, niin älä tuu hei mulle itkemään. Pliis. 😀

Koska ei kiinnosta.

Vois olla mun kirjottamaa. Tuntuu pahalta nyt, mutta pääsen tästä yli. Jos he ei halua mun seuraa, niin ok. Maailma on täynnä ihmisiä. 😊 💗 Osa niistä ehkä tykkää musta sellaisena kuin olen.

Mutta on se jännää, että minäkin tosiaan kelpaan silloin olkapääksi, kun on vaikeeta. Ihme juttu. Ehkä ensi kerralla en ehdi kuunnella.

Some tekee ton. Click click, ja ei tarvitse katsella ellei ole omaa tarvetta. Kaverit voi kato piilottaa.

Kummaa muuten, minä en kelpaa edes olkapääksi. Monilla ystävillä on ollut vaikeita aikoja, olen erikseen oikein tarjoutunut että myös minun kanssa näistä voi keskustella ja aina voi olla yhteydessä jos tekee mieli puhua. Nolla kertaa näin on tapahtunut. En tiedä että onko niillä vaan jo tarpeeksi minua läheisempiä ihmisiä keiden kanssa hoitaa tuommoiset, vai tietääkö ne että minä en kuitenkaan osaa tukea heitä sillä tavalla kuin he tarvitsisivat. Mihinkään hubaankaan minua ei kyllä haluta tai oteta mukaan, eli olen todella hämmentynyt mikä funktioni ystävänä sitten näiden mielestä oikein on. Semmoinen tuttava josta ei välitetä tarpeeksi että viitittäis ees laittaa välit poikki?

No tollasissa tapauksissa oon feidannut, ja jos ei kuulu mitään, niin that's it. Ihmisten elämäntilanteet ja -arvot muuttuu, ja kaikki ei vaan ole kovin hyviä kavereita. Mullakin oli yksi kaveri, jolle kelpasin itkutyynyksi ja terapeutiksi, mutta hyvinä hetkinä en mihinkään. No, lakkasin ottamasta yhteyttä ja kun hän taas kaipasi terapiaa lapsuuden aikaisista jutuista ja parisuhteesta, sanoin että on vähän kiire. 😊

Ei se oo pakko kynnysmatoksi ruveta. Kyllä ne löytää toisen, josta imeä elinvoimaa.

Vierailija kirjoitti:

Kummaa muuten, minä en kelpaa edes olkapääksi. Monilla ystävillä on ollut vaikeita aikoja, olen erikseen oikein tarjoutunut että myös minun kanssa näistä voi keskustella ja aina voi olla yhteydessä jos tekee mieli puhua. Nolla kertaa näin on tapahtunut. En tiedä että onko niillä vaan jo tarpeeksi minua läheisempiä ihmisiä keiden kanssa hoitaa tuommoiset, vai tietääkö ne että minä en kuitenkaan osaa tukea heitä sillä tavalla kuin he tarvitsisivat. Mihinkään hubaankaan minua ei kyllä haluta tai oteta mukaan, eli olen todella hämmentynyt mikä funktioni ystävänä sitten näiden mielestä oikein on. Semmoinen tuttava josta ei välitetä tarpeeksi että viitittäis ees laittaa välit poikki?

Tuo on kyllä todella surullista, mutta se on sitä feidausta. Mä kelpaan aina olkapääksi, koska olen siinä tosi hyvä. Muuten olisin varmaan täysin unohdettu. Vika ei ole sinussa. ❤

Parempia kavereita löytyy, vaikka harrastuspiireistä tai netistä. Tulee sekin päivä, kun sua kaivataan, ja voit sitten miettiä sanotko kyllä vai ei, tai vastaatko yleensä puheluun. Kohtalot vaihtelee.

Run Lola Run kirjoitti:

No tollasissa tapauksissa oon feidannut, ja jos ei kuulu mitään, niin that's it. Ihmisten elämäntilanteet ja -arvot muuttuu, ja kaikki ei vaan ole kovin hyviä kavereita. Mullakin oli yksi kaveri, jolle kelpasin itkutyynyksi ja terapeutiksi, mutta hyvinä hetkinä en mihinkään. No, lakkasin ottamasta yhteyttä ja kun hän taas kaipasi terapiaa lapsuuden aikaisista jutuista ja parisuhteesta, sanoin että on vähän kiire. 😊

Ei se oo pakko kynnysmatoksi ruveta. Kyllä ne löytää toisen, josta imeä elinvoimaa.

Näin 👍 ❤

Kiitos vastauksista. Hyvä lukea etten ole yksin tässä tilanteessa. Mietin jatkossa paljonko annan itsestäni. Kyllä mullakin pitää olla ne rajat, kun mut kerran rajataan ulos paitsi milloin ollaan lohdun tarpeessa. En ole mitään muuta kuin se olkapää niin monelle. Ei he välitä musta, enkä kiitosta saa ikinä.

Parempia kavereita odotellessa,

Ap

Ennen oli niin, että ystävät pysyy vaikka miehet vaihtuu... nyt taitaa olla toisinpäin... 😀

Oma kokemus.

Vierailija kirjoitti:

Ennen oli niin, että ystävät pysyy vaikka miehet vaihtuu... nyt taitaa olla toisinpäin... 😀

Oma kokemus.

... naiset vaihtuu...

Siis määritteleekö täällä joku oman asemansa somen kautta? Että on noloo porukkaa.

Tuttua, kovin tuttua. Mitä isompi kriisi, sitä enemmän on saanut olla tukena. Mutta kun asiat onkin jees, ei kuulu, ei soiteta, ei vastata puhelimeen jne. Yli kymmenen vuotta oon tätä katellut, nyt musta kaivautui hyvin piittaamaton olento esiin, en auta enää, en vaikka olisi minkälainen hätä. En tunne mitään tyydytystä tästä nykyisestä olostani, mutta sen verran olen saanut nyyhkiä omat suruni itsekseni, että ei irtoa enää täältäkään apua. Paska juttu!

Oletko vielä hyvää seuraa porukassa? Se, joka nostaa juhlatunnelmaa? Jolla on hyvät jutut ja saa muut nauramaan? Joka järjestää bileitä ja saa muut innostumaan asioista? Jos et, syy voi olla tuossa. 

Mulla ei ole ollut kaveriporukoita oikeastaan kuin opiskeluaikana. Silloin vielä jaksoin panostaa ryhmähenkeen ja porukan viihtyvyyteen. Kun ikää tuli vähän lisää, en enää jaksanut. Muutuin luonteeltani rauhallisemmaksi.  Viihdyn paremmin ystävieni kanssa silloin, kun olemme kahdestaan. Nykyiset ystäväni eivät edes tunne toisiaan. 

Vierailija kirjoitti:

Oletko vielä hyvää seuraa porukassa? Se, joka nostaa juhlatunnelmaa? Jolla on hyvät jutut ja saa muut nauramaan? Joka järjestää bileitä ja saa muut innostumaan asioista? Jos et, syy voi olla tuossa. 

Mulla ei ole ollut kaveriporukoita oikeastaan kuin opiskeluaikana. Silloin vielä jaksoin panostaa ryhmähenkeen ja porukan viihtyvyyteen. Kun ikää tuli vähän lisää, en enää jaksanut. Muutuin luonteeltani rauhallisemmaksi.  Viihdyn paremmin ystävieni kanssa silloin, kun olemme kahdestaan. Nykyiset ystäväni eivät edes tunne toisiaan. 

Omasta mielestäni olen, ja mua on kehuttu hauskaksi yms. Mutta vaikka olisin millainen jurottava tylsimys, niin jos mua käytetään terapeuttina elämän kriiseissä mutta syrjäytetään juhlahetkissä, niin se ei vaan tunnu oikealta.

Katsotaan kuka soittaa tästä hetkestä jouluun. En minä, eikä hekään, ellei ole omaa kriisiäAp

Mukavaa iltaa

Ap

Vierailija kirjoitti:

Siis määritteleekö täällä joku oman asemansa somen kautta? Että on noloo porukkaa.

Kyse on kai siitä, että aina kelpaa lohduttavaksi olkapääksi ja kuuntelevaksi korvaksi, mutta kun menee lujaa, syrjäytetään. Oon sen itsekin kokenut, ja kun "kaverit" hehkuttaa bileitä, joihin ei ole kutsua tullut, niin kertoohan se jotain. Kelpaat vain terapeutiksi. Jostakin syystä kriisin hetkellä seura kiinnostaa, juhlan hetkellä ei. Tämä on hyvin yleistä.

No, kun seuraava kriisi tulee, niin kannattaa kilauttaa bilekaverille. 😊 Mulla on ehkä hiustenpesu kesken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko vielä hyvää seuraa porukassa? Se, joka nostaa juhlatunnelmaa? Jolla on hyvät jutut ja saa muut nauramaan? Joka järjestää bileitä ja saa muut innostumaan asioista? Jos et, syy voi olla tuossa. 

Mulla ei ole ollut kaveriporukoita oikeastaan kuin opiskeluaikana. Silloin vielä jaksoin panostaa ryhmähenkeen ja porukan viihtyvyyteen. Kun ikää tuli vähän lisää, en enää jaksanut. Muutuin luonteeltani rauhallisemmaksi.  Viihdyn paremmin ystävieni kanssa silloin, kun olemme kahdestaan. Nykyiset ystäväni eivät edes tunne toisiaan. 

Omasta mielestäni olen, ja mua on kehuttu hauskaksi yms. Mutta vaikka olisin millainen jurottava tylsimys, niin jos mua käytetään terapeuttina elämän kriiseissä mutta syrjäytetään juhlahetkissä, niin se ei vaan tunnu oikealta.

Katsotaan kuka soittaa tästä hetkestä jouluun. En minä, eikä hekään, ellei ole omaa kriisiäAp

Mukavaa iltaa

Ap

Tabletilla vaikea kirjottaa, kuten sanottu! Mutta kiitos vertaistuesta! Ei enää tunnu yhtä pahalta.

Ne "kaverit" saa tosin etsiä uuden kuuntelijan.

Ap

Kuulostaa tutulta, itse jätin tarkoituksella yhteydenpidon ja ei ole kukaan kaipaillut :(

Itse jätin 15 vuotta kestäneen ystävyyden tällaisen hyväksikäyttäjän kanssa. Suosittelen samaa. 

Tajusin ettei häntä pätkääkään kiinnostanut minä ihmisenä tai minun seurani. Tärkeintä että olin joku, jolle avautua.