Lue keskustelun säännöt.
Oudoin asia, mistä olet tuntenut syyllisyyttä/ huonoa omaatuntoa.
05.11.2016 |
Äitini sairastui paksusuolen syöpään ja hänelle laitettiin avanne. Tuntui sen jälkeen pahalta käydä vessassa, koska tiesin, että äidin ei enää asian sen takia tarvinnut vessassa käydä. Ja kun äiti vuosia myöhemmin kuoli, tuntui pahalta käydä uimassa, saunassa ja suihkussa, kun tiesi, ettei äiti enää päässyt nauttimaan näistä asioista.
Kommentit (19)
Siitä, kun lähdin kuntosalille ja sen jälkeen ostoskeskukseen. Vauva jäi isänsä kanssa. Useampikin tuttava tuli vastaan ja "MISSÄ vauva on". Tunsin syvää syyllisyyttä ja häpeää, että jätin puolivuotiaan vauvani isänsä kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle tuli syyllinen olo, kun jouduin pyytämään lukiolaiselta klo 19-21 oppitunnit vapaaksi, että päästiin hänen kanssaan Twenty One Pilotsin konserttiin. Minussa on hyvin syvässä sellainen ajattelu, että koulusta ei olla pois kevytmielisistä syistä.
Olin yläasteella todella tunnollinen oppilas, mutten omaa minkäänlaisia musiikillisia lahjoja ja kärsin vuosia omantunnontuskista, kun en saanut kitaransoittokokeesta kasia parempaa. Olin kuitenkin antanut kaikkeni eikä tuo edes laskenut arvosanaani, puhumattakaan siitä että se olisi huono numero.
Äitini ja isäni ero
Äitini myöhemmät erot
Muutenkin koen aiheuttavani häpeää vanhemmilleni
En siis suoranaisesti ole mtn tehnyt mutta koen epäonnistuneeni ja jotenkin masennuksellani kuormittanut läheiseni niin pahasti että he ei kykene onneen enää...
Terveisin suvun musta lammas
Ei varmaan oudoin, mutta minulle tulee huono omatunto siitä, jos joku on ihastunut/rakastunut minuun ja minä en. Tällä hetkellä on kaksi miestä ja kumpikin on heittänyt monta vuotta elämästään hukkaan minun takiani. Molemmat saisivat kyllä helposti kauniimmat, fiksummat, kiinnostavammat ja intohimoisemmat naiset. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen huonoa omaatuntoa , jos joku ei tykkää minusta ja huomaan sen. Vaikka kuinka järkitasolla ymmärrän, ettei kaikki voi tykätä kaikista ja ettei sillä ole mitään väliä, jos joku ei minusta pidä.
Lapsena tunsin erittäin huonoa omaatuntoa siitä, jos jonkun ostama lahja ei miellyttänyt. Itkin öitä tän takia, ja en nykyäänkään oikein tykkää saada lahjoja. :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Bussissa kerran joku alkoholisoitunut nainen huusi että auttakaa kun hän ei saanu turvavyötä auki, Olin nuori enkä uskaltanut mennä vaikka vieressä istuin, onneksi joku nainen meni! Kaduttaa näin vanhempana tosi paljon, mitä jos se nainen ei olisikaan mennyt ja tää alkoholisti ei olisi päässyt pysäkillään (pitkän matkan bussi) pois :(
Se että rikkaissa maissa minua luullaan paikalliseksi ja köyhissä muualta tulleeksi rikkaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei varmaan oudoin, mutta minulle tulee huono omatunto siitä, jos joku on ihastunut/rakastunut minuun ja minä en. Tällä hetkellä on kaksi miestä ja kumpikin on heittänyt monta vuotta elämästään hukkaan minun takiani. Molemmat saisivat kyllä helposti kauniimmat, fiksummat, kiinnostavammat ja intohimoisemmat naiset. :)
Nyt olisin keksinyt keinon, jolla olisin voinut estää kumpaakin ihastumasta.
Monesti tunnen huonoa omaatuntoa jos en pysty osallistumaan vaikka jonkun eläimen suojeluun ( esim saimaannorpan :) ) koska joka keräykseen ei voi mennä mukaan. Tai kuukausilahjoittajaksi. Tai jos nään, että joku omistaja kohtelee vaikka koiraansa huonosti, enkä uskalla mennä siitä huomauttamaan :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaa, varmaan kakki pienet arkiset tilanteet, joita huomaan ja tulkitsen, mutta joihin jätän reagoimatta. Yritän sitten puhutella itselleni järkeä; "en ole töissä täällä" (joku unohtaa viilipurkin kassalle tai etsii jotain osastoa), "enhän minä olisi edes jaksanut" (joku tuntematon on vaikeuksissa jonkun raskaan kantamuksen kanssa), "hän olisi voinut itsekin selvittää sen" (joku näyttää eksyneeltä / pähkäilee puoliääneen, missä jokin mahtaa olla), "antaa hänen mennä omaan tahtiin, parempi kun en hoputa" (samassa talossa asuva vanhus käppäilee 20 m päässä ja en jää pitämään ovea), "ei se varmaan edes asu täällä, tai kenties se on ihan mulkku" (kun en tunne naapureitani saati tiedä, ketä tervehtiä).
Jos minulta jotain kysytään, niin autan kyllä parhaani mukaan tai kerron, miksi en voi olla avuksi.
Jos vaikka tiedän, että tuttava/naapuri ei huolehdi lapsista kunnolla, enkä silti pysty ilmoittamaan siitä lastensuojeluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei varmaan oudoin mutta vähäpätöisin.
Lapsi ei voinut mennä luokkakaverinsa synttäreille koska meillä ei ollut rahaa lahjaan ja matkoihin (asui toisella puolella kaupunkia ja sinne olisi pitänyt mennä kahdella linja-autolla).
Tuli kauhean huono omatunto kun aloin ajatella että entäs jos kukaan muukaan ei pystynyt/halunnut osallistua synttäreille.
Vierailija kirjoitti:
Jaa, varmaan kakki pienet arkiset tilanteet, joita huomaan ja tulkitsen, mutta joihin jätän reagoimatta. Yritän sitten puhutella itselleni järkeä; "en ole töissä täällä" (joku unohtaa viilipurkin kassalle tai etsii jotain osastoa), "enhän minä olisi edes jaksanut" (joku tuntematon on vaikeuksissa jonkun raskaan kantamuksen kanssa), "hän olisi voinut itsekin selvittää sen" (joku näyttää eksyneeltä / pähkäilee puoliääneen, missä jokin mahtaa olla), "antaa hänen mennä omaan tahtiin, parempi kun en hoputa" (samassa talossa asuva vanhus käppäilee 20 m päässä ja en jää pitämään ovea), "ei se varmaan edes asu täällä, tai kenties se on ihan mulkku" (kun en tunne naapureitani saati tiedä, ketä tervehtiä).
Jos minulta jotain kysytään, niin autan kyllä parhaani mukaan tai kerron, miksi en voi olla avuksi.
Etkö todella pysty auttamaan noissa tilanteissa?
Mä tunsin pitkään syyllisyyttä kirjojen lukemisesta huvikseen, koska siitä aina lapsena kotona syyllistettiin. Aina olisi pitänyt olla tekemässä jotain muuta "järkevämpää" kuten siivota tai ulkoilla.
Siitä, etten lapsuudenkodissani siivonnut tarpeeksi. Ei meillä juuri muut perheenjäsenet siivonneet ollenkaan...
En tiedä onko tämä oudoin, mutta kuitenkin. Meillä oli kerran kissa, joka rakasti yli kaiken sylissä nukkumista. Se olisi viihtynyt sylissä tuntikausia, ja usein istuinkin liikkumatta sitä pitelemässä niin kauan, että jalat olivat jo ihan puutuneet. Pidin itsekin kovasti siitä, että kissa nukkui sylissäni, mutta aina en kuitenkaan jaksanut ja siirsin sen pois sylistäni lähes heti kun se oli siihen hypännyt tai nousin seisomaan kun näin sen tulevan minua kohti. Sitten kun kissa jouduttiin lopettamaan - tuli vanhaksi ja alkoi sairastella pahasti - tunsin hirveää syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa siitä, että en ollut pitänyt sitä sylissä enemmän ja antanut sen tulla syliin aina kun se olisi halunnut. Siitä on aikaa jo yli kymmenen vuotta ja tunnen yhä syyllisyyttä. :(
Siitä kun en mennyt sänkyyn vanhan kaverin kanssa, joka epätoivoissaan aneli. Itsellä oli tunteet siinä vaiheessa ihan kaveripohjalla, eikä varmaan miehelläkään sen kummemmat. Hirveä seksinhimo sillä oli silti, ja ihan epätoivoinen. Voi elämä.