Te joilla on mielestänne "surkeat vanhemmat" niin mistä olette sitten ottaneet roolimallit itsellenne

Mulla ei ole varsinaisesti surkeat vanhemmat, mutta en silti halua käyttää heidän kasvatusoppejaan omiin lapsiin. Mulla oli eskarissa 90-luvun alussa todella hyvät hoitajat ja aivan huippu opettaja ala-asteella. Näiden esikuvien lisäksi olen saattanut sukulaisista katsoa, että "hei, tollainen vanhempi mustakin tulee".

Ystävät, muut sukulaiset, oma järki, mielikuvat käyttöön. Päihteettömyys ja tiukka tunne siitä miten minä tai kukaan muukaan ei kohtele minun lastani. Paljon lämpöisiä ajatuksia, kuin viltti johon kääriytyä.

Mielestäni surkea äiti oli oikeasti surkea. Melko vähättelevä otsikointi aloittajalla.. Äitini oli epävakaa, tunnnekylmä egoisti, jolle kaikki muu meni perheen edelle. Jatkuva mitätöinti, alistus, uhriutuminen ja jopa isäpuolen minuun kohdistuneen pahoinpitelyn hyväksyminen on jättänyt jälkensä. Ilman ihanaa ja aitoa äitipuolta, mummia ja kavereiden vanhempia en olisi elossa.

Miehen puolen suvussa on ihania ihmisiä, lapsuudessa ystävien perheet, työkaveri joka oli enemmän äiti kuin oma äiti oli koskaan ollut. Ja kiitos siitä että saan asua hyvien ihmisten ympyröimänä.

Roolimallit?

En usko että mistään, jokainen tuonut oman pienen palan kasvavaan ihmiseen. Vanhemmat ovat omien ongelmiensa keskellä kuitenkin osannut kasvattaa ihmisen jolla hyvä omatunto ja moraalikäsitys - tosin ei he sitä mallia näyttäneet, päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni surkea äiti oli oikeasti surkea. Melko vähättelevä otsikointi aloittajalla..

Tämä on av. Jos kirjoittaa huonot vanhemmat eli mistä haen roolimallin, niin kukaan ei vastaa siihen vaan väittää että on hyvät vanhemmat.

Noh, en nyt sanois surkeiksi, mutta olis ollut parannettavaa kyllä monessa...

Naapurin tytön isosiskosta otin roolimallin ehkä varhaisimpana. Edelleenkin, näin kolmenkympin kynnyksellä, kuulen silloin tällöin ajatukseni hänen äänellään päässäni (:D), ajattelin usein että kuinka hän toimisi ja sanoisi tässä tilanteessa. Erittäin vetovoimainen, hauska, ystävällinen ja korkeamoraalinen ihminen.

Toinen erittäin voimakas roolimalli oli entinen anoppi. Maailman sydämellisin ihminen, vaikkakin kantoi paljon traumoja mukanaan. Käsitteli niitä näkyvästi ja oli muutenkin hyvin suorasukainen ja oman arvon tunteva nainen.

Kolmantena oma nykyinen mieheni, suoraselkäisin ihminen kenet tunnen. Herkkä ja empaattinen sekä sosiaalisesti älykäs, ei yritä muuttaa minua minkäänlaiseksi ja antaa tilaa minun kasvulleni. Päivittäisenä peilinä. Harvinaisen kaunis ihminen.

Mummo ja kirjat.

Meillä oli surkeat vanhemmat. Narsisti äiti, joka valitsi erityisesti minut uhrikseen. Veljeni ovat taas aina olleet loistavia kaikessa mahdollisessa ja ovat sitä edelleen (siitäkin huolimatta, että yksi on täysin syrjäytynyt peräkammarinpoika, niin kyllä hän on niin niin kultainen ja kaikin puolin mainio, maailma ei vain häntä ymmärrä) Isäni taas on hirveä lassukka, joka alistui äidin tahtoon joka asiassa. Lisäksi kaikki hänen huomionsa meni tuohon yhteen veljeen, jonka tieltä oli siloitettava kaikki esteet ja päätä silitettävä, ettei vain tule paha mieli. 

Olin todella kateellinen serkuilleni, joilla kaikilla oli mielestäni todella mahtavat vanhemmat. Rakastavat ja tukevat lapsiaan ehdoitta, mutta osasivat kuitenkin olla oikeissa tilanteissa tiukkoja. Tädeiltä ja sediltä olen ottanut mallia omaan vanhemmuuteen, mutta valitettavasti oma lapsuus toisinaan heijastuu käytökseen halusi tai ei... Etenkin olen saanut vaikutteita äitini tavasta kohdella isääni, ja tämä sitten vaikuttaa omaan parisuhteeseen. Onneksi on pitkämielinen mies...

Ei vanhempani surkeita olleet, oman aikansa ja traumaattisen lapsuuden kasvatteja. Minun lapsuuteni oli kuitenkin helpompi kuin heidän. Ja varmasti nojasin paljon enemmän tasapainoisempaan isään kuin henkisesti epävakaaseen äitiin. Paljon on vain päätöstä: en toista historiaa, niinpä lapset eivät ole selkään saaneet, en ole henkisesti syyllistänyt, laittanut lasta kantamaan aikuisen ongelmia jne. Omaan käyttäytymiseen voi vaikuttaa ja rakkaus lapsiin on tuonut halun huolehtia heistä parhaan taitoni mukaan.

Korkeatasoiset romaanit.

Minulla ei ole lapsia. Tajusin nyt, että yksi syy siihen on varmasti se, ettei minulla oikein ole selkeää kuvaa siitä, minkälainen on hyvä vanhempi. Olen nähnyt häivähdyksiä hyvästä vanhemmuudesta, mutta kokonaiskuvaa minulla ei ole.

Telkkarista?

Ex-anoppilasta ja ihan vain itse pähkäilemällä. Olen miettinyt mitkä asiat koin inhottaviksi tai vaikeiksi ja olen tietoisesti pyrkinyt tekemään erilaisia ratkaisuja omien lasteni kanssa. Jotkut ratkaisut ovat olleet todella helppoja (halaaminen, kuulumisten kyseleminen, kiinnostus lapsen asioita kohtaan), osa periatteessa helppoja, mutta toteuttaminen on vaatinut enemmän (lasten suojeleminen suvun päihdeongelmaisilta aikuisilta) ja jotkut ovat edelleen vaikeita. Kaikkein kauheimmalta tuntuu jos reagoi samalla tavalla kuin oma vanhempi on aikoinaan tehnyt minua kohtaan ja koen olevani maailman paskin vanhempi. Onneksi tajuan tämän itse ja pyrin juttelemaan lapselle, osaan pyytää anteeksi ja koitan huolehtia siitä, että lapsen ei tarvitse murehtia asioita yksinään.

Vaikeeta on ollut ja vielä vaikeammaksi sen on tehnyt se, että osa sukulaisista on sitä mieltä, että minun pitäisi "antaa olla" ja ottaa minun ja perheeni elämään sellaisia ihmisiä, jotka ovat vuosikaudet aiheuttaneet minulle pohjattoman pahaa oloa ja pettymyksen tunteita. En tahdo niitä omaan enkä lasteni elämään.