Tuntuuko kenestäkään että elää jonkun toisen elämää?

Mulla meni monta vuotta tuollaisessa sumussa. Kukaan ei pakottanut mihinkään mutta jotenkin sitä vaan teki ikään kuin muiden imussa, ilman että itse olisi osallinen.

Tein täyden stopin tässä. Mies olkoot lasten kanssa, minä teen mitä itse haluan. Paskat työt sai jäädä ja kohta alkaa opiskelu. Meinasi mieskin jäädä mutta se saatiin sovittua parhaiten päin. Projekti parisuhde on elinikäinen ja siinä on työstettävää.

Teen mitä itse haluan tarkoittaa että tutustun ihmisiin, käyn treenamassa ja lounastreffeillä kaverien kanssa, harrastan kaikkea mistä tulee hyvä mieli. Enkä nysvää kotona ja valita kaikesta ja kaikille. En tiedä mistä ja keneltä aikaisempi paine muka tuli, ehkä korvien välistä...

En voi sinua valitettavasti auttaa muuta kuin kehoittamalla ajattelemaan. Haluatko elää näin vai onko jotain mitä tekisit mieluumin? Mikä saa hyvälle tuulelle? Mistä saat voimaa? Osaatko sanoa ei?

Vierailija kirjoitti:

Mulla meni monta vuotta tuollaisessa sumussa. Kukaan ei pakottanut mihinkään mutta jotenkin sitä vaan teki ikään kuin muiden imussa, ilman että itse olisi osallinen.

Tein täyden stopin tässä. Mies olkoot lasten kanssa, minä teen mitä itse haluan. Paskat työt sai jäädä ja kohta alkaa opiskelu. Meinasi mieskin jäädä mutta se saatiin sovittua parhaiten päin. Projekti parisuhde on elinikäinen ja siinä on työstettävää.

Teen mitä itse haluan tarkoittaa että tutustun ihmisiin, käyn treenamassa ja lounastreffeillä kaverien kanssa, harrastan kaikkea mistä tulee hyvä mieli. Enkä nysvää kotona ja valita kaikesta ja kaikille. En tiedä mistä ja keneltä aikaisempi paine muka tuli, ehkä korvien välistä...

En voi sinua valitettavasti auttaa muuta kuin kehoittamalla ajattelemaan. Haluatko elää näin vai onko jotain mitä tekisit mieluumin? Mikä saa hyvälle tuulelle? Mistä saat voimaa? Osaatko sanoa ei?

En ole mikään ylikiltti ihminen, minun on helppo sanoa ei ja tehdä oman pääni mukaan, en oikeastaan juuri edes niin välitä muiden odotuksista tai muilta tulevasta paineesta tehdä tietyllä tavalla. Siksi ihmettelenkin että miten tähän päädyin. En paineiden takia vaan ajautumalla. Saan voimaa asioista, joita en voi tehdä nykyisellä asuinpaikkakunnalla, ikävä kyllä mahdollisuuksia täällä ei niihin ole. Ehkä siksi elämä tuntuu vieraalta.. Kiitos kysymyksistäsi, ne oli hyviä. En halua elää näin vaan mieluummin asuisin eri paikkakunnalla kaukana täältä, olisin eri työssä kuin mitä työtä nyt teen, voisin harrastaa minulle rakkaita asioita. Ap.

Olen menettänyt useamman läheisen ihmisen viimeisten muutaman vuoden aikana. Molemmat vanhempani menehtyivät yllättäen ja pari kaveria muutti ulkomaille (pidämme mesessä yhteyttä, mutta ei se ole sama). Ehkä tyhjä ja vieras olo tuleekin siitä että noiden menetysten vuoksi olen havahtunut siihen että arki ei voikaan olla vain ajautumista tai suorittamista? Oravanpyörää.. Ap.

Ap:lle

Kerrot menettäneesi itsellesi tärkeitä ihmisiä. Tällä on varmasti vaikutusta siihen, millaiseksi koet elämäsi kokonaisuudessaan. Ihminen on kokonaisvaltainen ja sisäistä tyytyväisyyttä ei voi ainakaan suoraan mitata ulkoisilla mittareilla.

Ajattelen, että yksi elämän tarkoitus on kasvaa oman elämänsä subjektiksi. Vauva on objekti, hän on täysin riippuvainen muista ja vanhempien huolenpidosta. Aikuisenakin ihmiselle on toki tärkeää, millaista tukea yms saa muilta, mutta itsenäinen elämä tarkoittaa sitä, että jotenkin elää 'omiin nimiinsä', tekee itse valintansa hakeutumatta muiden selän taakse, vastaa virheistään ja kokee onnistumisen iloakin vastaavasti itse. Ajattelen, että tätä subjektiutta täytyy opetella ja etsiäkin usein. Voit lisätä sitä, että että koet eläväsi omaa elämääsi, tutustumalla itseesi, antamalla itseilmaisulle vallan ja ennen kaikkea hyväksymällä itsesi ja elämäntarinasi sellaisena kuin se on. Tunnet omat tunteesi, et pyri esim. 'esittämään reipasta' jos oikeasti tahtoisit vaikkapa surra menettämiäsi ihmisiä. Joskus keskusteluavun piiriin hakeutuminen vahvistaa omaa itseyttä ja voimistaa sitä kokemusta, että elän omaa elämääni.

Vierailija kirjoitti:

On ok koti, hyväpalkkainen työ, kiva kesämökki ja parisuhde. Kaikki siis hyvin. Kesämökki ostettiin juuri, ja työ on arvostettua työtä. Mutta silti tuntuu kuin eläisin jonkun toisen ihmisen (näköistä) elämää. Kyllä nämä kaikki omia päätöksiä ovat olleet, puoliso ei ole pakottanut tietynlaisen elämän valintaan, mutta ehkä eräänlaiseksi virran mukana ajautumiseksi voisi kuvata noita valintoja. Ihan kuin vain jotenkin kulkisin päivä toisensa jälkeen eteenpäin kuin sumussa, ja elämä ei tunnu omalta. Joku toinen varmaan kokisi tämän elämän juuri napakympiksi. Mutta minä ihmettelen miten olen tähän päätynyt.. Ei varsinaista vikaa elämässä, mutta koen tämän kaiken vieraaksi, kuin suorittaisin jotain jossa olen ulkopuolinen. Tämä elämä ei tunnu merkitykselliseltä. Huomaa. Miettiväni että oikeasti minun kuuluisi elää ihan erilaista elämää, tehdä ihan eri asioita kuin nyt teen. Ihmettelen miten olen tähän päätynyt :( . Kokeeko kukaan muu samanlailla?

Kokee! Matkan varrella on tehty erilaisia kompromisseja ja valintoja, joiden on ajateltu palvelevan hyvin. Ja tavallaan ne ovatkin palvelleet hyvin. On kaunis tilava koti, työt , perhe, taloudellinen vakaus. Mutta samalla tämä tuntuu niin jonkun toisen haave-elämältä.

Elämän valintoja on tehty puolison kanssa, töiden ehdoilla ja lasten ehdoilla. Haettu lopputulosta, joka toimii ja palvelee koko perhettä. Siitä on tullut kuvio, jossa kaikilla muilla näyttää olevan hyvin asiat paitsi ehkä äidillä. Rakastava, menestyvä, ahkera puoliso. Upeat lapset. Mutta kaiken vieraaksi tunteva Äiti.

Jos ei olis mitään rajoja ja kompromisseja, asuisin ja työskentelin ulkomailla. Olisin reissutyössä. Voisin asua ahtaammin ja vaatimattomammin kunhan siellä missä sattuu ja tapahtuu. Me olemme eläneetkin tuota elämää lasten kanssa ulkomailla, mutta nyt töiden sanelemana Suomessa. Kaipaan pois. Koen olevani täällä ihan jumissa.

Vastuu lasten hyvinvoinnista sanelee paljon. Lähes kaiken. Sillä luonteeni omaisesti panen heidät aina etusijalle. Mutta tästä syystä tähän kuvioon ei mahdu itseään toteuttavaa äitiä. :/

Juurikin tuo tunne että eläisi jonkun muun elämää on mulle hyvinki tuttu. Ennen tuli ajateltua enemmän, että mitä muut ajattelee minusta ja miten muut näkee mut jne. Irtisanouduin työstäni noin kuukausi sitten ja aloitan opiskelut tammikuulla. Ja olen tehnyt nyt enemmän asioita joista oikeasti tykkään, ei oo enää toi tunne vaivannut. Töissä koin voimakkaasti tuota tunnetta ja mietin että mitäköhä nyt vanhemmatki ajattelee jos irtisanoudun jne. Mutta sitten vaan päätin etten elä enää muiden ehdoilla ja vaivaa päätäni sillä mitä muut ihmiset minusta on mieltä. Aikuinen ihminen kun saa ihan vapaasti valita polkunsa kunhan vaan on rohkeutta siihen.

Se on vielä huolestuttavampaa jos joku yrittäisi, että sinun pitäsi elää sellaista elämää kuin hän on elänyt. Vieläpä niin, että joutuisit samat kärsimykset käymään lävitse. Suoraan sanottuna sairasta.

Hyvä keskustelu, up! Itse näin kolmekymppisenä pelkään ajautuvani tuohon tilanteeseen jota "kaikki" muutkin elää. Tiedostan että se tulee käymään todella helposti kun en tiedä tällähetkellä mitä kohti haluaisin mennä, joten tuo ap:n kuvaama on se, johon suurin osa suuntaa ja mitä yhteiskunta odottaa eli minäkin sinne sitten helposti ajaudun virran mukana. Olishan tämä helppoa jos tietäisi jonkun muun jutun/elämän jota kohti tavoitella, nyt kuitenkin epäröin kokoajan, samalla kuitenkin mietin että mitä jos vanhempana kadun ja tuo "yleinen elämän kaava" olisikin ollu se minun juttu. Toki voi olla että lapsia en saisikaan, mies jättää ja työtkin menee, en tietysti noita pidä minään itsestäänselvyyksinä.

Minulla taas on ollut jotenkin niin, että olen kokenut ettei minulle "kuulu"  nuo muille "tavalliset" asiat, kuten juuri  perhe, hyvä työ, keämökki ym, eikä minulla niitä siis ole.

Nyt vanhemmiten olen havahtunut siihen, että ihan yhtä lailla minullakin olisi ollut oikeus niihin, mutta olen tuhlannut mahdollisuuteni. Tuntuu melkein, että eräs toinen henkilö elää sitä elämää joka minulle olisi tarkoitettu/johon olisi ollut mahdollisuus, mutta en osannut sitä ajoissa ymmärtää ja pilasin kaiken.

Ei ole hyvä tunne, voin kertoa! 

up

Siinä mielessä, että elän nyt samanlaista elämää, kuin entinen ystäväni. En tosiaankaan sellaista, jonka kokisin omakseni tai identiteetin mukaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Minulla taas on ollut jotenkin niin, että olen kokenut ettei minulle "kuulu"  nuo muille "tavalliset" asiat, kuten juuri  perhe, hyvä työ, keämökki ym, eikä minulla niitä siis ole.

Nyt vanhemmiten olen havahtunut siihen, että ihan yhtä lailla minullakin olisi ollut oikeus niihin, mutta olen tuhlannut mahdollisuuteni. Tuntuu melkein, että eräs toinen henkilö elää sitä elämää joka minulle olisi tarkoitettu/johon olisi ollut mahdollisuus, mutta en osannut sitä ajoissa ymmärtää ja pilasin kaiken.

Ei ole hyvä tunne, voin kertoa! 

Kyllä mainitsemasi perhe, hyvä työ yms. kuuluvat edelleen sinulle ja sinulla on yhtälailla oikeus niihin. Samoin minulla vaikka toisin yritetään väittää.

Vierailija kirjoitti:

Siinä mielessä, että elän nyt samanlaista elämää, kuin entinen ystäväni. En tosiaankaan sellaista, jonka kokisin omakseni tai identiteetin mukaiseksi.

Miten näin pääsi käymään? 

Vierailija kirjoitti:

Se on vielä huolestuttavampaa jos joku yrittäisi, että sinun pitäsi elää sellaista elämää kuin hän on elänyt. Vieläpä niin, että joutuisit samat kärsimykset käymään lävitse. Suoraan sanottuna sairasta.

Kyllä ja kokemusta tästä löytyy runsain mitoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä mielessä, että elän nyt samanlaista elämää, kuin entinen ystäväni. En tosiaankaan sellaista, jonka kokisin omakseni tai identiteetin mukaiseksi.

Miten näin pääsi käymään? 

Liian pitkä ja surullinen tarina tässä kerrottavaksi. Sanotaanko vaikka niin, että ihmisyydestä löytyy pahantahtoisuutta, jota en olisi vielä muutama vuosi sitten kuvitellut olevan olemassakaan. Ja ei ei ole kyse peilaamisesta oman varjon käsittelemiseksi, sillä tunnistan varjopuoleni. Jospa tästä lähtien jokainen käsittelisi omia traumojaan ettei tarvitse toiselle niitä kaataa käsiteltäviksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla taas on ollut jotenkin niin, että olen kokenut ettei minulle "kuulu"  nuo muille "tavalliset" asiat, kuten juuri  perhe, hyvä työ, kesämökki ym, eikä minulla niitä siis ole.

Nyt vanhemmiten olen havahtunut siihen, että ihan yhtä lailla minullakin olisi ollut oikeus niihin, mutta olen tuhlannut mahdollisuuteni. Tuntuu melkein, että eräs toinen henkilö elää sitä elämää joka minulle olisi tarkoitettu/johon olisi ollut mahdollisuus, mutta en osannut sitä ajoissa ymmärtää ja pilasin kaiken.

Ei ole hyvä tunne, voin kertoa! 

Kyllä mainitsemasi perhe, hyvä työ yms. kuuluvat edelleen sinulle ja sinulla on yhtälailla oikeus niihin. Samoin minulla vaikka toisin yritetään väittää.

Kiitos, mutta minun kohdallani on jo myöhäistä. Sehän tässä on pahinta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä mielessä, että elän nyt samanlaista elämää, kuin entinen ystäväni. En tosiaankaan sellaista, jonka kokisin omakseni tai identiteetin mukaiseksi.

Miten näin pääsi käymään? 

Liian pitkä ja surullinen tarina tässä kerrottavaksi. Sanotaanko vaikka niin, että ihmisyydestä löytyy pahantahtoisuutta, jota en olisi vielä muutama vuosi sitten kuvitellut olevan olemassakaan. Ja ei ei ole kyse peilaamisesta oman varjon käsittelemiseksi, sillä tunnistan varjopuoleni. Jospa tästä lähtien jokainen käsittelisi omia traumojaan ettei tarvitse toiselle niitä kaataa käsiteltäviksi.

Vaikea kuvitella mitä tämä käytännössä on ollut, kuulostaa jonkin trillerin juonelta. Voimia silti!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä mielessä, että elän nyt samanlaista elämää, kuin entinen ystäväni. En tosiaankaan sellaista, jonka kokisin omakseni tai identiteetin mukaiseksi.

Miten näin pääsi käymään? 

Liian pitkä ja surullinen tarina tässä kerrottavaksi. Sanotaanko vaikka niin, että ihmisyydestä löytyy pahantahtoisuutta, jota en olisi vielä muutama vuosi sitten kuvitellut olevan olemassakaan. Ja ei ei ole kyse peilaamisesta oman varjon käsittelemiseksi, sillä tunnistan varjopuoleni. Jospa tästä lähtien jokainen käsittelisi omia traumojaan ettei tarvitse toiselle niitä kaataa käsiteltäviksi.

Vaikea kuvitella mitä tämä käytännössä on ollut, kuulostaa jonkin trillerin juonelta. Voimia silti!

Sitähän tämä onkin ollut. Suosittelu itsensänäköisen elämän elämiseksi ja lopputuloksenä elämäntapa, jota en kunnioita ja arvosta tippaakaan.

Tää on vanha ketju, mutta vastaanpa silti, että kyllä tuntuu, etten elä elämää jota haluaisin....toivottavasti olet saanut sisältöä elämääsi. T. Samaa tunteva Nainen vuosimallia 1964