Minä jään aina kaikesta paitsi! :(

jos et niin tee asian eteen jotain. Hakeudu ammattiauttajalle ja käsittele asiat. Näin aikuinen toimii. Ota vastuu elämästäsi.

Ei auta jäädä ruikuttamaan, vaan pitää ottaa itseänsä niskasta kiinni ja tehdä asialle jotain jos se vaivaa.

katso itseäsi peilistä. Sitten otat itseäsi niskasta kiinni ja teet asioille jotain. Ei kukaan tuo kaikkea eteesi tarjottimella.

Sillä erotuksella että minuu on kiusattu vasta työpaikoilla eikä mulla ole enää miestäkään.

Kai se vaan pitäs olla aktiivinen itse, mutta jos on mennyt luottamus ihmisiin niin vaikeaa se on...

voit joko rypeä itsesäälisssä ja elämäsi jatkuu niinkuin tähän asti tai huonompana. Jos haluat parannusta elämääsi sinun on itse tehtävä jotain. Muokkaat itse elämäsi ja sun on itte tehtävä jotain tai ainakin haluttava parannusta jotta muutokset olisivat mahdollisia. Olen yksi ns ammattiauttaja ja tiedän mistä puhun. Elämäsi on sinusta itsestäsi kiinni.

Nyt nainen, RYHDISTÄYDY!!! Asiat ei vain tapahdu, sinun täytyy itse tehdä jotain. Ottaa vastuuta.



Jos haluat ammatin, hae kouluun. Kukaan ei voi hakupapereita sinun puolestasi täyttää.



Jos haluat toisen lapsen, niin menkää tutkimuksiin. Kukaan ei sitäkään teidän puolesta tee.



Jos haluat ystäviä, niin lähde erilaiseen toimintaan mukaan. Tutustu ihmisiin, ole ystävällinen, iloinen positiivinen. Ei kukaan naama norsunvitulla olevan kanssa halua ystävä olla!!!



Jos haluat olla yhteydessä sukuun, niin ota heihin yhteyttä. Pyydä kylään, soita, lähetä kirje/kortti. Kerro, että harmittaa kun välit viileät ja olisi kiva olla yhteydessä.



Miksi vanhempasi " vihaavat" sinua? Vai oletko tosiaan niin syvällä itsesäälissä, että olet jo noin vainoharhainen? Vaatii aika paljon, että omat vanhemmat vihaa. Vaatii joko mielenhäiriötä vanhempien puolelta (jos näin on, niin parempi jos ette ole tekemisissä) tai jotain todella törkeää sinun puoleltasi.



Oikeasti, tuollaiset nahjusluuserit on todella naurettavaa porukkaa... Syy ei ole ikinä itsessä, kaikki vaan kohtelee väärin ja kaikki aina epäonnistuu... Juu, varmasti kohtelee " väärin" jos itse siihen antaa syyn ja varmasti kaikki epäonnistuu, jos ei osaa mitään asiaa loppuun saattaa!!!

Ap:n asia käännettynä vähän positiivisemmin:

Minulla oli 1-3 kaveria, Hienoa! paljon enemmän kuin 0

Vanhemmat vähän huonoja osoittamaan rakkauttaan, vihaa se tuskin on..

Eipä ole sukulaisetkaan soitelleet, enkä kyllä minäkään... täytyypä korjata asia..

Olen onnekas kun minulla on lapsi, lisääkin varmaan tulee jossain vaiheessa...

Ammatti on vielä hakusessa mutta kaikki ajallaan... ja ilmankin pärjää...

Ja aivothan meillä on kaikilla, käyttöä vaan lisää....

Eli ei pidä murehtia sitä mitä ei ole, vaan iloita siitä mitä on!

Vierailija:

Kaikkina kouluvuosinani minulla oli vain 1 - 3 kaveria plus, olin koulukiusattu. En ole saanut pidettyä yhteyttä sukulaisiini. Vanhemmat vihaa minua. Tunnen itseni ulkopuoliseksi.

Minulla on yksi lapsi, ja siitäkin reppanasta meinasin joutua luopumaan. Toista lasta ollaan miehen kanssa yritetty jo reilun vuoden, tuloksetta. Minulla ei ole ammattia koulukiusaamisen vuoksi. Ei työpaikkaa.

En myöskään ollut paikalla, kun toimivia aivoja jaettiin. Huooh!

-Lapsia useampi kuin yksi, ja helpolla alulle saatettuja

-Rakastavat OMAT vanhemmat

-Hyvät sukulaisuussuhteet

-Paljon kavereita, joita näkee kaupungilla ja joiden kanssa jää suusta kiinni vitsailemaan

-Hyviä koulumuistoja

- Hyvä oma terveys + puolison ja lasten

- AMMATTI ja hyvä koulutus



Ja jotka silti täällä päiväkaudet vaan valittaa

mulla on AMMATTI ja korkeakoulutus, mutta ei tietoakaan minkäänlaisesta oman alan työpaikasta (ei edes määräaikaista hommaa, tämän alan työllisyys on todella OLEMATONTA). Joten ei aina kaikki ole täysin itsestä kiinni, tarvitaan myös tuuria (ja näköjään työpaikkaa hakiessa myös suhteita, joita mullakaan ei ole).



Ja myös minulla on " vain" yksi lapsi, mutta enpä ole koskaan tullut ajatelleeksi, että siitäkin asiasta pitäisi potea alemmuutta MUKA... Itse en edes halua useampaa lasta, sanon aina kyselijöille, että mun 3 v. poikani on niin ihana tapaus, että riittää meille yksinäänkin, ei siis tarvita lisää lapsia. Ja tuo em. lause on ihan totta. Tosin yksilapsisuuteemme vaikuttaa ratkaisevasti myös avoukkoni, joka on todella kypsymätön (vaikka on 37 v. ja potee kyllä vauvakuumetta).

Minä olen ollut aina yh, koska lapseni isä ei rakasta minua, eikä lastaan. Sanoi sen ihan ihan suoraan. Kelpaisin tosin panopuuksi edelleen.



Minunkaan vanhempani eivät halua olla tekemisissä kanssani, eikä kukaan muukaan sukulainen.



Vaikka olen opiskellut, päädyn aina pätkätöihin, joten suurimman osan ajasta olen työtön.



Mulla ei myöskään ole yhtään ystävää, joskus on ollut, mutta kun ystävät löytävät parisuhteen tai viimeistään kun saavat lapsen, eivät enää pidä yhteyttä. Se perhe on sitten kaikki kaikessa, eikä kaveria enää tarvita.



Lisäksi nyt, lähemmäs nelikymppisenä, on ulkonäön viimeisetkin rippeet alkaneet kadota, joten miestä tuskin enää löytyykään.



Lisäksi minulla on 3 kroonista sairautta, olemme rutiköyhiä (pätkätyöt ei paljon tilannetta paranna), ja olen alkanut pelätä sosiaalisia tilanteita.



Elämä on loppujenlopuksi aika perseestä. Jos mulle sattuisi jotakin, ei ole ketään, jolle ilmoittaa, enkä tiedä mitä lapsille tapahtuisi ihan käytännössä, jos joutuisin vaikkapa onnettomuuteen niin että lapset eivät ole mukana, vaan kotona.

Enkä ihmettele ettei sinusta pidetä. Ja hyvä on jos et sikiä enempää,itsekäs.. olento!

Nyt en tajua ap.n ajatuksenjuoksua. Meinaatko, että esim. 2 lasta tekee ihmisen jotenkin ratkaisevasti onnellisemmaksi kuin 1? Tai 5 enemmän onnelliseksi kuin 3?

Jos kaikki muu on pielessä, on ihan sama, onko niitä lapsia 15 vai ei.

Eli jos sinulla on asiat tooooooosi huonosti (ja kaikki itse aiheutettua...) niin kukaan muu ei saa valittaa mistään asiasta? Niin, juuri niinhän se menee. Juuri sinun vastoinkäymisesi ovat niitä kaikista pahimpia, vain niillä on merkitystä ja muut ovat turhan märisijöitä?

Vierailija:

-Lapsia useampi kuin yksi, ja helpolla alulle saatettuja

-Rakastavat OMAT vanhemmat

-Hyvät sukulaisuussuhteet

-Paljon kavereita, joita näkee kaupungilla ja joiden kanssa jää suusta kiinni vitsailemaan

-Hyviä koulumuistoja

- Hyvä oma terveys + puolison ja lasten

- AMMATTI ja hyvä koulutus

Ja jotka silti täällä päiväkaudet vaan valittaa

Ja jos se sinulle sopii niin ei siinä muilla ole mitään sanomista.



Niin ja vaikka sinulla olisi kaksi lasta et olisi onnellisempi, syyt ja ongelmat eivät katoa lapsilukua lisäämällä.

Ikävä asenne elämään ja kanssaihmisiin?

Sinä kirjoitat ja jäsentelet asiasi hyvin. Et voi olla tyhmä.

Jos tää ei ole pvovo, niin ihmettelenpä taas miten ihmisillä ei ole ystäviä, tuttavia.

Ei kukaan voi sosiaaliseksi sormia napsauttamalla muuttua, mutta olemalla tekemisissä ihmisten kanssa tuo sosiaalisuus kasvaa, eikä ole kynnys jutella ihmisten kanssa.

Tapaan viikoittain tuntemattomia ihmisiä, joiden kanssa vaihdan sanasen. Tervehdin bussikuskia, vastaan vieressä istuvan mummon hyvän huomenen toivotukseen. Tervehdin lähikaupan myyjää, joskus saamme pienen jutunkin aikaiseksi. Lapsi juttelee vieraille, sitä kautta minäkin vaihdan heidän kanssaan sanasen. Oikeasti päivittäin on tilanteita, joissa voit sanoa toiselle jotain. Ja joissa joku toinen puhuttelee sinua.

Lapsen kanssa voi mennä eri tapahtumiin, missä tapaat muita äitejä lapsineen. Siellä on aivan varmasti ihmisiä, joilla ei ole tuttuja tai jotka eivät heittäydy juttusille vieraiden kanssa. Kiinnitä huomiosi heihin, jotka eivät ole suuna päänä. Aloita pienestä. Tervehtiminen, toisen lapsen iän kysyminen tai vaikka vaatteen kehuminen (ompa kiva/söpö paita) avaa yhteyden. Ei tarvitse heti ryhtyä suuremmille jutteluille. Jos tapaat heitä uudestaan ja edellinen tapaaminen oli mukava, jatka juttua.

Mieti mistä asioista itse pidät/nautit. Pyri tekemään sellaista vaikka pienessä mittakaavassa (lehden lukeminen/lempi ohjelman katsominen/musiikin kuuntelu). Kun elämä tuntuu mukavammalta kaikki muukin on helpompaa.

Ongelmasi on se, että sinä et ymmärrä muita. Etkä mitään elämästä. Eihän kukaan halua olla tuollaisen ihmisen ystävä, joka on ottanut elämänasenteekseen pelkän valituksen ja synkkyyden, joka kokee olevansa jokin uhri, jolle vain paskaa tapahtuu. Koita nyt ymmärtää. Et sinä ole uhri, et sinä ole tapahtumien kohde. Sinä olet tai sinun pitäisi olla tekijä, sinun pitäisi ottaa elämäsi langat käteen, eikä vain seurata sivusta ja valittaa. Jos tämän marmatuksesi sijasta olisit nytkin miettinyt, että mikähän olisi sinulle sopiva työ/ammatti ja etsinyt netistä tietoa hakuajoista ja pääsykokeista tai vaihtoehtoisesti katsellut omalta paikkakunnaltasi jotain kivaa menoa, jossa tutustua uusiin ihmisiin, niin olisit jo paljon pidemmällä.

n minua. Isäni huusi minulle usein, että olen yhtä kieroon kasvanut kuin minun selkäni (skolioosi).

Molemmat vanhempani kohdistivat minuun henkisen väkivallan ryöpyn ja kotoa ei päässyt pakoon kun sama jatkui vielä koulussakin.



Pakostakin pää hajoaa!

Mikä pakko sinun on olla samanlainen lopun elämääsi? Mikä pakko? Kuka pakottaa sinut aina vaan marmattamaan? Kuka sanoo, ettet voi tehdä mitään itsellesi ja elämällesi? KUKA?!? Sinua ei helkkari soikoon rajoita kukaan muu kuin sinä ITSE. Ok, sinua on kiusattu. Mutta pitääkö sinun nyt edelleen, aikuisena ihmisenä elää sitä elämää jota olet joskus joutunut elämään? Miksi et voi ottaa tulevaisuutta vastaan hymyillen? Miksi elät menneisyyden vankina? Ja miksi haikailet kuvailemiasi kieroutuneita vanhempia? Mitä sitten, että isäsi on kusipää? Anna olla. Ole sinä jotain muuta.

Pitää myös itseään tyhmänä ( testattu ÄO 140 ) ja rumana. Asuu vielä kotonakin, kun ei sieltä osaa poiskaan lähteä.



Mun mielestä hän on fiksu ja kiva ihminen jolla on pieleen mennyt minäkuva eikä hän osaa arvostaa itseään ja lahjoja asioihin joissa hän on todella lahjakas. Ehkä sinäkin ap et vain hahmota itseäsi oikein ?