Lue keskustelun säännöt.
Luilin että olin sinut asian kanssa, mutta enpä vissin ollutkaan.
03.10.2016 |
Itkettää ja ahdistaa. Sain kuulla ettei äidilläni ole enää paljon elinaikaa. Alusta asti (1,5 vuotta sitten) olen tiennyt että sairaus johtaa kuolemaan ja yllättävän hyvin asian kanssa olen oppinut elämään. Jotenkin ajattelin että lopun tullen selviä yhtä hyvin. Nähtävästi en.
Itkettää ja ahdistaa sekä pelottaa. Mitä jos en selviäkään?
Kommentit (10)
Selviät kyllä. Sinulla on mahdollisuus sanoa kaikki mitä pitää ja olla läsnä. Se on surullista ja kauheaa, mutta selviät kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en osaa tunnustaa rakkuttsni äitiä kohtaan hänelle tai muuta mitä kuoleville sanotaan. En oikeen osaa sanoa äidille mitään kun vastausta en saa. Äiti ei siis puhu enää, lähinnä nukkuu.
En tiedä miten siellä sairaalassa olisin.
Ahdistaa kun käyn, ahdistaa kun en käy.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mä en osaa tunnustaa rakkuttsni* äitiä kohtaan hänelle tai muuta mitä kuoleville sanotaan. En oikeen osaa sanoa äidille mitään kun vastausta en saa. Äiti ei siis puhu enää, lähinnä nukkuu.
En tiedä miten siellä sairaalassa olisin.
Ahdistaa kun käyn, ahdistaa kun en käy.
Ap
*rakkauttani
Ap
Olisiko helpompi äänittää mitä haluat sanoa ja soittaa se äidillesi . Usein kuuluaisti toimii vaikka ei jaksa muuten reagoida.
näin viime hetkillä ajattelen että mitä joa lukisit Raamattua ja yrittäisit saada äitiin rakkaudellisen yhteyden jotta voisit johdattaa hänet Jeesuksen turvalliseen syliin kuolemaan! Raamatusta voit löytää lohtua itsellesikin ♡
Sisältö jatkuu mainoksen alla
6/6 jatkaa...
otan sinut ja äitisi iltarukouksiin...
Puhua voi vaikka toinen ei vastaakaan. Kuuloaisti säilyy loppuun asti ja tuttu ääni rauhoittaa äitiäsi.
Äiti on aina äiti oli minkä ikäinen hyvänsä ja äidistä luopuminen on rankkaa. Surullista. Inhottavaa. Kiukuttavaa.
Siitä kuitenkin selviää. Ensin tuntuu ettei edes muista mitään äidistä, mutta vähitellen se muistikuva sairaasta äidistä häviää ja mieleen palaa se äiti joka oli vielä terve ja eläväinen ja kaikki muistot mitä siihen liittyy.
Menetin oman äitini vaikealle sairaudelle 26-vuotiaana hänen ollessaan 47v. Rakkaudella muistan nykyisin, hieman haikeana. Musertavin suru meni ohi ekan vuoden kuluessa. Kaikkein eniten kiukuttaa se ettei enää voi kysyä neuvoa missään asiassa. Eilen tuli 15 vuotta tapahtuneesta ja vilpittömästi voin todeta että kyllä siitä selviää vaikka se voimille ottaakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en osaa tunnustaa rakkuttsni äitiä kohtaan hänelle tai muuta mitä kuoleville sanotaan. En oikeen osaa sanoa äidille mitään kun vastausta en saa. Äiti ei siis puhu enää, lähinnä nukkuu.
En tiedä miten siellä sairaalassa olisin.
Ahdistaa kun käyn, ahdistaa kun en käy.
Ap
Mitä jos et yrittäisikään sanoa mitään, vaan sen sijaan pitäisit kädestä tai silittäisit kättä? Jos tämä olisi sinulle luontevampi tapa olla vierellä?
En ole kokenut vanhemman sairautta ja kuolemaa, joten en pysty asettumaan sinun asemaasi. Itseäni on kuitenkin lohduttanut muissa myrskyissä muutama ajatus. Ensimmäinen on se, että ei tarvitse jaksaa kuin tämä päivä. Huomiseksi saa uudet voimat.
Jos on ihan hirvittävältä ja toivottomalta tuntunut niin edellä mainittu ei ole paljon lohduttanut. Siinä vaiheessa olen ajatellut, että ei tarvitse jaksaa kuin tunti. Kun tunti on mennyt niin olen ajatellut taas, että pitää jaksaa vain tunti. Olen siis pilkkonut ajan pieniin jaksoihin, jotka on pitänyt jaksaa. Se voi olla tunti tai se voi olla vain 15 minuuttia.
Jossain vaiheessa huomaat sitten, että olet selvinnyt pahimmasta ja elät taas, et ole pelkästään elossa.
Jos ei tunnu luontevalta sanoa jotain, niin sitten sanoo jotain mikä tuntuu luontevammalta. Mekään emme tunnustele rakkautta perheen kesken. Mutta voisin kokea luonnolliseksi sanoa, että "En osaa sanoa kaikkea mitä haluaisin, mutta olet rakas. Kiitos kaikesta, jää ikävä." Varmaan jotain yrittäisin sanoiksi pukea, jottei tarvitse sitten myöhemmin miettiä, että kuulikohan hän, ja toivoiko jotain kuulevansa..
Voi sinua, voimia. Muista että olet rakas. Onneksi olet saanut pitää äitisi elämässäsi tähän saakka. Kuolema tulee mutta voit nyt näyttää äidillesi sen kaiken rakkauden mitä häntä kohtaan tunnet.