Itkettääkö teitä, kun lähdette vierailulta lapsuudenkodista?

Tiedän fiiiksen. Oma isäni alkaa olla jo niin väsynyt, vanhan pihapiirin hiljaisuus, töiden taukoaminen... nyyh.

Ei itketä. Asun lapsuudenkodissani. Joskus on haikeaa koska isäni ja äitini ovat jo kuolleet. Muistelen heitä usein.

Ei itketä. Minulle on aina helpotus, kun pääsen pois. 

Joo ennen kyllä. Nykyään elämä on sellaista suorittamista, että tunteilulle ei ole oikein tilaa. Kun saan koko perheen viimein pakattua autoon, niin startataan nopeasti ja toivotaan, että takapenkki hiljenee. Sitten voi vähän huokaista ja vaipua omiin ajatuksiinsa. Silloin se haikeus yleensä vasta tulee.

Lapsuudenkoti on myyty eikä ole paikkaa, johon palata.

Itken. Helpotuksesta. Ahdistus tosin jää päälle vielä viikoiksi.

Vietän siellä aikaa lähes päivittäin, joten ei todellakaan.

Joo. Asun tosi kaukana, matka ovelta ovelle kestää 25-28 tuntia, joten ei tule usein käytyä. Itkettää se, että en tule taas näkemään äitiä ja isää n. vuoteen. Itkettää, kuinka vanhuus on hiipinyt vanhempieni luo. Pala kurkussa halataan lähtiessä ja tosissaan saa pinnistellä, ettei itku tule. Äiti itkee aina ja sekin sitten mua itkettää tietenkin.

No ei. Toki se  on haikeaa kun nähdään niin harvoin, mutta kyllä minä mielummin omassa kodissani olen, en ole lapsi enää.

Ei itketä. Ärsyttää ennemminkin kun siellä pitää käydä niin usein

Kyllä itkettää. Koko kaupunki on muuttunut, sisaruksetkin jo perheellisiä. Äidin elämä on niin erilaista kuin silloin kun olin lapsi. Lapsuus oli hyvä, nuoruusiässäni alkoivat äitini vaikeudet joille ei tunnu näkyvän loppua. Paluuta vanhaan ei ole, ja kun äidistä aika jättää, ei kotikylään ole enää asiaa. Jokainen kerta lähtiessä käy mielessä, että oliko visiitti viimeinen. Jokainen lähtö on siis eräänlainen pieni hyvästi, joten kyllä se itkettää. Harvoin käyn.