Selektiivinen mutismi, 13 v

Kuulostapa tosi kivalta, että olet leimannut lapsesi mutustiksi, vaikka ette ole edes käyneet ammattilaisten vastaanotolla. Toivottavasti tyttäresi ei tiedä tästä leimasta! Enemmän hänelle ja teille olisi apua siitä, että kävisitte ammattilaisen luona juttelemassa asiasta. Katkaiseminen väkisin on väärä tapa toimia ja voi pahentaa ongelmaa! Tyttäresi tarvitsee tukea sinulta, ei pakottamista! Herkkä kehitysvaihe menossa ja epävarmuutta voi liittyä siihenkin. Onko kyse sinun ja tyttäresi temperamenttieroista, suutut ja ärsyynnyt, kun hän ei ole yhtä sosiaalinen höpöttäjä kuin sinä? Onko muita ongelmia kuin jännitys asioiden itsenäisessä hoitamisessa? Onko kavereita? Harrastuksia? Miten yläkoulussa selviää, kun on paljon eri opettajia?

Oma äitin aina puhui mun ja nuorempien sisaruksieni puolesta kun joku vieras (eli muu kuin perheenjäsen) puhutteli. Tämän takia itse vieläkin aina keskeytän juttuni ja mutisen loppuosan kun jonkun kanssa joutuu juttelemaan (esim kassa), tai kun koulussa pitää jotain esitelmää, kun tottunut että joku tulee täydentämään ja jatkamaan päälle mun puhetta. Pikkusiskot 14 ja 17 v ei saa sanaa suustaan mutta pukkuveli on aika puhelias kun on kavereiden kanssa saanut harjoittaa sosiaalisia taitoja. Tyttöjen kohdalla äitin mielestä kaverit oli turhia.

Eli harjoitusta puolituttujen (esim sukulaiset) kanssa ja siitä hoitamaan ominpäin tilanteita, itse olen edennyt tällä tavoin.

Pojalla oli tuollaista etenkin pienenä.

Meni vuosia että alkoi esim. hoidossa edes vastata.

Edelleenkään ei ole suupaltti. Saattaa olla HYVIN hiljainen joka huolestuttaa minua.

Kavereita kuitenkin on ja heille puhuu. Harrastaa joukkuelajeja ym ettei voi olla ihan mykkä.

Toivon, että tuosta vaan kokemusten kautta rohkaistuu.

Itse valitettavasi olen kyllä vähän niin kuin käskenyt puhumaan ja menemään. Vaikka oli kuinka arka niin tietyt sosiaaliset taidot pitää oppia!

Nyt on 11 v

Minun pojallani on ollut ja on edelleen valikoivaa puhumattomuutta, me saatiin aivan mahtava apu ammattilaisilta. Ensin kävimme puheterapiassa, kun neuvolasta luulivat ettei lapsi osaa puhua (puhui vain kotona meille vanhemmille), lopuksi saatiin lähete psykiatrialle. Suurin apu oli ymmärrys asiaan, kyseessä on ihan oikea fobia. Minäkin nimittäin harrastin tuota "karaistamista", joka on nyt ajateltuna aivan kauhea teko lasta kohtaan!! Ekalla luokalla pojalle sattui aivan mahtava opettaja, joka myös ymmärsi yskän. Ei vaatinut lasta puhumaan, sillä sitä pelkäsi ja jännitti eniten. Kun lapsi tiesi, ettei tule tilannetta jossa tarvitsee puhua, niin hän rentoutui ja pystyi keskittymään työskentelyyn. Lopulta sitten kahdenkesken alkoi puhua opettajalle, sitten vähitellen sai pari kaveria, joita kutsuttiin meille kotiin ja heille uskalsi puhua. Nyt puhuu jo luokkakavereille koulussa. Uusissa tilanteissa edelleen on vaikeaa, mutta niistä selvitään yhdessä, ikinä en enää pakota lastani puhumaan vasten tahtoaan. 

Olin itsekin ujoudesta johtuen hiljainen uusissa tilanteissa lapsena ja nuorena. Asiaa ei parantanut se, että äitini pukki kylkeeni, kun menimme kauppaan (="Tervehdi myyjää kuuluvasti!") tai kadulla tuli jonkun luokkalaiseni vanhempi vastaan (="Sano hei sille!"). Sosiaalisissa tilanteissa olemistani ja sanomistani kytättiin koko ajan ja jälkeenpäin sain aina kuulla, miten meni. Yleensä valitettiin. Äitini ihaili aina kuulteni kovaan ääneen koulukaveriani Jenniä, joka oli reipas, rohkea ja aina esiintymässä.

Minulle tuollainen tuotti ahdistusta ja punastelua. Vihasin äitiäni.

En vieläkään pidä sosiaalisista tilanteista, mutta olen oppinut esittämään reipasta. Inhoan uusia tilanteita ja ihmisiä, mutta hallitsen perus käyttäytymistavat ja pakottaudun juttelemaan small talkia. Linnoittaudun mielelläni kotiin ja se on ihan OK.

Kyllä siitä tyttärestäsi ihan ihminen kasvaa, älä huoli.

Oma ekaluokkalainen tyttäreni on ollut pienestä asti ujo ja hitaasti lämpiävä. Etenkin uusille aikuisille juttelu on aluksi hankalaa. Usein monien aikuisten, jopa päivähoidon ja koulun ammattilaisten toiminta on tunkeilevaa ja pakottavaa eli lasta pahemmin lukkiuttavaa. Nykyajan odotus on, että kaikkien pitäisi olla reippaita ja rohkeita. Tuntuu kurjalta lapsen puolesta, koska olen itsekin ollut lapsena ujo mutta tuolloin sain olla rauhassa sellainen kuin olin ja nykyään olen ihan normaali pärjäävä aikuinen ja ammatissa, jossa puhun ihmisten kanssa joka päivä. Oman ekaluokkalaisen kanssa kävin viime viikolla opettajan kanssa kehitys(vai mikälie)keskustelua ja hän alkoi jo vihjailemaan, että tarvitsisiko lapsemme jotain apua koulun puolesta. Meidän vanhempien mielestä koulun alku on mennyt tytöllä yllättävänkin reippaasti, on tullut uusia kavereita ja opettaja kertoi, että uskaltaa viitatakin. Eikö nykyajan kasvatusammattilaisia kouluteta ollenkaan kohtaamaan ujoja oppilaita? Opettaja oli kirjoittanut mielestäni melko epärealistista tavotteita wilmaan, missä lapseni pitäisi kehittyä. Odotan jo kauhulla tulevaa kevään keskustelua, kun lapseni ei todennäköisesti tule täyttämään opettajan standardeja ja ole muuttunut ujosta suupaltiksi...

26, ihan totta.

Olen samaa mieltä siitä, ettei temperamentiltaan ujoja lapsia todellakaan oteta edes kasvatusammattilaisten toimesta oikealla tavalla huomioon. Moni aikuinen lähestyy juuri kuvailemallasi tavalla ujoa lasta, eikä se siitä lämpene - ennemminkin huomiotta jättämällä. Ujoa lastani on myös tarhassa pidetty outona, koska hän ei ole heti rohjennut tuttavalliseksi ja puheliaaksi. Ei riittänyt, että kerroin hänen kyllä kotona sellainen olevan. Hoitaja itse oli juurikin ulospäinsuuntautunut, sosiaalinen höpöttelijä eikä millään ymmärtänyt, että on olemassa toisenlaisiakin ihmisiä (ihme, ettei ole urallaan lapsiporukassa sellaiseen törmännyt?). Ikävä vaan, että lapsi leimataan poikkeavaksi tai jopa epäillään neurologisia ongelmia, ellei ole heti tuttu kaikkien kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Minun pojallani on ollut ja on edelleen valikoivaa puhumattomuutta, me saatiin aivan mahtava apu ammattilaisilta. Ensin kävimme puheterapiassa, kun neuvolasta luulivat ettei lapsi osaa puhua (puhui vain kotona meille vanhemmille), lopuksi saatiin lähete psykiatrialle. Suurin apu oli ymmärrys asiaan, kyseessä on ihan oikea fobia. Minäkin nimittäin harrastin tuota "karaistamista", joka on nyt ajateltuna aivan kauhea teko lasta kohtaan!! Ekalla luokalla pojalle sattui aivan mahtava opettaja, joka myös ymmärsi yskän. Ei vaatinut lasta puhumaan, sillä sitä pelkäsi ja jännitti eniten. Kun lapsi tiesi, ettei tule tilannetta jossa tarvitsee puhua, niin hän rentoutui ja pystyi keskittymään työskentelyyn. Lopulta sitten kahdenkesken alkoi puhua opettajalle, sitten vähitellen sai pari kaveria, joita kutsuttiin meille kotiin ja heille uskalsi puhua. Nyt puhuu jo luokkakavereille koulussa. Uusissa tilanteissa edelleen on vaikeaa, mutta niistä selvitään yhdessä, ikinä en enää pakota lastani puhumaan vasten tahtoaan. 

Kuulostat ihanalta äidiltä!

T:aikuinen mutisti.

Ujous ja mutismi on vähän eri asioita. Aloittaja voisi hakea ammattiapua ihan siihen että selviäisi mistä on kyse, ja miten tukea lasta. Ujo kaipaa jonkinasteista lempeää tuuppimista, ei pakkoreipastusta mutta kannustusta yrittää ja onnistua, ei susille heittämistä. Mutisti ei sit kaipaa sitä tuuppimistakaan.

No on aika erikoista ettei iso likka saa suutaan auki, anteeksi nyt vaan.

Mitä mieltä tyttö itse on tilanteesta? Ahdistaako tai häiritseekö asia häntä itseään? Minä kyllä hakisin ammattiapua ennen kuin joku muu puuttuu ongelmaan tai asiasta seuraa lisävaikeuksia esim. huonon koulumenestyksen myötä. Pakolla selviytymään jättäminen tuskin ratkaisee ongelmaa, vaan tyttö tarvitsisi kannustusta ja tukea kommunikointiinsa.

Toi ei oo varsinaista selektiivistä mutismia.

Minä en puhunut missään muualla kuin kotona.

Takana voi olla koulukiusaus tai hyväksikäyttö. Paras tehdä lastensuojeluilmoitus ja mennä psykiatrille tms.

Suvussamme on veljeni tyttärellä mutismi ja jokin autismin kirjo, siitä en tiedä sen enempää. Tyttö on 14 vuotias enkä ole varmaan koskaan kullut sanovan sanaakaan. Ajan myötä siihen tottuu, tiedän että on käynyt jossain ammattilaisen juttusilla, mutta veljenimukaan täyttä ajan hukkaa. Kaksi vuorra eikä vielä tiedossakaan minkään näköisiä hoitoja tai trapioita, tosi huonosti menee siellä, joten on veli sanonut että varmaan lopettavat kokonaan, kun matkaankin menee se tunnin varran. Ärsyttää vain ihmiset jotka pitävät tyttöä tyhmänä tai kiukuttelevana (kun ei kato silmiin eikä sano sanaakaan) Nään häntä aika useasti kun asumme samalla paikkakunnalla ja käyttää viittomia, sekä on hyvä kirjoittamaan (jos isllepäälle sattuu) missään tapauksessa älä ala pakottamaan. Muutaman kerran on kokeiltu ja tyttö meni ihan paniikkiin ja sai raivarin. Muuten todella huomaavainen ja herttainen.

Voimia kikille ja koittakaa jaksaa. Kyllä ne puhumattomatkin jotenkin saavat äänensä, vaikkeivat sitten välttämättä kayttäisi sanoja niin useasti :)  Uhrataa aikaa että voisitte ymmärtää lastanne niin kaikilla on pian parempi mieli.