Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Masentuneiden lapset - kokemuksia?

Vierailija
05.03.2006 |

Nyt kirjoitan tästä, sillä isopyörä alkaa heittää.En ole vielä kävellyt ulos talosta, mutta olen lukinnut ovia, kieltänyt tulemasta lähelle.



Lapsia meillä on kolme, pieniä kaikki. MIkä määrä ahdistusta on lapselle vielä " normaalia" , jonka voi kestää ja ottaa osana kasvamista? Miten kauan lapsen toivo paremmasta voi kestää? Kasvaako kotonamme kolme pientä masentujaa? Iloisilta näyttävät, mutta ovatko he muuttumassa näkymättömiksi?



Onko kellään ollut tällaisia aikoja (useita vuosia) elämässä? Miten olette selvinneet, oletteko selvinneet? Oletteko tarvinneet/saaneet perheterapiaa? Joskus oli puhetta lasten tukiryhmästä, mitä tiedätte niistä?



Muistan omia pakokauhun hetkiä lapsuudesta ja itken, kun näen samat tapahtumat omien lasteni elämässä.

Kommentit (9)

Vierailija
1/9 |
05.03.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

paikkakuntasi kriisiryhmään!!!



Saat asianmukaista hoitoa tilanteeseesi, onko sinulla läheisiä, vanhempasi miehesi? ystäviä, soita jollekin.



Voimia!

Vierailija
2/9 |
05.03.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

esim. 1viikonloppu kuukaudessa " normaaliperheeseen" . Ja samalla te vanhemmat saisitte hengähdystauon.

Onko itselläsi hoitosuhde kunnossa ja lääkitys?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/9 |
05.03.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Pääsin onneki KELAn tukemaan terapiaan. Minua terapeuttini lohdutti sillä, että vanhemmat eivät ole niin kaikkivoipia kuin luulevat, äiti ei välttämättä pysty lastaan pilaamaan vaikka olisikin kausittain masentunut, ja elämä voi korjata niitä jälkiä myöhemmin, mitä tuollaisen jakson aikana pääsee syntymään.



Mutta totta kai sinun pitäisi nyt hoitaa itsesi kuntoon, mahdollisimman pian, ennen kuin lapsillesi muodostuu omakuva sen mukaan, miten he itseään sinusta nyt peilaavat.



Kovasit voimia sinulle!

Vierailija
4/9 |
05.03.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

esim. 1viikonloppu kuukaudessa " normaaliperheeseen" . Ja samalla te vanhemmat saisitte hengähdystauon.

Onko itselläsi hoitosuhde kunnossa ja lääkitys?

Vierailija
5/9 |
05.03.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olin vakavasti masentunut lapseni ensimmäiset kaksi elinvuotta. Vasta lapsen täyttäessä kaksi lähdin hakemaan apua, koska romahdin fyysisesti. Vietin kuukauden mielisairaalassa ja toivuin hitaasti sairaalakeikkojen, terapian ja lääkkeiden avulla. Lapseni oireili kyllä silloin, kun olin masentunut. Itki paljon, vierasti, oli tosi hankala. Lapsenikin sai apua lastenpsykiltä samaan aikaan, kun mä sain apua muualta.

Ihmeekseni nyt, kun lapsi on nelivuotias, hänestä ei huomaa merkkejä minun masennuksestani, joka oli todella, todella paha ja syvä.



Toivon sinulle kaikkea samanlaista hyvää, jota itse olen toivuttuani saanut kokea. Parantumista ja parempaa elämää!

T:Kohtalotoveri

Vierailija
6/9 |
05.03.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Hoito on psyk.poli+lääkitys. Ei ole riittävää minulle. Terapiajaksoja useita takana (mun omaa). Haluan nukkumaan, mutta en uskalla antaa periksi. Mies on hyvä ihminen ja hoitaa asioita. Ei sekään kestä kaikkea.

Soitan tiistaina lääkärille, tai menen sitä ennen sairaalaan. Saa nähdä.

Kiitos vastaajille.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/9 |
05.03.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

en hakenut apua, mutta poden vieläkin sosiaalisten tilanteiden kammoa joltain osin. Mies hyvä isä, lapseeni paljon parepi suhde kuin minulla ja lapsellani. Olisi pitänyt rohkeasti myöntää olevani kyvytön vastaamaan lapseni tarpeisiin. fyysiset tarpeet täytin mutta olin kuin kone, puhumaton, ilmeetön ja äkkipikainen kireähermoinen äiti. HIRVEÄÄ!



Itselläni huono varhaislapsuus, olen vl-kodista!! olin äitini apulainen ja hoidin isäni paikkaa kotona. Vastuu tosi kova, mutta eniten vaikutti se et äiti oli henisesti niin lujilla silloin ja piti auttaa.



kuulemma ihan normaalia suurenperheen lapsen elämää ja sen kuuluikin olla niin, äitini sanoo nykyään. Eikä auttanut minua oman lapseni kans lainkaan, oli vain iloinen että HÄNELLE ei enää synny mukuloita!



Yritän päästä katkeroitumisen yli., vain minä voin muuttaa tulevaisuuteni. Nyt parempi äiti lapselleni, mutta odotan pelolla hänen aikuisikää, mitä tuleman pitää.....

Vierailija
8/9 |
05.03.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kunhan vaan muistat halata, pussata ja kertoa kuinka paljon rakastat ja selittää ja selittää ja selittää lapsille miksi äiti on sellainen kuin on niin kyllä he pärjäävät. Meillä lapset on tarkassa syynissä ja välillä käydään todella herkästikin terapiassa heidän kanssaan ettei vaan heille tulisi mitään. Pidän huolta lääkityksestäni, itsestäni ja että lapseni saavat aina parasta hoitoa. Meillä kasvaa iloisia ja sanavalmiita lapsia, mutta kieltämättä tarkkailen jokaista heidän liikettään, että jos sieltä vaikka masennus tulisi sittenkin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/9 |
05.03.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ja täytyy sanoa, että vasta aikuisena olen alkanut toipua, se on vienyt vuosia.



Mutta allekirjoitan täysin sen, että jos lapsen lähellä on edes yksi aikuinen, joka on lapselle turvallinen, ei niin suurta hätää ole. Itse koen, että minun kohdallani suurin ongelma ja traumatisoija on, että kukaan ei auttanut, kukaan ei koskaan kysynyt miten voin, kaikki jotka asiasta tiesivät, yrittivät " suojella" minua siltä mitä tapahtuu olemalla kuin mitään ei olisi ja välttelemällä asiaa ja siitä puhumista kaikin tavoin. Lapsena ja nuorena aloin jo oikeasti uskoa, että äitini mielenterveys ja muu siihen liittyvä on vain minun harteillani, ja minun on pidettävä huoli kaikesta, myös äitini tilasta.



Kun ollessani parikymppinen joku lipsautti vahingossa minulle että äidilläni on skitsofrenia-diagnoosi, niin vasta siitä alkoi hidas toipuminen. sillon aloin löytää syitä kaikkeen siihen sairaaseen ja kummalliseen mitä olin sisälläni kantanut vuosia.



Kun vaan JOKU olisi vaikka 10 vuotta aiemmin sanonut minulle, että äiti on sairas, ja se ei ole minun syyni, olisin varmaan päässyt elämässä PALJON helpommalla.



Sinulla on mies, ja olet hoidon piirissä. Lapsillesi tilanteenne ei varmasti ole helppo, mutta kaikki edellytykset siihen että heistä kehittyy ihan onnellisia ihmisiä ovat mielestäni olemassa. Muista vain välillä sanoa lapsillesi että välität heistä, se on jo suunnattoman paljon.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: kahdeksan yhdeksän yhdeksän