Traumaattisimmat kokemukset koululiikunnasta

Sitä saatanan pesäpalloa kesät ja lentistä talvella. Ihan kuin liikuntaa olisi vain kaksi lajia.

Mä aina syytin itseäni siitä että valittiin viimeisenä mutta tajusin myöhemmin että se oli vain siksi että olin lihava. Oikeastaan muutenkin kokonaisuudessaan epäsuosioni koulussa johtui vain siitä että olin lihava, eli normaalipainon ylärajoilla, en edes ylipainoinen. Se ei siis ollut sinänsä mitään minusta johtuvaa sillä jos sen virheen olisi silloin korjannut olisin ollut hyväksytty ja jos samanlainen kukkakeppi kuin suositut niin todennäköisesti itsekkin jopa ihan suosittu.

Vierailija kirjoitti:

Mä aina syytin itseäni siitä että valittiin viimeisenä mutta tajusin myöhemmin että se oli vain siksi että olin lihava. Oikeastaan muutenkin kokonaisuudessaan epäsuosioni koulussa johtui vain siitä että olin lihava, eli normaalipainon ylärajoilla, en edes ylipainoinen. Se ei siis ollut sinänsä mitään minusta johtuvaa sillä jos sen virheen olisi silloin korjannut olisin ollut hyväksytty ja jos samanlainen kukkakeppi kuin suositut niin todennäköisesti itsekkin jopa ihan suosittu.

Meilläkin suosittuja oli yllättäen "kauneimmat" eli kaikkein laihimmat joilla ei ollut kovin rumat kasvot ja mielellään jo meikkiä.

Navakka viima, järven jää jossa pyryn ja tuulen umpeen puhaltama latu, kaukana häämöttävä saari jonne matka suuntautuu, lipsuvat sukset ja kohmeiset sormet, mutsiii, tuu hakeen mut pois täältää...

Ihanaa pesäpalloa. Kusipää opettaja määräsi mut ihan suoraan lyöjän eteen (enintään noin 3-4m päähän) räpylä kädessä ottamaan koppia. Arvatkaa mitä tapahtui kun se luokan paras urheilijapoika tuli lyömään sitä palloa? No se pallo iskeytyy aivan perkeleellisellä voimalla suoraan mun rintakehään. Jippii!

Kyllä se teki kaikista pahempaa kuin mitä olisi pitänyt kun hyvin moni ryhmästä oikeasti harrasti jotain liikuntaa, esim pelasivat koripallojoukkueessa. Sitten kun kyseistä lajia oli niin ne oli ihan ylivoimaisia eivätkä edes vaivautuneet heittelemään muille kuin hyville. Yritä siinä sitten liikkua ja nauttia pelistä.

Yleensäkin se on ihan peestä että koululiikunnassa joilla ei ole mitään mahdollisuutta jos kotona ei olla kannustettu hyviin elämäntapoihin koska kyllä lapsellakin se ylimääräinen paino hidastaa ja laskee lapsen suoritusta. Katson että se ei ole mitenkään lapsen omaa syytä kun vanhemmat ne ruokailutavat on opettaneet. Koska koulussa vaaditaan juoksutestiä niin pitäisi olla mahdollisuus osallistua johonkin juoksukouluun joka kestäiskin kanssa niin kauan että siinä kaikilla halukkailla nousisi kunto.

Meillä ei edes ollut virallista liikunnanopea. Ja ei opetettu oikeasti pelaamaan, seku vain tehtiin jotain. Sama yleisurheilussa. Syksyllä jalkapalloa ja suunnistusta. Talvella sisäliikunnassa sählyä. Luistelua ulkokentällä, ei pakkasrajaa. Hiihtoa soseeksi sulaneella ladulla. Aika ei tosiaan kultaa muistoja.

Joukkue ja pari pelit. Minua ei haluttu joukkoihin. Parhaillaan alkoi se kinastelu, kuka minut valitsee. Minun ei annettu kuljettaa palloa/kiekkoa tai mitään tällaista, koska pilasin voiton. Minua ei juuri koskaan kehuttu, sen sijaan syyteltiin ja haukuttiin. Luistelu, koripallo,hiihto, jääkiekko, pesäpallo, sähly... Tämän kaltaisissa olin tosi huono enkä päässyt edistymään ollenkaan ryhmä tai paripelailun takia ja koulun suositut tottakai valitsivat aina jonkun näistä kun sai valita.

Sensijaan telineliikunta/ voimistelu ja itsenäisissä liikunnosta tykkäsin tosi paljon. Koulun jälkeen olen kammoksunut noita ryhmäharrastuksia ja haluan mieluummin tehdä itsenäisesti, kuin huonosti ohjatussa ryhmässä. Olen huomannut myös sen, että yksin pystyn keskittymään ja opettelemaan paremmin kuin tarkkailun alla ja varsinkaan "yleisön" keskellä ( hermoilen ja silloin varsinkin kaikki menee mönkään ).

Eteläinen Suomi, räntää sataa vaakasuorassa, kannat sukset kouluun 2,5 km, sitten kannat sukset hiihtoladun alkuun 3km. Sitten yrität hiihtää niillä mummovainaan aikaisilla, rotanloukkusiteillä varustetuilla umpihankisuksilla sillä kapealla latukoneen tekemällä nykyaikaisille murtomaasuksille tehdyllä ladulla(?) muutaman kilometrin, suksissa ei ole luistoa eikä pitoa. Kannat sukset taas 3km ja kotiin 2,5km. Eihän se tietysti ole koulun vika, että vanhemmat eivät varusta lastaan järkevillä välineillä ja että etelän sää on mitä on. Enpä ole pahemmin koulun jälkeen hiihtelyä harrastellut.

Luokan parhaat pelaajat valitsi joukkueensa. Oli aika kurja olla se tokavika tai vika joka kerta. Eipä sillä toki merkitystä ollut, kun vaihtopenkillä kului aika. Ryhmäliikunta ei ole edelleenkään minun juttu, vaikka aikuisten kanssa ehkä erilaista.

Huono liikunnanope. Ei opettanut mitään, vaan tehtiin sitä mitä suunnitelmassa oli. Jos aiheena oli koripallo, otettiin esiin koripallo, jaettiin joukkueet ja alettiin pelaamaan, vaikkei kukaan tiennyt mitä niin kuin pitäis tehdä. Sen verran tiedettiin, että toisen joukkueen pitää yrittää osua toiseen koriin ja toisen joukkueen toiseen koriin, mutta mitään muita sääntöjä ei ollut. Sama kaikissa muissakin lajeissa.

Suunnistus oli sitä, että opettaja jakoi kartat ja kompassit, antoi joka tiimille rastien numerot mitä etsiä piti ja sitten vaan menoks. Ei mitään opetusta kartan lukemisesta tai kompassin käytöstä siitä vaan metsään.

Olin koulussa hoikka ja suht urheilullinen, mutten mitään verrattuna wannabe ammattiurheilijoihin. Liikkaope vattuili minkä ehti, syytti valehtelijaksi ja uin satoja metrejä turhaan. Voitin jonkun pikauinti palkinnon mikä laimensi minuun kohdistuvaa piikittelyä. Pallopeleissä päähäni heitettiin aina pallo, arvelin aivoissani olevan pallomagneetti. Itse asiassa päätin että koululiikunta pitäisi lakkauttaa jos minulla siihen mitään sanomista.

Olin ylipainoinen ja huono lähes kaikessa liikuntaan liittyvässä. Minut valittiin joukkueeseen viimeisenä jne. Mutta silti en traumatisoitunut tai muistele noita aikoja mitenkään kammolla. Semmoista se oli. Toisilla oli taas vaikeuksia matematiikassa tai kirjaesitelmissä, mikä oli itselle helppoa, mutta ymmärrän hyvin, että niille muille se saattoi olla yhtä helvettiä. Kaikki on suhteellista.

Joo, hiihtoa lähes joka päivä talvisin (liikuntapainotteinen kyläkoulu, koko koulussa 3 opettajaa) ja keväällä ja syksyllä pesäpalloa. Välillä moottorikelkka ei ollu tehny "latua" joten koululaiset laitettiin tamppaamaan suksilla pururata tasaiseksi. Välillä hiihdettiin pellolla ja siellä sattu olemaan yksi mäki. Ope päätti että mäestä oli pakko laskea ainakin kerran. Luokkakaveri ei ois uskaltanut mutta laski kun pakko oli. Kaatusi sitten ja polvi vääntyi ja oli kipeä monta viikkoa.

Pakko käydä suihkussa tunnin jälkeen, vaikka koulu loppuisi liikuntatuntiin. Ei niinkään se alastomana muiden edessä oleminen (vaikka olihan sekin jonkinlainen ongelma), mutta se ettei liikkatunnin jälkeen ollut hirveästi aikaa käydä siellä suihkussa ja suihkun jälkeen sai kärsiä kylmästä koko loppupäivän.

Vierailija kirjoitti:

Mä aina syytin itseäni siitä että valittiin viimeisenä mutta tajusin myöhemmin että se oli vain siksi että olin lihava. Oikeastaan muutenkin kokonaisuudessaan epäsuosioni koulussa johtui vain siitä että olin lihava, eli normaalipainon ylärajoilla, en edes ylipainoinen. Se ei siis ollut sinänsä mitään minusta johtuvaa sillä jos sen virheen olisi silloin korjannut olisin ollut hyväksytty ja jos samanlainen kukkakeppi kuin suositut niin todennäköisesti itsekkin jopa ihan suosittu.

Tämä on muuten mielenkiintoinen psykologinen ilmiö. Itsehän olin myös ylipainoinen, mutta silti pärjäsin joukkuepeleissä hyvin ja omasin ns. pelisilmää. Urheilullisten isoveljieni vuoksi opin peleistä "perusteet" kun olin mukana pihapeleissä, vaikka olin pullukka. Siten esimerkiksi sähly, jalkapallo ja koris olivat hyvin hanskassa. Silti minut valittiin joukkueisiin aina viimeisten joukossa, tietysti. Ei auttanut, vaikka pääsin kentälle ja tein koreja, maaleja tai rakensin peliä, silti "taitoja" ei suostuttu huomaamaan. Ilmeisesti teinien päässä läskiys on mahdoton yhdistelmä urheilullisuuteen, joten mieluummin he ottivat laihoja paskoja kärkikenttään, ja jättivät taitavan läskin kolmoskenttään. Mutta kävihän se peli sielläkin ja muita pullukoita oli vielä helpompi jallittaa, koska he olivat jo alistuneet kohtaloonsa eikä edes yrittäneet pelata. 

Minulla ei ole mitään erityisen kamalia muistoja, opettaja oli mukava ja osasi asiansa.

Mutta toisinaan kärsin omasta (kohtalaisesta) urheilullisesta lahjakkuudestani, joka aiheutti ongelmia muiden oppilaiden kanssa. Olin hyvä juoksemaan, hiihtämään, hyppäämään, luistelemaan ja suunnistamaan. Lisäksi minulla oli hyvä peruskunto. That's it. Minulta odotettiin kuitenkin jatkuvasti huippusuorituksia lentopallossa, telinevoimistelussa, kuulantyönnössä, sählyssä ja uinnissa. Jos jäin jossakin toiseksi tai epäonnistuin, siitä huomautettiin välittömästi. Olin yleensä ihan hyvä pelaaja, mutta varsinkaan pari juttuihin minua ei haluttu pariksi koska tekisin aina niin "täysiä". Oikeasti olisin halunnut kokeilla uutta jonkun toisen yhtä pihalla olevan kanssa ilman, että kaikki tuijottavat henkeään pidättäen kuinka hyvä olen heittämään keihästä. "Eihän se osaakaan!" No en tosiaankaan, kertokaa joku miten päin tätä pidetään.

Ei se elämä ole helppoa meille urheilijoillekaan.

Polttopalloa poikien kanssa. Minusta toisten paiskominen kovilla päänkokoisilla palloilla ei ole liikuntaa, eikä hauskaa. Ei tuosta varsinaisesti traumatisoitunut, mutta älyvapaata oli. Kuuluuko vieläkin koululiikuntaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä aina syytin itseäni siitä että valittiin viimeisenä mutta tajusin myöhemmin että se oli vain siksi että olin lihava. Oikeastaan muutenkin kokonaisuudessaan epäsuosioni koulussa johtui vain siitä että olin lihava, eli normaalipainon ylärajoilla, en edes ylipainoinen. Se ei siis ollut sinänsä mitään minusta johtuvaa sillä jos sen virheen olisi silloin korjannut olisin ollut hyväksytty ja jos samanlainen kukkakeppi kuin suositut niin todennäköisesti itsekkin jopa ihan suosittu.

Tämä on muuten mielenkiintoinen psykologinen ilmiö. Itsehän olin myös ylipainoinen, mutta silti pärjäsin joukkuepeleissä hyvin ja omasin ns. pelisilmää. Urheilullisten isoveljieni vuoksi opin peleistä "perusteet" kun olin mukana pihapeleissä, vaikka olin pullukka. Siten esimerkiksi sähly, jalkapallo ja koris olivat hyvin hanskassa. Silti minut valittiin joukkueisiin aina viimeisten joukossa, tietysti. Ei auttanut, vaikka pääsin kentälle ja tein koreja, maaleja tai rakensin peliä, silti "taitoja" ei suostuttu huomaamaan. Ilmeisesti teinien päässä läskiys on mahdoton yhdistelmä urheilullisuuteen, joten mieluummin he ottivat laihoja paskoja kärkikenttään, ja jättivät taitavan läskin kolmoskenttään. Mutta kävihän se peli sielläkin ja muita pullukoita oli vielä helpompi jallittaa, koska he olivat jo alistuneet kohtaloonsa eikä edes yrittäneet pelata. 

Minusta joukkuepeli pitäisi olla nimensä mukainen ulkonöästä tai pelitaidoista huolimatta. Minulle joukkuepeli tarkoittaa hyvää tiimityöskentelyä, jossa osataan ottaa kaikki huomioon mutta koulussa se on tosiaan ihan toisenlaista ollut. Ne jotka osaa pelaa ja muut jää sitten sormi suussa katsomaan tai juoksemaan tyhjänpäidne pallon perässä, kun kukaan ei ole ohjannut miten joukkuelajeja tulisi oikeasti pelata.  Tämä on tappanut minun tiimityöskentely intoni kokonaan.

-Minut valittiin aina vikana joukkuelajeissa

-Olin huono hiihtämään ja kaikki joutuivat aina odottamaan minua kun olin niin hidas

-Akrobatia ei ole vahvin puoleni joten kaikki kärrynpyörät/voltit/kuperkeikat oli ihan mahdottomuus

-Pesäpallossa sain aina sen pallon päähän, mitään kypäriä luonnollisesti ei käytetty

Yksilölajit menivät ihan hyvin ja niitä olenkin jatkanut aikuisena. En menisi ryhmäliikuntaan.