Miten menee laulut Laps olen Karjalan ja Evakonlaulu?
Kommentit (8)
Tuo Laps olen Karjalan laulu on se Laps olen köyhän, kauniin Karjalan.
ton evakon laulun eri sanoilla! Pitääkin ottaa häneltä joskus sanat ylös, että säilyy tulevillekin polville! On jo nim. yli 90 vee...
Ne on kyllä hienot! Siinä on yhdessä laulussa kerrottu se koko tarina.
Tämä laulu koskettaa, äitini on tämän kokenut pienenä tyttönä...
Kahden evakon lapsi olen, ja aina nuo sanat saavat kyynelet vierimään :´(
Nämä taas olivat isälleni rakkaita lauluja, myös hän oli evakkoja; hän lähti viimeisen kerran Karjalasta 3 vuotiaana.
Karjalaisten laulu
Suloisessa Suomessamme
oisko maata armaampaa
kuin on kaunis Karjalamme,
laulun laaja kotimaa!
Lauluna sen kosket kuohuu,
järven aallot loiskuaa,
säveleitä salot huokuu,
ikihongat humajaa.
Perintönä laulun juuret
meill' on entisajoilta,
jolloin kaikki toimet suuret
laulun tehtiin mahdilla,
jolloin meidän kankahilla
taitomiehet askaroi,
nuotioilla nokisilla
ongelmoita askaroi.
Yli Suomenniemen vielä
maine kuulu kulkevi,
kuinka Väinön kannel siellä
koko luonnon lumosi;
kuinka Seppo taitoniekka
Sammon kirjokannen loi,
tahi Kaukomielen miekka
sota-innoin salamoi.
Ei oo meillä rikkautta
eikä maamme viljavaa,
vaan on laulun runsautta
kylvämättä kasvavaa.
Sit' ei pane idän halla,
eikä pohjan pakkaset,
se ei sorru sortamalla,
sitä ei lyö rakehet.
Kyll' on kansa Karjalankin
monet kovat kokenut,
väkivallan raaimmankin
iskut tuimat tuntenut;
kestänyt on sodan pauhut,
sorrot vuosisatojen,
sodan pauhut, vainon kauhut,
kolkot vuodet katojen.
Mutta meiltä laulun mahti
mennyt maan ei rakohon,
säveleiden sorja tahti
viel ei vierryt pakohon.
Josko murhe mieltä painaa
tahi riemu kohottaa,
laulu,soitto, meiltä aina
yhtä herkäst' irtoaa.
Konsa vaino Suomeamme
kovin kourin koittelee,
silloin kurja Karjalamme
Suomen surut soittelee.
Ja kun onnen päivän koitto
Suomelle taas sarastaa,
silloin riemun suuri soitto
Karjalasta kajahtaa.
Karjalan kunnailla
Jo Karjalan kunnailla lehtii puu,
jo Karjalan koivikko tuuhettuu.
Käki kukkuu siellä ja kevät on,
vie sinne mun kaiho pohjaton.
Mä tunnen vaaras ja vuoristovyös
ja kaskien sauhut ja uinuvat yös
ja synnkkäin metsies aarniopuut
ja siintävät salmes ja vuonojes suut.
Siell' usein matkani määrätöin
läpi metsien kulki ja näreikköin.
Minä seisoin vaaroilla paljain päin,
missä Karjalan kauniin eessäin näin
Laps olen köyhän, kauniin Karjalan,
nyt vaikka vierahissa vaellan.
Siell äiti tuuditti mun kehtoain
ja laulut Laatokan ma kuulla sain.
Kun tyyni milloin oli pinta veen,
ma kuulin niinkuin soinnut kanteleen.
Kun myrsky sai, löi aallot rantoihin.
Ma niitä pelkäsin ja rakastin.
Sinne, sinne kaipaan ain
missä kerran kehdon sain.
Pois täältä kaipaan kotiin Karjalaan.
Laps olen köyhän kauniin Karjalan,
vaan perinnön sain kaikkein kalleimman.
Sain laulun, soiton lahjan sydämeen.
En niitä vaihtais onneen maalliseen.
Kun kaipaus saa mielen murheeseen,
teen lauluun surullisen säveleen.
Kun ilon riemun vuoro milloin saa,
se myöskin lauluissani kajahtaa.
Silloin joulu aina ois,
onnen rintaani se tois,
jos pääsisin taas kotiin Karjalaan.
Terveisin kolmannen polven karjalainen Koivistolta.
Evakon laulu
Illalla kun äiti peitti mua nukkumaan
en aavistanut mitä aamu tuopi tullessaan
Yöllä oli metsään tullut julma tykkipatteri,
evakoiden tumma rivi tiellä hiljaa vaelsi
Selvään kuului sodan pauhu rajan pinnassa,
epävarmuus jäyti karjalaisten rinnassa.
Varttitunti lähtöaikaa meille silloin annettiin,
naapurimme heinäkärriin kalliit nyytit kannettiin.
Häipyi rakkaat mannut sekä kotikujan pää,
sinne kattoin päälle oma taivasläntti jää.
Kyyneleiden määrää en vain enää ole muistanut,
karjalaisten elon tahtoa ei sota suistanut.
Meitä vastaan marssi nuoret Suomen soturit,
heitä johti lapsenkasvoiset nuo vänrikit.
Moni kulki silloin elämässään viime retkensä,
päätä kohden vakaana kuin aavistaisi hetkensä.
Tietyömiehet kysyivät: " Nyt mikä matkan pää?"
" A, kuha päästää perille, se silloin selviää" .
Isäntä se jätti heille vielä porsaslaatikon,
lisäsi: " Vot, tässä leivän päälle särvintä viel on" .
Asemalla evakoita junaan lastattiin,
virkamiesten kysymyksiin tarkkaan vastattiin.
Eräs äiti sanoi: " Tässä on mun koko omaisuus,
viisi pientä lasta sekä vielä kahvipannu uus" .
Aamuyöllä pieni veli syntyi junassa,
se oli ryppyinen ja vielä silmät ummessa.
Lotat toivat taivaan mannaa, kuumaa kauravelliä,
tahtoivat he meitä poloisia vielä helliä.
Kolmen päivän päästä oltiin päätepaikassa,
karjalainen kansa seisoi huutokaupassa.
Isännät kun evakoita kyytiin mättivät,
viisi lasta sekä äidin sinne tielle jättivät.
Mekin mentiin siitä kunnantaloon asumaan,
vuoden päästä päästiin omaan mökkiin muuttamaan.
Kirje tuli isältä: " Mä pääsen pian siviiliin"
Tulikin, ja kirkon viereen sankarhautaan siunattiin.
Omaa peltotilkkuaan kun äiti äesti,
niin uuden elon alkamista kiurut säesti.
Mie istuin pienen veljen kanssa siinä pellon laidalla,
kerroin hälle kuinka kaunis oli kerran Karjala.