Lue keskustelun säännöt.
Siedätkö ns. hyperaktiivisia ihmisiä?
01.09.2016 |
Hyperaktiivisella tarkoitan sellaista vilkkaan ja aina pirteän oloista tyyppiä, jota ei väsytä koskaan. Sille tulee ehkä jatkuvasti mieleen kummallisuuksia, pää on ehkä täynnä outoja ideoita, jotka se myös toteuttaa vaihtelevalla menestyksellä. Se on viideltä maanantaiaamunakin hyvällä tuulella ja vauhti päällä. Mikään ei haittaa, ei räntäsade, ei syliin kaatunut kahvi, ei kertakaikkiaan mikään saa hymyä hyytymään.
Olen vuosikaudet miettinyt, miksen oikein pääse mukaan sosiaalisiin piireihin. Keksinpä vihdoin, että tuo jatkuva hyperaktiivisuuteni voi olla joidenkin mielestä rasittavaa. Aluksi sitä pidetään varmaan alkuinnostuksena, mutta kun se on mulle jatkuva tila. Pääni toimii sillä tavalla. Se suoltaa jatkuvasti toinen toistaan jännempiä ideoita (omasta mielestäni) ja sitten innostun niistä. Muutenkin innostun herkästi ihan kaikesta. Jos katselen tarpeeksi kauan vaikka kiveä, saan pian jonkun henkisen orgasmin.
Seurassa olen nyt koittanut rajoittaa tätä, ja uudet ihmiset tuntuvat suhtautuvan muhun paremmin. Pidän yllä vakavaa naamaa ja pysyn asiassa, puhun harvoin, mutta samalla pidättelen naurua. Jonain päivänä se varmasti pääsee vielä pihalle, eikä lopu ikinä.
Jaksaisitko tällaista kaveria?
Kommentit (20)
Jaksaisin, koska olen itsekin tällainen. Mulle ihmissuhteiden muodostus ei tosin ole vaikeaa, päinvastoin. Tuttavapiirini on laaja ja hyviä ystäviäkin on paljon. Moni sanoo kadehtivansa intohimoani asioita kohtaan ja sitä miten saan niin paljon aikaan.
Omaa luonnettaan ei kannata uhrata muiden vuoksi, vaan olla rohkeasti oma itsensä. Tilannetaju on silti ihan hyvä lisä, jos kaveria itkettää niin ei ole kovin paikoillaan tarinoida leppäkerttujen sielunelämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä olet vähän epäherkkä ja tilannetajuton? Nimittäin se ärsyttää kyllä jos ei ole mitään herkkyyttä sille missä muut menevät vaan on aina vaan siinä omassa tunnetilassa...
Tämä pitää kyllä totta, myönnän. En osaa lukea ihmisiä ollenkaan. Joskus nuorempana sain asperger-diagnoosin, tosin myöhemmin on epäilty, ettei se pidä paikkaansa. Oma tunneskaalani tuntuu olevan myös huomattavasti kapeampi kuin muiden, joten en useinkaan oikeasti pysty samaistumaan mitenkään.
Hyperaktiivisuus ja sosiaalinen tollous on ehkä tosiaan aika katastrofaalinen yhdistelmä, jos haluaisi joskus seuraa.
Ap
Kyllä minä siedän. Olen vähän sillä kannalla, että kyllä minun on ihmisiä siedettävä siinä kuin heidänkin minua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä olet vähän epäherkkä ja tilannetajuton? Nimittäin se ärsyttää kyllä jos ei ole mitään herkkyyttä sille missä muut menevät vaan on aina vaan siinä omassa tunnetilassa...
Tämä pitää kyllä totta, myönnän. En osaa lukea ihmisiä ollenkaan. Joskus nuorempana sain asperger-diagnoosin, tosin myöhemmin on epäilty, ettei se pidä paikkaansa. Oma tunneskaalani tuntuu olevan myös huomattavasti kapeampi kuin muiden, joten en useinkaan oikeasti pysty samaistumaan mitenkään.
Hyperaktiivisuus ja sosiaalinen tollous on ehkä tosiaan aika katastrofaalinen yhdistelmä, jos haluaisi joskus seuraa.
Ap
No itseanalyyttinen olet sentään, ja siitä on hyvä lähteä. Ihmisiä voi myös tietoisesti opetella lukemaan, vaikkei se tulisikaan sulle luonnostaan. Esim. kysymällä - varovasti ja kohteliaasti - kysymyksiä heiltä. Sillä pääsee jo aika pitkälle.
Jos ei tarvitse sekaantua asiaan, niin ok. Mutta esim työpaikalla vaikka joku varaston myllääminen ylösalaisin siivousmielessä ottaa pattiin silloin, kun tähdelliset hommat on tekemättä, ettei tahdo ehtiä pitämään ruokatuntia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jaksaisin, koska olen itsekin tällainen. Mulle ihmissuhteiden muodostus ei tosin ole vaikeaa, päinvastoin. Tuttavapiirini on laaja ja hyviä ystäviäkin on paljon. Moni sanoo kadehtivansa intohimoani asioita kohtaan ja sitä miten saan niin paljon aikaan.
Omaa luonnettaan ei kannata uhrata muiden vuoksi, vaan olla rohkeasti oma itsensä. Tilannetaju on silti ihan hyvä lisä, jos kaveria itkettää niin ei ole kovin paikoillaan tarinoida leppäkerttujen sielunelämästä.
Tilannetajusta se tosiaan on ehkä kiinni. Mulla on usein semmoinen norsu posliinikaupassa -olo. Jos jollakulla on huono olo, alan helposti vain pohtia, miten tilanteen saisi ratkaistua. Siskon kanssa ollaan joskus keskusteltu tästä. Mulle tuli oikeasti ihan puun takaa se, että toiset haluaisi oikeasti vain kuuntelijan ja empatiaa. Se on mulle vaikeaa. Toisaalta mulla on lapsuudenystävä, joka tykkää avautua murheistaan juuri sen takia, että saatan keksiä jonkin ratkaisun johonkin tai ainakin saan hänet nauramaan. Mutta sekin on aika erikoinen tyyppi.
Hyperaktiivisuudella on puolensa. Joskus on hyvinkin onnekas olo, kun on ne jännät projektit, joihin uppoutua. Ei ole tylsää.
Ap
Juu en oikein ajksa, työpaikalla on yksi tuollainen tyyppi ja yövuorossa klo 4 ei oikein jaksa lähteä mukaan johonkin varaston uudelleenjärjestelyyn!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaksaisin, koska olen itsekin tällainen. Mulle ihmissuhteiden muodostus ei tosin ole vaikeaa, päinvastoin. Tuttavapiirini on laaja ja hyviä ystäviäkin on paljon. Moni sanoo kadehtivansa intohimoani asioita kohtaan ja sitä miten saan niin paljon aikaan.
Omaa luonnettaan ei kannata uhrata muiden vuoksi, vaan olla rohkeasti oma itsensä. Tilannetaju on silti ihan hyvä lisä, jos kaveria itkettää niin ei ole kovin paikoillaan tarinoida leppäkerttujen sielunelämästä.
Tilannetajusta se tosiaan on ehkä kiinni. Mulla on usein semmoinen norsu posliinikaupassa -olo. Jos jollakulla on huono olo, alan helposti vain pohtia, miten tilanteen saisi ratkaistua. Siskon kanssa ollaan joskus keskusteltu tästä. Mulle tuli oikeasti ihan puun takaa se, että toiset haluaisi oikeasti vain kuuntelijan ja empatiaa. Se on mulle vaikeaa. Toisaalta mulla on lapsuudenystävä, joka tykkää avautua murheistaan juuri sen takia, että saatan keksiä jonkin ratkaisun johonkin tai ainakin saan hänet nauramaan. Mutta sekin on aika erikoinen tyyppi.
Hyperaktiivisuudella on puolensa. Joskus on hyvinkin onnekas olo, kun on ne jännät projektit, joihin uppoutua. Ei ole tylsää.
Ap
Oletko mies tai ehkä sulla on vaan miehiset aivot? Nimittäin miehille tyypillinen tuo ratkaisujen etsiminen. Naiset haluaa mieluummin ainakin ekaksi vaan sen kuuntelijan yleensä. Ärsyttää kun joku ei malta kuunnella vaan tarjoaa koko ajan ratkaisuja. Tuntuu että sivullista ahdistaa enemmän kuin itse asianosaista.
Siis ihan vaan ylipirteitä ihmisiä, ei esim adhd? Koska jälkimmäisiä mun on vaikea jaksaa enää yhtään enempää kun omasta lähipiiristä löytyy.
En tykkää kyllä mistään ääripäistä, ylipirteistä enkä ns hitaalla käyvistä jumittajista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä olet vähän epäherkkä ja tilannetajuton? Nimittäin se ärsyttää kyllä jos ei ole mitään herkkyyttä sille missä muut menevät vaan on aina vaan siinä omassa tunnetilassa...
Tämä pitää kyllä totta, myönnän. En osaa lukea ihmisiä ollenkaan. Joskus nuorempana sain asperger-diagnoosin, tosin myöhemmin on epäilty, ettei se pidä paikkaansa. Oma tunneskaalani tuntuu olevan myös huomattavasti kapeampi kuin muiden, joten en useinkaan oikeasti pysty samaistumaan mitenkään.
Hyperaktiivisuus ja sosiaalinen tollous on ehkä tosiaan aika katastrofaalinen yhdistelmä, jos haluaisi joskus seuraa.
Ap
No itseanalyyttinen olet sentään, ja siitä on hyvä lähteä. Ihmisiä voi myös tietoisesti opetella lukemaan, vaikkei se tulisikaan sulle luonnostaan. Esim. kysymällä - varovasti ja kohteliaasti - kysymyksiä heiltä. Sillä pääsee jo aika pitkälle.
Mä olen aika paljon opetellutkin. Lapsena olin niin tampio, että sitä on jälkeenpäin vaikea uskoa. Kökin vain jossain yksikseni juttuja rakennellen tai liimauduin kyselemään tyhmiä joltain aikuisilta. Kasvojen ilmeet opettelin joskus kirjasta, kehonkielestä olen lukenut netistä (omaa kehonkieltäni olen myös muokannut huomattavasti vuosien varrella. Vaikutin aikanaan todella kummalliselta). Hienosäätöä pitäisi vaan näköjään vielä tehdä ja paljon. Kysymyksiä olen myös kysellyt, mutta ehkäpä ne tulivat jotenkin väärällä tavalla. Olen ehkä edelleen liian töksäyttävä tai ilme oli väärä.
Psykologini mielestä vaikutan nykyisin aivan salonkikelpoiselta, mutta psykologi ei olekaan päässyt näkemään mua oikeassa elävässä elämässä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaksaisin, koska olen itsekin tällainen. Mulle ihmissuhteiden muodostus ei tosin ole vaikeaa, päinvastoin. Tuttavapiirini on laaja ja hyviä ystäviäkin on paljon. Moni sanoo kadehtivansa intohimoani asioita kohtaan ja sitä miten saan niin paljon aikaan.
Omaa luonnettaan ei kannata uhrata muiden vuoksi, vaan olla rohkeasti oma itsensä. Tilannetaju on silti ihan hyvä lisä, jos kaveria itkettää niin ei ole kovin paikoillaan tarinoida leppäkerttujen sielunelämästä.
Tilannetajusta se tosiaan on ehkä kiinni. Mulla on usein semmoinen norsu posliinikaupassa -olo. Jos jollakulla on huono olo, alan helposti vain pohtia, miten tilanteen saisi ratkaistua. Siskon kanssa ollaan joskus keskusteltu tästä. Mulle tuli oikeasti ihan puun takaa se, että toiset haluaisi oikeasti vain kuuntelijan ja empatiaa. Se on mulle vaikeaa. Toisaalta mulla on lapsuudenystävä, joka tykkää avautua murheistaan juuri sen takia, että saatan keksiä jonkin ratkaisun johonkin tai ainakin saan hänet nauramaan. Mutta sekin on aika erikoinen tyyppi.
Hyperaktiivisuudella on puolensa. Joskus on hyvinkin onnekas olo, kun on ne jännät projektit, joihin uppoutua. Ei ole tylsää.
Ap
Oletko mies tai ehkä sulla on vaan miehiset aivot? Nimittäin miehille tyypillinen tuo ratkaisujen etsiminen. Naiset haluaa mieluummin ainakin ekaksi vaan sen kuuntelijan yleensä. Ärsyttää kun joku ei malta kuunnella vaan tarjoaa koko ajan ratkaisuja. Tuntuu että sivullista ahdistaa enemmän kuin itse asianosaista.
Olen mies, tosin ajaudun helposti naisten seuraan. Tai sitten naiset sietää mua paremmin. Miten lie. Nykyisin, jos tiedän, että joku haluaa kuuntelijaa (tuo siskoni oikeastaan. Näitä läheisiä ei ole niin paljon), niin teen sellaisen kompromissin, että keitän teetä, tuon jotain hyvää syötävää tai sitten vaan vodkapullon. Se käy sentään jostain ratkaisusta. Sitten kuuntelen.
Itseäni joskus turhauttaa tuo, että toiset eivät ehkä avaudukaan neuvoa pyytääkseen. Itse jos puhun jostain ikävämmästä asiasta, niin se tarkoittaa sitä, etten yksin kyennyt ratkaisemaan sitä ihan täysin. Niin kuin nyt. :)
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaksaisin, koska olen itsekin tällainen. Mulle ihmissuhteiden muodostus ei tosin ole vaikeaa, päinvastoin. Tuttavapiirini on laaja ja hyviä ystäviäkin on paljon. Moni sanoo kadehtivansa intohimoani asioita kohtaan ja sitä miten saan niin paljon aikaan.
Omaa luonnettaan ei kannata uhrata muiden vuoksi, vaan olla rohkeasti oma itsensä. Tilannetaju on silti ihan hyvä lisä, jos kaveria itkettää niin ei ole kovin paikoillaan tarinoida leppäkerttujen sielunelämästä.
Tilannetajusta se tosiaan on ehkä kiinni. Mulla on usein semmoinen norsu posliinikaupassa -olo. Jos jollakulla on huono olo, alan helposti vain pohtia, miten tilanteen saisi ratkaistua. Siskon kanssa ollaan joskus keskusteltu tästä. Mulle tuli oikeasti ihan puun takaa se, että toiset haluaisi oikeasti vain kuuntelijan ja empatiaa. Se on mulle vaikeaa. Toisaalta mulla on lapsuudenystävä, joka tykkää avautua murheistaan juuri sen takia, että saatan keksiä jonkin ratkaisun johonkin tai ainakin saan hänet nauramaan. Mutta sekin on aika erikoinen tyyppi.
Hyperaktiivisuudella on puolensa. Joskus on hyvinkin onnekas olo, kun on ne jännät projektit, joihin uppoutua. Ei ole tylsää.
Ap
Oletko mies tai ehkä sulla on vaan miehiset aivot? Nimittäin miehille tyypillinen tuo ratkaisujen etsiminen. Naiset haluaa mieluummin ainakin ekaksi vaan sen kuuntelijan yleensä. Ärsyttää kun joku ei malta kuunnella vaan tarjoaa koko ajan ratkaisuja. Tuntuu että sivullista ahdistaa enemmän kuin itse asianosaista.
Olen mies, tosin ajaudun helposti naisten seuraan. Tai sitten naiset sietää mua paremmin. Miten lie. Nykyisin, jos tiedän, että joku haluaa kuuntelijaa (tuo siskoni oikeastaan. Näitä läheisiä ei ole niin paljon), niin teen sellaisen kompromissin, että keitän teetä, tuon jotain hyvää syötävää tai sitten vaan vodkapullon. Se käy sentään jostain ratkaisusta. Sitten kuuntelen.
Itseäni joskus turhauttaa tuo, että toiset eivät ehkä avaudukaan neuvoa pyytääkseen. Itse jos puhun jostain ikävämmästä asiasta, niin se tarkoittaa sitä, etten yksin kyennyt ratkaisemaan sitä ihan täysin. Niin kuin nyt. :)
Ap
No ethän sä sitten niin outo ole! :-) Mulla on mies joka on suht samanlainen. Ehkä ADD (tyttärellämme on ADD ja on suht samanlainen) mutta ilman diagnoosia. Ehkä olet vaan väärässä kulttuurissa? Suomi on hankala maa teikäläisille. Itse asutaan eteläisessä Euroopassa ja täällä on melko normaalia olla aktiivinen ja vähän tahditon suomalaisessa mittakaavassa. :-) Esim. Saksassa et erottuisi joukosta. :-)
Minulle tuollaiset ihmiset on hyvin väsyttävää seuraa. Itse tykkään ottaa ja tehdä kaiken rauhassa, joten usein puhti menee jo katsellessa tuollaista ihmistä, saatika sitten että koittaisi pysyä perässä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on yksi tuollainen tuttu. Siinä ärsyttää lähinnä se ku se yrittää koko ajan tsempata muita olemaan positiivisia. Jos astun koiranpaskaan ja kiroilen niin "no tuleepahan ainakin kengät pestyä kunnolla!". Jos oon kipee niin "Hyvä, kipeenä saa levätä!" Se on raivostuttavaa.
Mulla pisti silmään tuo että pidättelet naurua. Mä ainakin vähän vierastaisin sellaista ihmistä mun kaveripiirissä, olisi koko ajan tunne että kohta tuo repeää nauramaan jollekin mun heikkoudelle.
Mä olen sisäisesti kuvatun kaltainen, mutta toisaalta päällepäin hyvinkin rauhallinen. Vain omissa oloissani ja vaikka luonnossa kulkiessani antaudun vaikka innosta hyppimään tasajalkaa kuin pikkulapsi, kiipimään kiville ja tekemään kaikkea hyperaktiivista ja outoa. Esim. töissä taas osaan olla kuivakka ja asiallinen kuten muutkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaksaisin, koska olen itsekin tällainen. Mulle ihmissuhteiden muodostus ei tosin ole vaikeaa, päinvastoin. Tuttavapiirini on laaja ja hyviä ystäviäkin on paljon. Moni sanoo kadehtivansa intohimoani asioita kohtaan ja sitä miten saan niin paljon aikaan.
Omaa luonnettaan ei kannata uhrata muiden vuoksi, vaan olla rohkeasti oma itsensä. Tilannetaju on silti ihan hyvä lisä, jos kaveria itkettää niin ei ole kovin paikoillaan tarinoida leppäkerttujen sielunelämästä.
Tilannetajusta se tosiaan on ehkä kiinni. Mulla on usein semmoinen norsu posliinikaupassa -olo. Jos jollakulla on huono olo, alan helposti vain pohtia, miten tilanteen saisi ratkaistua. Siskon kanssa ollaan joskus keskusteltu tästä. Mulle tuli oikeasti ihan puun takaa se, että toiset haluaisi oikeasti vain kuuntelijan ja empatiaa. Se on mulle vaikeaa. Toisaalta mulla on lapsuudenystävä, joka tykkää avautua murheistaan juuri sen takia, että saatan keksiä jonkin ratkaisun johonkin tai ainakin saan hänet nauramaan. Mutta sekin on aika erikoinen tyyppi.
Hyperaktiivisuudella on puolensa. Joskus on hyvinkin onnekas olo, kun on ne jännät projektit, joihin uppoutua. Ei ole tylsää.
Ap
Oletko mies tai ehkä sulla on vaan miehiset aivot? Nimittäin miehille tyypillinen tuo ratkaisujen etsiminen. Naiset haluaa mieluummin ainakin ekaksi vaan sen kuuntelijan yleensä. Ärsyttää kun joku ei malta kuunnella vaan tarjoaa koko ajan ratkaisuja. Tuntuu että sivullista ahdistaa enemmän kuin itse asianosaista.
Olen mies, tosin ajaudun helposti naisten seuraan. Tai sitten naiset sietää mua paremmin. Miten lie. Nykyisin, jos tiedän, että joku haluaa kuuntelijaa (tuo siskoni oikeastaan. Näitä läheisiä ei ole niin paljon), niin teen sellaisen kompromissin, että keitän teetä, tuon jotain hyvää syötävää tai sitten vaan vodkapullon. Se käy sentään jostain ratkaisusta. Sitten kuuntelen.
Itseäni joskus turhauttaa tuo, että toiset eivät ehkä avaudukaan neuvoa pyytääkseen. Itse jos puhun jostain ikävämmästä asiasta, niin se tarkoittaa sitä, etten yksin kyennyt ratkaisemaan sitä ihan täysin. Niin kuin nyt. :)
Ap
No ethän sä sitten niin outo ole! :-) Mulla on mies joka on suht samanlainen. Ehkä ADD (tyttärellämme on ADD ja on suht samanlainen) mutta ilman diagnoosia. Ehkä olet vaan väärässä kulttuurissa? Suomi on hankala maa teikäläisille. Itse asutaan eteläisessä Euroopassa ja täällä on melko normaalia olla aktiivinen ja vähän tahditon suomalaisessa mittakaavassa. :-) Esim. Saksassa et erottuisi joukosta. :-)
Tuli kummasti mieleen kun joskus teininä kiersin Eurooppaa vanhempien kanssa. Itävalloissa majoituttiin pikkuhotelliin, jossa oli sellainen vanha jokatoimimies. Se oli tarjoilija, respa, siivooja ja se korjasikin asioita. Kielimuurista huolimatta se tuntui ihan samanlaiselta tyypiltä kun mä, tosin ehkä se oli sosiaalisesti taitavampi. Kuka tietää. Siinä oli se kielimuuri. Opiskeluaikoina mulla oli myös Itävaltalainen kämppis, jonka kanssa tultiin hyvin toimeen. Pitäisiköhän ruveta opiskelemaan saksaa. :D Tykkäsin Alppimaisemistakin. Paikallinen olutkin maistui.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mulla on yksi tuollainen tuttu. Siinä ärsyttää lähinnä se ku se yrittää koko ajan tsempata muita olemaan positiivisia. Jos astun koiranpaskaan ja kiroilen niin "no tuleepahan ainakin kengät pestyä kunnolla!". Jos oon kipee niin "Hyvä, kipeenä saa levätä!" Se on raivostuttavaa.
Mä saattasin tehdä juuri noin. Tai sitten kertoisin jonkun hassun tarinan. Hehee. Näin jälkeenpäin ajateltuna juuri ketään ei ole naurattanut.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mulla pisti silmään tuo että pidättelet naurua. Mä ainakin vähän vierastaisin sellaista ihmistä mun kaveripiirissä, olisi koko ajan tunne että kohta tuo repeää nauramaan jollekin mun heikkoudelle.
Joskus olen koittanut päästää naurun ulos jossain sopivassa paikassa. Huoneeseen pörrää kärpänen, valo välkkyy tai jokin sieni näyttää kummalliselta. Se on aina aiheuttanut ihmetystä. Tämä on vähän ongelmallista. Tiedän, että moni ottaa tällaiset jutut henkilökohtaisesti. Lisäksi olen aiheuttanut paljon pahennusta repeilemällä sopimattomissa paikoissa ja yksin ollessani.
Oli muuten karseaa kun joskus mun pääni (yllätys) magneettikuvattiin ja mun piti olla ikuisuus paikallani siellä putkessa, joka piti outoa meteliä. Kun mut vedettiin ulos sieltä, repesin ihan täysin. Nauroin ihan järjettömästi. Onneksi eivät käärineet mua heti mihinkään pakkopaitaan. Nauroin jotenkin loppuun, kiitin ja hekottelin edelleen vielä sairaalan pihallakin.
Ap
Ehkä olet vähän epäherkkä ja tilannetajuton? Nimittäin se ärsyttää kyllä jos ei ole mitään herkkyyttä sille missä muut menevät vaan on aina vaan siinä omassa tunnetilassa...