Ei jumankauta, olen liittynyt joidenkin mykkien ihmisten sukuun.

Eihän tämä elämä mikään amerikkalainen sarjaelokuva ole.

Juoruavat? Panettelevat?



Kivassa maailmassa sinäkin haluaisit elää.

Sanoin, että sitten kyllä joskus on kuule neuvolassa kerrottava kun kysyvät suvussa kulkevista sairauksista, ja kun mies mukana, niin pakostakin kuulee, että syöpä on ollut joskus. Mutta ei kuulemma sielläkään tarvitsisi kertoa...

Mun omat vanhemmat ei voi puhua mistään kipeästä, surullisesta tai iloisestakaan asiasta, eivät oikeastaan siis mistään. Mieheni on kova puhumaan ja ihmettelee tätä suuresti kun kaikki keskustelunaiheet ovat kiellettyjä.



Nähdään kuitenkin vanhempiani päivittäin ja yhden kerran äidin piti tulla meille isän kyydissä, niin tulikin linja-autolla. Oli meillä ollut jo 8h, kun sain ulkopuoliselta viestin, että isäni on edellisyönä viety ambulanssilla sairaalaan koska sydämestä otti. Isä siis virui sairaalassa, niin ei päässyt tuomaan äitiä meille. ei sitten äiti viitsinyt mainita pikkuasiasta.



Ei meilläkään onniteltu kun kerrottiin, että saatte lapsenlapsen, toisen ja kolmannenkin. ne on asioita, joista ei voi puhua. Jne Lista on loputon.

Kukaan ei huomannut (mummo oli lihava ja pukeutui väljiin mekkoihin) ennen kuin mummo lähti synnyttämään (ja silloinkin vaan lähti sairaalaan, josta saatiin puhelimitse kuulla, mistä oli kyse).

Vaari oli niin vihainen tapauksesta, ettei puhunut nuorimmalle lapselleen ikinä (kuoli lapsen ollessa 11-vuotias). Pistääkö kukaan paremmaksi?

Sairaita ihmisiä!

Jos minä saisin sydärin, niin olisinko selvittyäni ensimmäiseksi soittamassa läpi kaikkia mahd. sukulaisia ja infoamassa, että sain sydärin? EN TODELLAKAAN! Mitä se niille kuuluu? En myöskään haluaisi, että mies soittaisi. Voi että ottaa päähän tuollaiset " keskenään ne puhuu muttei kukaan *informoi* meitä" (painotus minun). Pakko on saada kaikki ihmisten henkilökohtaiset asiat tietoon ihan vaan siksi, että on utelias.



Se ettei esitä esim. surunvalitteluja tai kysy itkeneeltä, että mikä on, on eri asia. Toisaalta jos itkuinen ihminen ei oma-aloitteisesti selitä, en minäkään ehkä uskaltaisi mennä utelemaan.



Ja minähän olen siis karjalaissuvusta, jossa itketään ja nauretaan ja puhutaan kaikki asiat kun puheeksi tulee. Mutta emme siis raportoi toistemme elämän tapahtumista vartavasten.

Me kuultiin pari kuukautta sitten että mieheni serkku on raskaana, ihan vastaplussannut, eräältä juorusukulaiselta. Sattumoisin olin itse plussannut samana päivänä...

Nyt minulla on menossa rv 14 eikä me olla vielä kerrottu kellekään - katsos kun mieheni serkku ei ole vielä julkaissut omaa raskauttaan suvulle, niin me ei kehdata etuilla ja ajatelkaas jos hän onkin saanut keskenmenon niin meidän uutinen voisi aiheuttaa hänelle surua... Että sillä tavalla. No kaipa se on pakko myöntää kun maha jo pullottaa siihen malliin, kohta....



Tervetuloa sukuun, ap ja muutkin ;)

Kun jouduin raskausmyrkytyksen takia sairaalaan, isäni ei edes kertaakaan käynyt saati soittanut ja kysynyt miten minä/vauva voin. Suvun uutiset menevät minulta aina ohi korvien, jos siskoni ei niitä kerro. Miesraukkani on monesti manannnut mykkiä vanhempiani ja miten hankalaa niiden kanssa on puhua. Olen kateellinen miehelleni hänen läheisesti suhteesta omiin vanhempiinsa. Appivanhempani ovat minulle läheisempiä kuin omat!



Isän veli on ihan samanlainen. Käy vanhempieni luona usein kylässä. Hiljattain kuulin tässä siskoltani, että serkkuni saa maaliskuussa vauvan. Siis tässä maaliskuussa. Hän oli kuullut sen sedän ex-vaimolta, siis tulevalta mummolta edellisenä päivänä...

Viime syksynä miehen pappa joutui sairaalaan, kun oli saanut jonkinlaisen infarktin. Se saatiin heti kyllä samana päivänä tietoon, mutta se että oli saanut ainakin kaksi muuta infarktia siihen perään parin viikon sisällä ei sanallakaan. Valitettavasti papa myös sille tielle jäi, hautajaiset kyllä saatiin tietoomme nopeasti.



Ihmeteltiin kerran yhtä kuvaa missä miehen serkku oli miehensä ja n.2vuotiaan lapsensa kanssa, että kenenkä vauva nillä siinä kuvassa oikein on, no he olivat saaneet toisenkin lapsen! Ei varmaan ilman kuvaa tiedettäis vieläkään siitä.

Ei sairaudesta haluta saada tietoa siksi, että on utelias. Ei vaan siksi että:

1. Asia koskettaa muitakin. Siis jos sinä sairastut, niin TOTTA KAI sinun omat vanhempasi ovat siitä kiinnostuneita (tai siis pitäisi olla), sinä olet heidän lihaa ja verta, äitisi synnyttämä, vanhempiesi ainutlaatuinen rakas lapsi. Mieti tilannetta eteenpäin: lapsesi sairastuu aikuisena, makaa henkitoreissaan sairaalassa ja sinä saat kuulla siitä vahingossa paljon myöhemmin. Miltä tuntuu? Että kiva kun ei kerrottu?

2. Läheiset haluavat auttaa. Tai edes tarjota apuaan. Tukea omaisia surussa, auttaa sairauden yllättäessä vaikka tarjoamalla siivousapua!

Ei kyse ole uteliasuudesta, kun asia koskee LÄHIsukua. Siis omia vanhemipia/miehen vanhempia, omia lapsia. Kyse on myötäelämisestä, välittämisestä. Jos sille ei anneta tilaa, niin huonosti on asiat.

Vierailija:

Jos minä saisin sydärin, niin olisinko selvittyäni ensimmäiseksi soittamassa läpi kaikkia mahd. sukulaisia ja infoamassa, että sain sydärin? EN TODELLAKAAN! Mitä se niille kuuluu? En myöskään haluaisi, että mies soittaisi. Voi että ottaa päähän tuollaiset " keskenään ne puhuu muttei kukaan *informoi* meitä" (painotus minun). Pakko on saada kaikki ihmisten henkilökohtaiset asiat tietoon ihan vaan siksi, että on utelias.

.

Meillä minun perheessäni on aina puhutu asiat kuin asita, mutta appivanhemmat, voi luoja....puhetta kyllä riittää, anoppi kimittaa ku viimestä päivää, mutta auta armias, jos pitää puhua jostain muusta kuin arkipäivän asioista! Siis anoppikälättää kännykkälaskut ja uudet kaupat ja mitä on ostanu jne. mutta jos edes yrität ottaa mitään vakavampaa puheeksi, kuten tulossa oleva lapsenlapsi, niin napsahtaa eukolla leipäläpi kiinni.



JA SITTEN, VIIKONLOPPUNA, KUN OVAT KÄNNISSÄ, NIIN SOITETAAN POJALLE JA ITKETÄÄN JA MÄRISTÄÄN KAIKKI 25 VUTTA VANHATKIN ASIAT KUINKA MIES ON SILLOIN PETTÄNYT/LYÖNYT/KARANNUT KOTOA JNE JA JAUHETAAN KUINKA PALJON RAKASTAA LASTAAN JA LASTENLASTAAN!



Eniten ottaa päähän, ettei mitään oikeaa asiaa voi selvinpäin puhua. Vihaan anoppiani, appea vieläkin enemmän.

Ei tietenkään ollut lapsen vika, ja todellakin AIVAN SAIRASTA VÄKEÄ! En tunne tuota lasta (tätiäni) kovin hyvin, mutta voi vaan kuvitella millaisia traumoja hänelle jäi, kun oma isänsä ei ikinä puhunut hänelle.

Lasta pidettiin lisäksi 1-vuotiaaksi asti yläkerrassa poissa isän silmistä, koska isä ei suvainnut vauvaa :-((( ja 1-vuotiaanakin suostui lopulta vaan isomman lapsen hartaasta toiveesta päästämään nuorimman silmiinsä :-(((



Sairasta väkeä on sitten vielä ainakin osa seuraavasta sukupolvesta (ainakin isäni, todennäköisesti osa sisaruksistaan myös). Uskon ja toivon, että oma sukupolveni osaa katkaista tämän sukuni perinnön.