Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Taas nieleskelin kyyneleitäni koulun pihalla - tarinaa ulkopuolisuuden kokemuksesta
12.08.2016 |
Saattelin tyttäreni eilen ekalle luokalle. Olimme ensimmäisten joukossa koulun pihassa, ja jäimme odottelemaan. Eskarikaveita vanhempineen saapui pikku hiljaa. Taas kerran, kuten tähän saakka päiväkodin ja eskarin joulujuhlissa, päättäjäisissä jne. jään seisomaan yksin, ja muut vanhemmat (äidit) kerääntyvät ringiksi vähän matkan päähän minusta juttelemaan vilkkaasti. Tulijat tervehtiät ja vaihtavat ihan ystävällisesti pari sanaa, ja siirtyvät sitte muualle. Tämä ulkopuolisuuden tunne on musertava! Olen aikaisemmin hyväksynyt asian, mutta nyt lapsen myötä olen alkanut pelkäämään, että hänellä on sama kohtalo. Tarkkailen häntä kaveriporukassa todella herkällä silmällä, tähän saakka onneksi on kavereita ollut, mutta on vaatinut minun aktiivisuuttani, että he tapaavat vapaa-ajallakin, koska asumme eri paikassa rivarialueella, kun muut asuvat omakotitaloalueella.
Yksi äiti lapsineen tuli paikalle, lapsemme halailivat, ja jäivät juttelemaan, kun eivät ole nähneet koko kesänä. Tämä äiti ohjeisti lastaan, että "katsopa, "Karoliina" tuli, menepä hänen luokse, ettei hänen tarvitse olla yksin". Ilmeisesti hänelle oli OK jättää minun lapseni siihen yksin.
Seurasin eskarin kevätjuhlan aikaan, kun hän marssi erään äidin luokse, kysyi tämän nimeä, ja ilmoitti, että he voisivat joskus kyläillä - tuosta nuon vain! Hänen lapsensa on ollut meillä leikkimässä, vastakutsua ei ole koskaan tullut...
Täällä on ollut joskus aikaisemmin pitkä ketju ystävystymisen vaikeudesta, olen samaistunut joka tarinaan. Muut ihmiset ympärillä ystävystyvät puolesta sanasta. Olen introvertti, mutta pystyn keskustelemaan ihmisten kanssa normaalisti, enkä ole ujo. Minua on kuvattu mukavaksi ihmiseksi, mutta jotain ihan selkeästi puuttuu.
Täytyy vain luottaa, että lapsi pärjää kaveriporukassa, tramojani en missään tapauksessa halua siirtää hänelle!
Toivoisin vain, että vanhemmat eivät mahdollista syrjimistä...
Olisiko kokemuksia, kommentteja?
Kommentit (19)
On samoja kokemuksia.
Lopetin vanhempainilloissa, joulujuhlissa ja kevätjuhlissa käymisen jo kun nuorempi lapseni oli kuudennella luokalla. Olen eronnut, ja oli ihan paskaa seisoskella koulun pihassa tai ruokasalissa yksin toisilleen lirkuttavien ihmisten keskellä. Päätin olla itsekäs ja säästää itseni kokemukselta. Lisäksi tajusin, etten voi mitenkään suojella lastani, korkeintaan olla "tartuttamatta" yksin jäämistäni häneen siten, etten mene paikalle näyttäytymään.
Ehkä se oli oikea ratkaisu. Lapsellani on kavereita ja harrastuksia. Mutta vieläkään, kun olen katsomassa lapseni pelejä, kukaan ei koskaan edes tervehdi minua, vaikka yritän ottaa katsekontaktia ja tervehtiä.
Jotkut ihmiset vain ovat näkymättömiä. Tämän olen joutunut hyväksymään. Jos esimerkiksi odotan asiakaspalvelijaa jollain tiskillä tai kassalla jonkun muun asiakkaan kanssa, ja olen tullut paikalle ensin, myyjä kääntyy poikkeuksetta aina sen myöhemmin tulleen puoleen palvellen tätä, koskaan kysymättä, kuka oli ensin. Tähän on jo tottunut, en viitsi edes huomauttaa tai pahastua. Täytyy ajatella, että ehkä näkymättömyydestä voi olla jossain tilanteessa joskus myös hyötyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taitaa olla harmillinen yhdistelmä olla introvertti mutta kuitenkin seuraa ja ihmisiä kaipaava. Itse olen intro, mutta niin paljon, että haluankin pysyä ulkopuolisena, itse asiassa välttelen ihmisten kanssa kommunikointia aina kun vain voin :D
Muista ottaa läkkeesi ajallaan.
Tai hanki lisää.
Yritä vain sinnikkäästi ja tue lastasi asiassa. On myös varmasti hyvä alkaa miettiä jo nyt pienenä lastasi kiinnostavia harrastusmahdollisuuksia. Kaiken varalta on hyvä, että lapsella on sosiaalista kaverielämää myös muualla kuin koulun ympyröissä. Ehkä tarkkailet nyt liikaa ja etsit eroja? Ajattele enemminkin, että tämä on se oikea ja hyvä hetki "iskeä kantaan" ja olla aktiivinen.
Nyt ulkopuolisena porukka näyttäytyy yhtenäisenä ja nämä tietyt mehiläiskuningatar-äidit erottuu. Heillä onkin tarkoitus aggressiivisesti verkostoitua tiettyjen ihmisten kanssa. Jätä heidät laskuista ja hakeudu siihen muuhun porukkaan. Minun kaverillani oli tällainen pyrkyriäiti, joka tunki lastaan oikeisiin piireihin joka käänteessä. Hän oli aktiivinen koulujen alkaessa, yläasteelle siirryttäessä ja lukioon siirryttäessä. Aina äiti oli aktiivisesti etsimässä tytölleen uutta bestistä ja me vanhat kaverit, tuon työn oikeat kaverit, oltiin sen äidin silmissä vain pakollinen paha. Näitä vaan on...
Tsemppiä ja iloa lapsesi syksyyn!
Tää on vaikea juttu. Mä tutustiäun vaikka kiviin, oon sellainen luonteeltani. Tule vaan juttelemaan ha muiden luo, mulla ei ole mitään ketään vastaan, mutta jos joku vetäytyy niin oletan, että haluaa olaa rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa vain mennä rohkeasti, aukaista suunsa ja tehdä vaikka tikusta asiaa. Säästä on aina hyvä puhua ja lapsista/koulusta. Kysyä esim. jännittäkö teidän lasta koulun alku jne. Siitä se lähtee.
Ei se välttämättä lähde. Olen kokenut vähän samaa kuin ap, itselläni ei ole tosin lapsia. Työpaikalla olen aina vähän ulkopuolinen, minua pyydetään mukaan, mutta aina vähän jälkiajatuksena, ikään kuin velvollisuudesta. Olin viime syksynä pikkujouluristeilyllä työkavereiden kanssa, yhtäkkiä huomasin istuvani laivan tanssiravintolassa yksinäni kun kaikki muut olivat liuenneet tanssilattian tai baaritiskin kautta jonnekin. Menin nukkumaan. Seuraavana aamuna kysyin minne olivat menneet, kuulemma hakemaan syötävää, ja kun minua ei näkynyt menivät sitten keskenään. Taatusti tiesivät että istuin pöydässä. En tiedä mikä minussa on vialla, ehkä en ole riittävän avoin tai kiinnostava persoona jotta ihmiset jaksaisivat kiinnostua minusta tai seurastani. Minua yksinäisyys ei sinänsä haittaa, jopa nautin siitä, mutta joskus kaipaan todella kovasti ystävää jonka kanssa puhua ns. naisten juttuja, käydä shoppaamassa tms. Olen parisuhteessa ihanan miehen kanssa, mutta se ei aina korvaa ystävän seuraa. Suunnittelemme parhaillaan häitä ja tiedän, että minulla ei ole polttareita ja käyn valitsemassa hääpuvun yksin.
Vierailija kirjoitti:
Muista ottaa läkkeesi ajallaan.
Tai hanki lisää.
Olet hieno ihminen, potkit maassa makaavaa. Et ole varmaan itse ottanut tämän päiväisiä lääkkeitäsi...
Ap.lle sanoisin, että nokka pystyyn, meitä on muitakin. Jään itse helposti ringeistä ulos, olen myös introvertti mutta juttelen kyllä tilaisuuden tullen niitä näitä. En vain kaipaa äitirinkejä, mutta välillä koen yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunteita.
Lapset perivät tietysti vanhempiensa geenit, mutta ainakin meillä ei yksikään lapsi ole mitenkään syrjäytynyt vaikka eivät he luokan keskipisteitäkään ole. Älä siis murehdi etukäteen kuvitteellista lapsesi kohtaloa, vaan vala itseesi ja lapseesi luottamusta. Hyväksy itsesi ja ole armollinen itsellesi. Ajattele jo aamulla ainakin yksi positiivinen ajatus itsestäsi. En tiedä miksi, mutta kun olen iloisella ja vapautuneella mielellä, pysähtyvät ihmiset itse juttelemaan kanssani. Se on oikeasti outoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiinnostaa tietää että mikä esti menemästä muiden seuraan oma-alotteisesti?
En itsekään ole hirveän hauska ja puoleensavetävä ihminen, ja vastaavassa tilanteessa en todellakaan keräisi rinniä ympärilleni.
Minulle se kelläkin sopii, mutta osaan myös työntää itseni joukkoon mukaan jos se on tarpeellista.
Ap, olet nimenomaan ujo, etkä introvertti, kun kerran haluaisit liittyä rinkiin etkä uskalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On samoja kokemuksia.
Lopetin vanhempainilloissa, joulujuhlissa ja kevätjuhlissa käymisen jo kun nuorempi lapseni oli kuudennella luokalla. Olen eronnut, ja oli ihan paskaa seisoskella koulun pihassa tai ruokasalissa yksin toisilleen lirkuttavien ihmisten keskellä. Päätin olla itsekäs ja säästää itseni kokemukselta. Lisäksi tajusin, etten voi mitenkään suojella lastani, korkeintaan olla "tartuttamatta" yksin jäämistäni häneen siten, etten mene paikalle näyttäytymään.
Ehkä se oli oikea ratkaisu. Lapsellani on kavereita ja harrastuksia. Mutta vieläkään, kun olen katsomassa lapseni pelejä, kukaan ei koskaan edes tervehdi minua, vaikka yritän ottaa katsekontaktia ja tervehtiä.
Tää on niin mua! Olen myös eronnut ja on todella piinaavaa olla aina lapseen liittyvissä kokoontumissa se ainoa vanhempi (tosin mieluummin niin, kuin että tympeä, vihamielinen exäni olisi paikalla, jos nyt jotain positiivista ;D ), vielä kun olen se aina ulkopuolinen. Olisi varmaan koulutaipaleen alussa koittaa olla erityisen sosiaalinen, mutta en ollut silloinkaan, niin tavallaan kannan sitä ulkopuolisen leimaa jo ihan suvereenisti, eikä kellekään tule mieleen rikkoa sitä. Ei minulle eikä muille. Olen ihan ystävällinen ja hymyileväinen, mutta en hakeudu kenenkään seuraan. Ymmärrän kyllä että vaikutan muiden silmissä varmaan vähän omituiselta, mutta en osaa tällä iällä enää välittää, tai koittaa muuttaa itseäni. En yksinkertaisesti jaksa liittyä tyhjänpäiväiseen jutusteluun; tällä en tarkoita että he olisivat jotenkin minua tylsempiä tai laumasieluja tai toimisivat väärin, ei, itsekin haluaisin osata, mutta kun se ei tule luontevasti enkä "saa" siitä mitään (monet ekstrovertit nimenomaan nauttivat siitä ihmisten tapaamisesta ja juttelusta, minulta se tyhjää akut).
Onneksi lapsi on suosittu ja heillä on kaiken kaikkiaan hyvä yhteishenki luokassa, totta kai olen ollut huolissani myös niistä muista luokan lapsista kun kokemusta on omastakin lapsuudesta miltä tuntui olla (silloinkin) se yksin jätetty, olen kannustanut lastani huomaamaan heidätkin, mutta ainakin nyt kuulemma, hänen ja opettajan kertoman mukaan, kaikki otetaan hienosti mukaan eikä mitään kiusaamista olen. Toivon että pitää paikkansa.
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaa tietää että mikä esti menemästä muiden seuraan oma-alotteisesti?
En itsekään ole hirveän hauska ja puoleensavetävä ihminen, ja vastaavassa tilanteessa en todellakaan keräisi rinniä ympärilleni.
Minulle se kelläkin sopii, mutta osaan myös työntää itseni joukkoon mukaan jos se on tarpeellista.
Se yleensä estää, kuten nytkin, että lähes kaikki pysähtyivät luokseni, vaihtoivat pari sanaa ja siirtyivät sivummalle rinkiin. Tuntuu nöyryyttävältä seurata perässä.
Kuten sanoin, itseni olen hyväksynyt, mutta nyt lapsen takia olen jotenkin vauhkona.
Ja tuo yllämainittu "mehiläiskuningataräiti" oli jotenkin viimeinen niitti. Osuva ilmaisu tässä tapauksessa, tuon "Karoliinan" äiti on korkeassa asemassa oleva henkilö.
Hienoja vastauksia kaikilta, ja hyviä neuvoja!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikset vain mene rinkiin mukaan? Et voi odottaa että joku sinut hakee mukaan, kyllä aikuisella ihmisellä (jos siis haluaa olla muiden seurassa) pitää sen verran löytyä rohkeutta, eikä sälyttää vastuuta muille. Mene vaikka olemaan hiljaa sinne rinkiin, mutta älä jää ulkopuolelle seisoskelemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaa tietää että mikä esti menemästä muiden seuraan oma-alotteisesti?
En itsekään ole hirveän hauska ja puoleensavetävä ihminen, ja vastaavassa tilanteessa en todellakaan keräisi rinniä ympärilleni.
Minulle se kelläkin sopii, mutta osaan myös työntää itseni joukkoon mukaan jos se on tarpeellista.
Se yleensä estää, kuten nytkin, että lähes kaikki pysähtyivät luokseni, vaihtoivat pari sanaa ja siirtyivät sivummalle rinkiin. Tuntuu nöyryyttävältä seurata perässä.
Kuten sanoin, itseni olen hyväksynyt, mutta nyt lapsen takia olen jotenkin vauhkona.
Ja tuo yllämainittu "mehiläiskuningataräiti" oli jotenkin viimeinen niitti. Osuva ilmaisu tässä tapauksessa, tuon "Karoliinan" äiti on korkeassa asemassa oleva henkilö.
Hienoja vastauksia kaikilta, ja hyviä neuvoja!
Tajua nyt se että sinä et ole maailman napa ja ihmiset tykkäävät jutella niin sinun kuin muidenkin tuttujen ja tuntemattomienkin kanssa. Luultavasti sinua pidetään hiukan omituisena, ehkä jopa ylpeänä kun seisot muista erillään, vaikka tuttuja olisi ringissä juttelemassa aivan vieressä. Jokainen normaali ihminen olettaa sinun tulevan mukaan jos itse haluat, ei ketään kysellä mukaan, vaan oletetaan ettei sinua kiinnosta muiden seura. Rohkeasti porukkaan vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaa tietää että mikä esti menemästä muiden seuraan oma-alotteisesti?
En itsekään ole hirveän hauska ja puoleensavetävä ihminen, ja vastaavassa tilanteessa en todellakaan keräisi rinniä ympärilleni.
Minulle se kelläkin sopii, mutta osaan myös työntää itseni joukkoon mukaan jos se on tarpeellista.
Se yleensä estää, kuten nytkin, että lähes kaikki pysähtyivät luokseni, vaihtoivat pari sanaa ja siirtyivät sivummalle rinkiin. Tuntuu nöyryyttävältä seurata perässä.
Kuten sanoin, itseni olen hyväksynyt, mutta nyt lapsen takia olen jotenkin vauhkona.
Ja tuo yllämainittu "mehiläiskuningataräiti" oli jotenkin viimeinen niitti. Osuva ilmaisu tässä tapauksessa, tuon "Karoliinan" äiti on korkeassa asemassa oleva henkilö.
Hienoja vastauksia kaikilta, ja hyviä neuvoja!
Kaikki ne "seuraa" jotakuta sinne rinkiin, menet vaan mukaan. Luulen että ovat tottuneet siihen että et puhu paljon ja jättäydyt pois omasta halustasi eivätkä sen takia ala huutelemaan sinua mukaan.
Välillä kun vähän nöyrtyy niin ei tarvitse itku silmässä yksin seistä. Sitten voi käyttää nekin säästyneet energiat itsensä kehittämiseen siten, että kohottaa omaa statustaan.
Tai vielä villimpi ehdotus: saattaa itsetuntonsa siihen hanttiin että voi itse valita seuransa, eivätkä toisten valinnat aiheuta tuollaisia tunnemyrskyjä.
Vierailija kirjoitti:
Tää on vaikea juttu. Mä tutustiäun vaikka kiviin, oon sellainen luonteeltani. Tule vaan juttelemaan ha muiden luo, mulla ei ole mitään ketään vastaan, mutta jos joku vetäytyy niin oletan, että haluaa olaa rauhassa.
Nyt se korkki kiinni
Tuttuja tunteita, ap ja muut. Minusta on alkanut tuntua, että nämä "aktiivivanhemmat" ovat jotenkin vähän oma ihmislajinsa. Minä nimittäin olen todella puhelias, sosiaalinen ja eloisa ihminen ja esimerkiksi työpaikallani tunnen "kaikki", muut lähestyvät minua, olen vilkkaan kaikkien kanssa toimeen tulevan ekstrovertin maineessa. Mutta annas olla, kun yritän lähestyä kummankaan lapseni luokkakavereiden vanhempia: mitään yhteistä ei tunnu löytyvän, minun luotani kävellään pois, vaihdetaan ehkä pari sanaa ja sitten siirrytään sisäpiiriin kuuluvien äitien luo. Kuten pari muutakin edellä kirjoittanutta, minäkin olen eronnut eli kaikki koulun juhlat käyn yksin ja vaikka yläkoulu jo kolkuttelee lapsilla, en ole kummankaan kavereiden vanhempiin tutustunut sen vertaa että noissa koulun tilaisuuksissa minulla olisi ketään juttukaveria. Väkisin en jaksa tupata; kun ei natsaa, ei natsaa. Toki olen keskimäärin 5-10 v nuorempi kuin monet muut samanikäisten vanhemmat, ehkä sekin vaikuttaa, en tiedä.
Toivon sinulle ap voimia ja rohkeutta lapsesi vuoksi vain sinnikkäästi jatkaa tätä. Vie lasta samoihin juttuihin kun muutkin vie, elokuviin, lasten näytelmiin, uimahalliin ja hiihtokisoihin. Pidä koti auki muille lapsille aina tilaisuuden tullen ja yritä osoittaa lapsesi kavereille, että ovat tervetulleita. Aivan varmasti se sitten lapsellesi kantaa hedelmää, vaikka voikin tulla joitakin nöyryyttäviä torjutuksi tulemisen hetkiä. Yritä vaan silloinkin pitää pokka. Älä vetäydy pois, koska se voi tehdä elämän aika raskaaksi sinulle ja lapselle. Jos lapselle tulee näitä pettymyksiä myös, yritä muilla kavereilla korvata sitä ja myöskin opettaa esimerkillä, että ei se ole mikään maailman loppu, jos ei joka paikkaan saa kutsua.
Alue: Aihe vapaa
Kannattaa vain mennä rohkeasti, aukaista suunsa ja tehdä vaikka tikusta asiaa. Säästä on aina hyvä puhua ja lapsista/koulusta. Kysyä esim. jännittäkö teidän lasta koulun alku jne. Siitä se lähtee.