Vaikeaa olla iloinen elämästä, elämässä

Olen 27-vuotias nainen ja kärsinyt ahdistuksesta, masennuksesta ja syömishäiriöistä varhaisteini- iästä lähtien.

Minulla on aina ollut ongelmia kaveri- ja ihmissuhteissa ja olen tullut jätetyksi ulos porukoista ym. uudetkin tuttavuudet kaikkoavat kun elämäntilanteet erkanevat tai muista syistä

jo kotona ollessa keskimmäinen lapsi ja ainoa tyttö, tulin järjestelmällisesti syrjistyksi ja jätetyksi yksin veljieni toimesta. sain kuulla myös paljon läskiherjausta veljiltäni ja etenkin näiden kavereilta. olin sokerihiiri ja lohtusyöjä, söin herkkuja salaa. seurauksena oli painonnousu ja pyöreä ulkomuoto jota häpesin. harmitusta toi myös olematon pituuskasvu ja jäinkin tosi lyhyeksi. 14-vuotiaana sairastuin anoreksiaan ja sen jälkeen olen ollut monet kerrat sairaalassa joko lääkeyliannostuksen tai alipainon takia. 22-vuotta täytettyäni en ole enää laihtunut alipainoiseksi, mutta koin uuden ongelman: lyhyen bulimisen vaiheen joka nosti painon sairaalloiseksi (bmi 30+). Nyt olen normaalipainoinen ja en koe sairastavani enää syömishäiriötä mutta oma sairaushistoria ja sen kehoon jättämät jäljet harmittaa. lihominen teki rinnoistani rumat ja erikokoiset, laihtuminen takaisin normaalipainoon sai ne hieman roikkumaan ja ovat sellaiset pehmeät, löllöt, eivät kiinteät.

Olen onnistunut opiskelemaan itselleni ammattitutkinnon yliajalla, ja en ole koskaan ollut töissä. Neitsyyden menetin vasta 25-vuotiaana ja en ole koskaan seurustellut. Rakastuin myös mieheen joka on eri kulttuurista ja ns. huomattavsti korkeatasoisempi kuin minä jos koulutusta katsoo (tuleva tohtori). Rakkauden myötä aloin myös vihata omaa etnistä taustaani; suomalaisuutta, valkoihoisuutta, individualistista kulttuuria jonka vuoksi olen kärsinyt yksinäisyydestä koko ikäni. Aloin ihailla ja kadehtia tummia naisia ja kokea surua siitä että rakkauteni kohde menee tuollaisen naisen kanssa lopulta naimisiin. Että olen aina alemmassa arvossa + kulttuurimuuri.

Oma tulevaisuus näyttää synkältä ja pelkään että en koskaan saa työpaikkaa tai lapsia tai puolisoa. Etenkin puolison löytäminen voi olla hankalaa, koska arvostan miehessä älyä, mutta en itse ole korkeastikoulutettu ja kärsin mielenterveysongelmista. Toki puoliso voi löytyä duunareistakin, kuka tietää.

Summasummarum: elämä pelottaa ja on vaikeaa olla onnellinen. Minulla on myös erittäin negatiivinen minäkuva joka on varmaan kaiken "pahan" ydin.

Kirjoitin tänne, jos joku voisi jakaa kokemuksia, neuvoja tai muuten vain mielipiteitä tilanteestani. Tuntuu että olen hirveän yksin.