Miten kertoisin vanhemmilleni, että voin pahoin

En vaan tiedä, mihin muuallekaan kirjoittaisin.

Olen parikymppinen, muutin omilleni joitain vuosia sitten ja vanhempien näkökulmasta kaikki on ehkä mennyt ihan suhteellisen hyvin. Todellisuudessa ei niinkään, päädyin pian muuton jälkeen omaa typeryyttäni ihan hirveään porukkaan ja koint

En ole pystynyt nukkumaan tai syömään pariin vuoteen kunnolla. En vaan pysty nukkumaan, sängyssä maatessani seinät kaatuu päälle, ajatukset myllää ja ahdistaa niin paljon, etten saa henkeä. Normaalin unirytmini mukaan nukun n. 6 tuntia lyhyissä ajanjaksoissa parin vuorokauden aikana, mutta en valveilla ollessani jotenkin koe edes olevani kunnolla hereillä. Mikään ei tunnu miltään, on epätodellinen olo kuin unessa. Välillä tekisi vain mieli hypätä alas jostain korkealta tai viiltää itseäni tietääkseni, että vuodanko edes verta.

Olen sairaalloisen alipainoiseksi kuihtunut ihmisriekale ja tuntuu siltä, että mun kroppa ja mieli vaan antaa jatkuvasti enemmän ja enemmän periksi. Viime aikoina on tuntunut aika pahasti siltä, ettei ajatuskaan kulje kunnolla. Unohtelen asioita niin, että saatan kesken lauseen jäädä ihmettelemään että mitä olin sanomassa.

Tuntuu, että kaikki mulla oleva energia menee pelkästään siihen, että yritän näyttää ihmiseltä ja käyttäytyä kuin normaali ihminen. Tuntuu, että hukun jotenkin aivan järjettömän hidastetusti, mun keuhkot täyttyy pikkuhiljaa enkä saa kunnolla henkeä ja silti täytyy yrittää näyttää kivalta ja hymyillä ja pitää yllä jotain järjetöntä ihmiskulissia. Pelkkä suihkussa käyminen ja hiusten harjaaminen tuntuu vaan niin ylitsepääsemättömän raskaalta.

Olen ollut kesän ajan sairaslomalla. Vamma oli "tapaturmainen", todellisuudessa multa vain meni jotenkin hetkeksi vintti pimeeksi ja sohin veitsellä kunnes tajusin, minkälaisen pettymyksen tuotan kaikille jos vain kuolen nyt. Pian pitäisi palata töihin ja pelkkä ajatus ahdistaa niin helvetisti. En vaan jaksa enää pitää itsestäni huolta enkä jaksa enää välittää siitä mitä muut ajattelee enkä jaksa enää elää. Sairasloman aikana olen maannut toisinaan vaan päiväkausia sängyssä tekemättä yhtään mitään, kun ei oikeastaan ole ollut mitään, minkä takia nousta ylös. Häviän elämässä jatkuvasti, vaikka mitä tekisin.

Hävettää olla tällainen, mutta vaikka kuinka yritän en vaan jotenkin pääse täältä ylös. Voin vaan niin järjettömän pahoin, että tavallaan mikään ei tunnu miltään. Musta tuntuu, etten ole enää oikea ihminen. Haluaisin vaan mennä nukkumaan niin, että oikeasti nukahtaisin, ja haluaisin vaan herätä kerrankin niin, että olisi jotain toivoa. Tai sitten haluaisin vaan mennä nukkumaan niin, ettei tarvitsisi enää herätä ollenkaan. Mulla ei ole mitään intressiä elää, mutta tiedän, että itsemurhani aiheuttaisi todella suurta mielipahaa perheenjäsenissäni, enkä halua vaan siirtää tätä paskaa oloa eteenpäin.

Haluaisin vaan jotenkin kertoa mun vanhemmille, että kaikki ei ole ok. En mä tiedä, mitä ne sillä tiedolla edes tekisi, mutta mulla ei ole muutakaan. En ole nähnyt kumpaakaan puoleen vuoteen, inhottaa näyttää tätä naamaa yhtään missään ja olla ylipäänsä tällainen häpeäpilkku kaikelle. Vittu en mä tiedä miksi mä edes kirjoitan. Ainoat asiat, mitä ajattelen, on ikävä kotiin ja se, miltä tuntuisi hypätä mun asunnon läheiseltä ylikulkusillalta auton alle.