synnytys/synnytystapa-arvio naistenklinikalla

Itse olin tosi tyytyväinen kätilööni, kivunlievitykseen ja synnytykseen kokonaisuudessaan. Osastosta sitten ei ollut niin ruusuiset kokemukset. Minusta tuo synnytystapa-arvio ei eronnut ultrasta muuten kuin että kokeili kohdunsuun tilanteen ja vähän ehkä lantion tilavuutta. Jotkuthan on sanoneet, että kopeloidaan paikat kipeäksi. Ehkä niitä tutkitaan tarkemmin, joilla epäillään olevan " pienet paikat" , itselläni on normaali lantio ja vauva mahtui hyvin syntymään. Pitkät ihmiset on kuulemma hyviä synnyttäjiä :-)

Moi!



Olin ennen esikoisen syntymää NKL:lla synnystapa-arviossa. Syy siihen oli, että neuvolassa vauvan arveltiin olevan aika suuri ja halusin varmistusta asiaan. Tutkimus oli minun kohdallani ihan normaali lääkärintarkastus + ultra, jonka lääkäri teki siinä samalla. Lantion tilavuutta koeteltiin ja vauvan kokoarvio meni hyvinkin tarkkaan siihen, mitä se lopulta olikin. (Ihan normaalikokoinen vauva tuli, 3870g ja 51 cm ja hyvin mahtui syntymään.) Lääkäri oli tosi mukava ja asiallinen.



Itse synnytys meni hyvin nopeasti, saavuin NKL:lle 8 cm auki, joten synnytyssaliin mentiin kovaa kyytiä. Pyysin epiduraalin kipuihin ja sainkin sen aika pian. Sitten odottelin ponnistustarvetta pari tuntia, mutta sitä ei oikein tullut ja ehkä siksi ponnistusvaihe kesti lopulta aika pitkään, yli tunnin. Porukkaa oli synnytyssalissa välillä paljonkin, kun oli 1-2 kätilöä ja th-opiskelija. Ja ihan loppuvaiheessa oli lääkärikin. Mutta siinä vaiheessa tuntui ihan samantekevältä onko paikalla yksi vai sata ihmistä ;-) Vauvan synnyttyä istukka ei meinannut irrota, jolloin lääkäri irrotti sen painelemalla, mikä oli todella ikävän tuntuista.

Kätilöt ja th-opiskelija olivat kaikki ystävällisiä ja tosi kannustavia ja ammattitaitoisia. Eli mun kokemukset NKL:lta on ihan positiiviset.



Lapsivuodeosastolla oli mun kokemusten mukaan sekä mukavia että töykeämpiä hoitajia, mutta pääosin ensimmäistä lajia. Apua sai kuitenkin aina kun pyysi, vaikka keskellä yötä.



Nyt on toinen tulossa lokakuussa, toivotaan, että kaikki menee hyvin tämänkin kanssa. Ja NKL:lle olen ajatellut mennä nytkin.



Onnea sinulle loppumetreille!

t. saga

synnytin neljä viikkoa sitten. Synnytys oli hieno kokemus ja kaikki synnytysosastolla minua hoitaneet olivat todella ammattitaitoisia ja mahtavia tsemppajia. Mukana oli myös yksi kätilöopiskelija (oli mukavaa kun hänellä oli aikaa jutustella minun kanssani enemmän kuin itse kätilö joka hoiti toistakin salia ja vuoron vaihduttua ponnistusvaiheessa myös terveydenhoitaja opiskelija. Lääkäreitä näin vain epiduraalin laiton yhteydessä (anestesialääkärin) ja kalvot puhkaisi tuntia myöhemmin toinen lääkäri ,siinä kaikki.



Sitten lapsivuodeosastolla kannattaa kyllä olla itse aktiivinen ja soitella kelloa jos haluaa apua. Muuten jää ihan oman onnensa nojaan, etenkin kun on tälläinen ' kaikki hyvin' tapaus (vaikka olinkin ensi synnyttäjä). Osastolla oli niin kiire ettei kätilö ehtinyt kuin käydä sanomassa hei vuoronsa alussa. Joten lapsivuodeosaston hotoon en ole ihan tyytyväinen. Kotiutuessa olisin tarvinnut enemmän ohjeita esim. lisämaidon annosta, minulla kun maito ei ollut vielä noussut kunnolla siinä vaiheessa.



Tässä siis kertomus:

' 1.2. soitin synnärille klo 23 ja kyselin neuvoja, silloin taisi tulla suppareita 5-10 min välein kestäen 30 sek. Sieltä sanottiin ettei ole vielä kiire kun vedet ei ole menneet ja ensimmäinen lapsi kyseessä. Sanoin puolen yön maissa miehelle että menee nukkumaan, herätän hänet sitten kun en enää kestä ja hän saa viedä koirat kävelylle ennen lähtöä. Kärvistelin siinä sitten olohuoneessa telkkari auki ja otin suppareita vastaan eri asennoissa- kontallaan (ei auttanut yhtään mulla), pöytään nojaten ja lantiota heilutellen ja yritin muistaa rentoutumisohjeet. Kävin suihkussa, mutta lämminvesi ei oikein tehonnut sekään, eikä kuumavesipullo alavatsalla. Kipu oli alavatsalla ja sellaista repivää ja viiltelevää Klo 3.30 alkoi olla tukalat oltavat ja herätin miehen viemään koirat ulos, itse pakkasin loput kamat kassiin ja laitoin vaatteet päälle. Mies viipyi ulkona melkein tunnin ja aloin jo rukoilla että tulisi jo en kestä, piti jo valittaa ääneen.



Klo 5 jälkeen sitten lähdettiin ja oltiin synnärillä n. 5.30 (sisäänkirjattu 5.50). Tutkimushuoneeseen ja käyrille, oikein mukava kätilö ottamassa vastaan. Pelkäsin, että en ole yhtään auki ja lähettävät vielä kotiin tai osastolle, mutta yllätykseksi olinkin 3 cm auki (kalvopussi vaan pullotti ja vauva vielä ylhäällä) ja päästiin heti saliin. Kätilö kysyi kivunlievitystoiveita ja epiduraalihan se minulla oli. Tehtiin valmistelut, sain ensin peräruiskeen, kätilö laittoi tipan ja sitten anestesialääkäri pisti epiduraalin- siinä lääkärillä ei kauan nokka tuhissut- varmaan 5 minuuttia ja se oli siinä ja taivas alkoi heti aueta :o) klo oli n. 07.00



Klo 8 puhkaistiin kalvot ja laitettiin vauvalle pinni päähän ja mulle okstiosiinitippaa, kun kyllähän tuo epiduraali suppareita hidastaa. En saanut aluksi liikkua kun vauvan tarjoutuva osa oli edelleen korkealla (napanuoran luiskahtamisen vaara), mutta eipä haitannut, vedin vaan peittoa päälle ja pistin silmät kiinni ja torkuin :o) Mies lähti käymään kotona koirien luona ja minä jäin torkkumaan. klo 11 alkoi tuntua paineen tunnetta ja supparikipuja jälleen (eli tosi pitkään kesti eka annoksen vaikutus), tosin kipu oli paljon ¿parempaa¿ kuin aikaisempi repivä kipu. Sain nousta ylös ja menin keinutuoliin ja vetelin ilokaasua, joka veikin pahimman terän suppareilta ja sitten olikin jo uuden epiduralliannoksen vuoro. Makoilin sängyssä tunnin verran ja sitten nousin taas ylös keinutuoliin ja jumppapallolle. Taivas- ei kipua lainkaan, miehen kanssa juteltiin ja vitsailtiin. Klo 17 kätilö tarkisti taas tilanteen ja yllätys yllätys olinkin jo 10 cm auki, mutta vauva niin ylhäällä ettei ollut järkeä lähteä vielä ponnistamaan- sain siis vielä yhden annoksen epiduraaliin kun odoteltaisiin vauvan laskeutumista . Oksitosiinia meni siis koko ajan ja isonevin annoksin. Kätilö sanoi että voin ponnistella omaan tahtiin jos haluan. Joskus 18.30-19 välillä supparit alkoivat taas tuntumaan ja hönkäilin ilokaasua pallolla ja nousin ylös välillä ponnistamaan. Hyvin tuo ilokaasukin auttoi, silti varmaan epiduraalia oli jäljellä kun en kamalan kivulias ollut silti.



Klo 19.50 alettiin sitten tosi työ, ensin kyljellään, mutta ei toiminut mulla ollenkaan. En osannut kohdistaa ponnistusta ollenkaan oikeaan suuntaan siinä asennossa. Puoli-istuva asento oli ok. Mutta olipas urakka, ei sitä osaa sanoin kuvata, siis kipua ja ponnistamisen tarvetta- sitä on kuin villieläin. Kätilö oli aivan mahtava tsemppaaja ja hänen ohjeita kuuntelemalla oli suuri merkitys. Vaikka ponnistusvaihe ei kestänyt kuin 30 min., niin se tuntui ikuisuudelta. Välillä uikutin ja kyselin että tuleeko se yhtään alaspäin kun vauvan tuloa ei tuntenut, vaikka ponnistaa niin, että tuntuu että pää hajoaa tai ainakin verisuoni katkeaa. Kätilö vaan sanoi, että älä sitä mieti kyllä se sieltä tulee. Verta, hikeä ja kyyneleitä (no ei ehkä niinkään kyyneleitä mutta noita muita ja KIPUA) se todella on. Sitten kätilö laittoi käteni vauvan pään päälle ja tunsin sen, ja siitä sain jotenkin uusia voimia. Sitten ei enää kauaa mennytkään kun tsempin sai päälle. Poika solahti maailmaan 2.2. klo 20.20, mikä uskomaton tunne- kipu loppui kuin seinään. Muistan vain hokeneeni, poika, poika, poika... ja nauroin ja itkin yhtäaikaa. Vauva nostettiin mahan päälle, mikä ihana tummatukkainen hurmuri <3 Iho sileä ja punakka ja nappisilmät... Istukka solahti ulos nopeasti ja minut kursittiin kokoon (II asteen repeämä mutta siistiä jälkeä teki kyllä kätilö). Poika sai 9 pistettä ja painoi 3920g, 51 cm ja pipo oli 37 cm. '

vastanneille. Onko vielä muilla kokemuksia, kiinnostaa kovasti.