Alkoholistin aikuinen lapsi ja sen tuoma häpeä

JATKUU.....   En kestä kohdata menneisyyttäni, tai sitä mistä olen lähtöisin.  Humalaisen, epäsiistin, tissuttelevan äitini näkeminen saa minut voimaan pahoin. Lapsuuden ja nuoruuden tuntemukset tulevat takaisin.  Olen rakentanut oman identiteetin ja oman elämän täysin eroon lapsuuden perheestäni. Olen tällähetkellä lukemassa itseäni maisteriksi, yritän kaikin tavoin erottua äidistäni. Olen tahkonnut tieni ylempään yhteiskuntaluokkaan. Olen vannonut lapsesta asti, etten ikinä halua tallata äitini jalan jälkiä. Uskon, että kukaan läheiseni ei todellisuudessa uskoisi mistä olen lähtöisin. Häpeä aiheuttaa minulle suurta syyllisyyden tunnetta, mutten mahda sille mitään. Olen paljon pohtinut häpeääni ja sen lähtökohtia. Äidin alkoholismi on aina ollut se suurin häpeän aiheuttaja.

Olen ollut nykyisessä  seurustelu suhteessani nyt lähes 4vuotta kuitenkaan koskaan en ole miesystävääni lapsuuden kotiini vienyt. Hän ei siis koskaan ole tavannut vanhempiani.  Suhteen alkuaikoina olen päästänyt muutaman valkoisen valheen äidistäni pelkästään sen takia, ettei aiheesta tarvitsisi puhua. Aihe on minulle todella kipeä ja arka. Miesystäväni ei tiedä äitini alkoholismista, en ole puhunut paljoa lapsuudestani. Ainoa mitä olen kertonut on, että suhde äitiini ei ole normaali, enkä koe miellyttäväksi tavata äitiäni.  Minua itseäni on alkanut ahdistamaan se, ettei minulle rakkain ihminen, ihminen kenen kanssa olen perustamassa tulevaisuudessa perhettä ja luomassa yhteistä tulevaisuutta ei tiedä lähtökohtiani. Haluaisin kovasti kertoa, mutta normaali keskituloisesta perheestä tuleva miesystäväni tuskin täysin ymmärtäisi alkoholisti perheen lapsen ahdistusta. Miesystäväni vanhemmat laittavat aina ruokaa, kun menemme vierailemaan. Minun vanhemmille jos menisimme, olisi vastassa vanhentuneen näköinen kellertävän naaman omaava nainen tupakan ja vanhan oluen hajuisena kylpytakissa vastassa. Ruokaa ei olisi edes kaapissa ja kahvitkin saisi itse keittää. En tiedä pystynkö miesystävääni koskaan sinne viemään.

Miesystäväni kanssa olemme puhuneet alkoholismista ja olen huomannut hänen epätietoisuutensa kyseiseen sairauteen. Miten ikinä voisin hänelle paljastaa millainen hänen anoppinsa on, jos hänen ajatusmaailmansa on sitä luokkaa, että alkoholismi ei ole sairaus "korkki vain kiinni niin asia ratkeaa." Tai että juopot ovat säälittäviä ihmisiä, jotka itse ovat ahdinkonsa aiheuttaneet.  Tiedän, että itse ajattelen myös hyvin samankaltaisesti, josta tunnen kuitenkin syyllisyyttä.  Olen hyvin katkera äidilleni, en voi käsittää miksi hän antoi itsensä alkoholisoitua. Miksi hän pisti minut tilanteisiin, joissa jouduin kavereiden edessä häntä häpeämään?

Miesystävän perhe on myös kysellyt minun perheestäni. Asiasta puhuminen on minulle todella vaikea ja arka. Häpeä nousee joka kerta pintaan. Valkoisia valheita olen joutunut viljelemään äidistäni. En pysty kertomaan totuutta. Tiedän, että alkoholistien lapsia on maailma pullollaan, mutta minulle asia on liian vaikea. Miten päästä tästä yli? Pakko tästä on miesystävälleni ennemmin tai myöhemmin puhua.

Kyllähän sitä häpeää alkoholistivanhempiaan, vaikka tietää ettei vanhempiaan voi valita. Häpeä ja huonommuuden tunne seuraa mukana, mutta oma pärjääminen tuntuu sitäkin paremmalta.

Ap, hakeudu terapiaan.

Olen terapian avulla yrittänyt läpikäydä lapsuuttani, mutten koe siintä olevan apua.

Toivoisin asiallisia vastauksia. Tämä on ensimmäinen kerta kun avaudun asiasta minnekkään

-AP

Käy ensin juttelemassa/kirjoittelemassa alkoholistien aikuiset lapset ryhmissä, löydät kun googletat. Tajuat kuinka paljon on ihmisiä joilla sama ongelma hieman eri värityksin. Ei se sinua pahenna tuo taustasi, mutta asian käsittelemättömyys nakertaa sisältä. Miesystävä ymmärtää todennäköisesti paremmin kun et liian kauan noita valheita kertoile, pitemmän päälle se satuilu saattaa satuttaa häntä enemmän kuin totuus.

Sano vaan suoraan että äitisi on alkoholisti, jos on tarvis. Ei se sun häpeä ole. Turhaan ei kannata mainostaa, koska joku ilkiö saattaa ryhtyä kiusaamaan sinuakin. Sinä olet selviytyjä, kun olet noussut tuosta paskasta. Sitä arvostaa kaikki fiksut.

Vedä välit poikki, ja kerro äidillesikin syy.

Hei, netistä löytyy kaikenlaista rietoa Lasinen lapsuus -sanoilla

On hyvä että olet ottanut etäisyyttä: meistä parhaiten selviävät ne jotka ottavat etäisyyttä

Yritä puhua poikaystävällesi: tuo on liian suuri salaisuus. Ei sinun tarvitse kaikkea kertoa kerralla, voit aloittaa kertomalla että äidilläsi on alkoholu-ongelma ja siksi et paljon siellä käy. Kerro pala kerrallaan. Aidossa parisuhteessa voi kertoa asioista avoimesti.

Itse olen valinnut avoimuuden tien, se on auttanut minua

Oletko jutellut esim. Päihdelinkin keskustelupalstalla? Siellä on paljon saman kokeneita. Voit myös ottaa yhteyttä AL-ANON -ryhmään. Vertaistuki on parasta, ne tietää mistä puhutaan ja miltä se tuntuu.

Tunteesi ovat täysin normaaleja kaiken kokemasi jälkeen ja samoin tuntevia ihmisiä on paljon. Se, että avaudut nyt edes täällä palstalla, on hyvä alku. Usko pois, asiasta puhuminen helpottaa sun oloa, vaikka se ei äitisi tilannetta eikä lapsuuttasi muuta millään tavalla.

Oletko kuullut Al Anon ryhmistä? Googlaa ja katso, missä tällainen alkoholistien läheisten ryhmä kokoontuu sinua lähellä. Mene rohkeasti mukaan, vaikka ekalla kerralla jännittää. Siellä on ihmisiä, jotka ovat kokeneet kaiken saman ja joiden kanssa uskallat puhua kokemuksistasi. Ja jos et heti uskalla tai halua puhua, voit vaan kuunnella. Vertaistuen voima on valtava, kokeile sitä, et voi menettää siinä mitään.

Toinen askel on puhua asiasta poikaystävälle. Et voi elää valheessa tai salailla jotain ikuisesti, se on henkisesti niin kuluttavaa, että et sitä ikuisesti kestä.

Kun puhuu asiasta, muutkin puhuu. Myös keskiluokasta löytyy järkkyjä alkoholistiperhetarinoita.

T. Toinen luokkahissistä, samalla taustalla

Hei kuule, sä mietit ton nyt ihan väärin. Ei sulla ole mitään hävettävää, sähän olet ITSE ja YKSIN raivannut tiesi paskasta sinne, missä olet nyt! Sulla on kaikki syyt olla helvetin ylpeä itsestäsi! Kaikki mitä sulla on, sä olet rakentanut itse. Mieti sitä, oikeasti.

Sulla on suru, katkeruus, viha, ja niihin oikeus. Sure se, mitä vaille jäit. Ole vihainen, koska se jonka piti rakentaa sun elämään luottamus, olikin ihan muuta. Mutta sitten -päästä irti. Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Nyt sun elämä on omissa käsissä, ja sä teet siitä itsellesi hyvän. Äitisi tuskin kuuluu siihen, hyväksy sekin. Ja hyväksy se, että mikään anteeksipyyntö tai katumus (jota ehkä alitajuisesti odotat) hänen taholtaan ei enää muuta mennyttä. Se ei korjaa mitään, vain sinä itse korjaat. Ja saat olla tosi ylpeä siitä :)

Äläkä käy millään läsyttäjäterapeuteilla, jotka sanoo että kyllä äitisi varmaan yritti ja rakasti ynnä muuta shaibaa. Sun tunteet pitää hyväksyä, että pääset niistä joskus yli. Sua on kohdeltu tosi väärin, eikä se ole enää ikinä muuksi puhuttavissa. Paijaa sitä pientä lasta, joka sun sisällä itkee huolenpitoa. Myönnä, että olet ollut hirveän yksin ja peloissasi. Se on kamalaa, mutta siitä se lähtee. Been there.

Tsemppiä, ja aurinkoa, ja voimaa! Sä olet vahva, muista se aina :)

t. alkoholistin ja väkivaltaisen sekakäyttäjän aikuinen lapsi

Kiitos kaikille kannustavista viesteistä. Olette helpottaneet oloani!

Itse en koskaan ole ajatellut olevani selviytyjä, huonommuuden tunne seuraa edelleen.  En tiedä pääsenkö tästä koskaan eroon.  Al anon keskustelu ryhmät kuulostaa hyviltä, aion selvittää oman kaupungin ryhmän ja kerätä itseni tapaamiseen.

Välit poikki äitiini kuulostaisi ja tuntuisikin välillä helpoimmalta ratkaisulta. Asiaa ei kuitenkaan auta se, että äitini soittelee minulle usein, yrittää roikkua elämässäni mukana. Tiedän, että hän on ylpeä minusta ja saavutuksistani. Hän haluaa olla osa elämääni. En pysty sanomaan hänelle enään edes suoraan, miksi en halua nähdä tai haluan nähdä vain niin harvoin. Luulen, että jos pistän välit äitiini poikki juominen lähtee kokonaan käsistä. Pelkään myös hänen masentuvan lopullisesti. Olen tähän mennessä vastannut hänen puheiluihin ja yrittänyt esittää normaalia, vaikka lähes joka puhelun jälkeen hajoan hieman.

Mitä miesystävälleni kertomiseen tulee, ajattelin tehdä sen tänään. Voisin aloittaa aiheen tekstiviestillä, jolloin työpäivän jälkeen kohtaaminen ja aiheeseen palaaminen tuntuisi helpommalta. Tiedostan itsekin, etten voi jatkaa tätä tietä mitä nyt olen kulkenut. Isoja valheita en ole kertonut, olen vain sivuttanut alkoholismin ja lapsuuteni traumat, En ole pystynyt keskustelemaan niistä, koska hajoan täysin, kun edes ajattelen noita kokemuksia.  Tänään minä hänelle kerron..

-AP

Miksei miesystäväsi ymmärtäisi tarinaasi? Ei kaikkea tarvitse omakohtaisesti kokea, että voi olla empaattinen. Eiköhän hän ole nuo lähtökohdat jo osittain aistinut, että jotain tuon tyylistä taustalla on, vaikka mitään eksplisiittisesti ei olisikaan kertonut. Neljä vuotta on kuitenkin jo aika pitkä aika olla yhdessä.

Kyllä mies on jo varmasti tajunnut, että lapsuudenkodissa on jotain vinksallaan. Jos on yhtään fiksu ihminen (ja miksei olisi), hän tuskin yllättyy tippaakaan.

Laitoin hänelle viestin, jossa avasin hieman tilannetta tarkemmin. Suhtautuu nyt ainakin ymmärtäväisesti ja fiksusti asiaan.

Ja kerroinhan minä tekstissäkin, että olen kyllä miesystävälleni kertonut, ettei suhde äitiin ole hyvä, saatika normaali. Olen kertonut asioita, mutta jättänyt kertomatta paljon. Kyllä hän kokoajan on tiedostanut, että normaali lapsuus ja perhe minulla ei ole.

Illalla keskustellaan asiasta lisää, hieman huojentunut olo kun sai tekstiviestin lähetettyä. Tuskin tuo edes kovin yllättyi.

Mitä teen jos hän haluaa äitini tavata? En tiedä kehtaanko kertomisesta huolimatta viedä häntä sinne taloon katsomaan tilannetta?

-AP

Riippuu varmaan omasta suhtautumisestasi. Ei sinun pakko ole miestä äitiäisi tapaamaan viedä, tai pitää itsekään suhteita yllä äitiin, mutta jos sitä itse toivot, niin mikään ei estä niin tekemästä.

Vierailija kirjoitti:

Hei kuule, sä mietit ton nyt ihan väärin. Ei sulla ole mitään hävettävää, sähän olet ITSE ja YKSIN raivannut tiesi paskasta sinne, missä olet nyt! Sulla on kaikki syyt olla helvetin ylpeä itsestäsi! Kaikki mitä sulla on, sä olet rakentanut itse. Mieti sitä, oikeasti.

Sulla on suru, katkeruus, viha, ja niihin oikeus. Sure se, mitä vaille jäit. Ole vihainen, koska se jonka piti rakentaa sun elämään luottamus, olikin ihan muuta. Mutta sitten -päästä irti. Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Nyt sun elämä on omissa käsissä, ja sä teet siitä itsellesi hyvän. Äitisi tuskin kuuluu siihen, hyväksy sekin. Ja hyväksy se, että mikään anteeksipyyntö tai katumus (jota ehkä alitajuisesti odotat) hänen taholtaan ei enää muuta mennyttä. Se ei korjaa mitään, vain sinä itse korjaat. Ja saat olla tosi ylpeä siitä :)

Äläkä käy millään läsyttäjäterapeuteilla, jotka sanoo että kyllä äitisi varmaan yritti ja rakasti ynnä muuta shaibaa. Sun tunteet pitää hyväksyä, että pääset niistä joskus yli. Sua on kohdeltu tosi väärin, eikä se ole enää ikinä muuksi puhuttavissa. Paijaa sitä pientä lasta, joka sun sisällä itkee huolenpitoa. Myönnä, että olet ollut hirveän yksin ja peloissasi. Se on kamalaa, mutta siitä se lähtee. Been there.

Tsemppiä, ja aurinkoa, ja voimaa! Sä olet vahva, muista se aina :)

t. alkoholistin ja väkivaltaisen sekakäyttäjän aikuinen lapsi

Ei oikeat terapeutit oo mitään lässyttäjiä. He kyllä asettuu sen loukatun lapsen puolelle.

Sanot että voi tavata sitten kun se sinusta tuntuu oikealta hetkeltä. Ehkä se joskus vielä tuntuu.

Kukaan seurustekumppanini ei ole kyllä mitenkään hingunnut tavata juovaa äitiäni.