Lue keskustelun säännöt.
Sanat eivät riitä kuvailemaan kuinka katki poikki, kuollut ja loppu olen tällä hetkellä
27.02.2006 |
pelottaa tämä olotila ja se jos naksahdan ja alan mätkimään noita lapsia.En jaksa tässä puida miten olen tähän pisteeseen joutunut mutta lyhyesti sanottuna olen viimeiset 5v ollut pääasiassa äiti ja vaimo ja mieheni isä ja mies.Meillä ei ole ketään koskaan apuna eikä ole ollut joko mahdollisuutta tai varaa maksullisiin hoitajiin,kaikki rahat menneet mitä tulleet niin asuntoon kuin autoon mikä pakollinen terveydellisten syiden vuoksi,muihin laskuihin ja ruokaan sekä apteekkiin menee joka toinen kuukausi karkeasti sanoen 150e. Lisäksi saattohoidin 2v äitiäni ja nyt hän sitten kuoli kuukausi sitten 50v päivänään ja nyt viikon ajan asia iskenyt oikein kunnolla tajuntaani koska olen itkenut päivittäin itseni turvoksiin ja mitään en jaksaisi tehdä.Ja nyt sitten samaan syssyyn pitäisi ruveta työpaikkaa etsimään vaikka henkiset voimavarat on aivan loppu.Mut en mä voi sairaslomallekaan jäädä kun ei sillä minimillä eli 300e - verot pärjäis ja kitkuteltu on jo tosi kauan muutenkin. Alkaa tuntua kuolema aika hyvältä vaihtoehdolta,en näe valoa missään ja lapsetkin jo kärsii kun äiti niin hermoheikko ja lopen uupunut.Itkuakaan ei enää kunnolla tule.
Kommentit (13)
hae ammattiapua. terveyskeskuksessa on ilmainen psykologi. soita terveyskeskukseen. kyllä se siitä... kunhan haet apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja osanotto äitisi poisnukkumisen vuoksi. Halaus.
tai sitten terveyskeskuksen lääkärille?
hae apua!
tsemppiä ja voimia!
Nyt tarvit selvästi tukea ja apua ja sitä pitää itse hakea, kukaan ei kotoasia sinua tule hakemaan!
Ja onhan niitä MLL:n lapsenhoitajia jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos asut Oulun seudulle, voin ottaa lapset hoitoon. Ihan todella, saisit vähän aikaa olla omien ajatustesi kanssa ja järjestellä rauhassa terapia-aikaa jne.
Eli missä asutte?
itse en ainakaan mitään apua tosin mistään saanut, ei neuvola tai terveyskeskus kenenkään arkea auta, kodinhoitajia on harvassa kaupungissa ja maksavathan nekin. Yleensä sukulaiset ovat se korvaamaton apu niillä, joilla suostuvat auttamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos sää asut Tampereella niin mää kyllä hoidan sun lapsiasi. Ei kun ihan oikeesti! Mutta jos et asu niin ei tartte kertoa missä asut, en utele sitä.
Jos itku ei enää tule niin on jo iso masennus kyseessä. Tekstistä huomasi ettet jaksa luottaa tulevaisuuteen.
Sun kannattaa mennä jutteleen vaikka neuvolaan. Tänään vielä kerkiät soittamaan sinne! Tartu puhelimeen.
Lapsien kasvatus on tosi iso ja raskas asia. Äidin kuolema on sekin pelkästään masentava asia.
Jutteleminen semmosen kanssa joka osaa kysyä sulta oikeita asioita on hyvästä.
Ja ajattele! Sää oot tehny sen vaikeen asian: tunnustanu että oot vaan semmonen kuin olet, samanlainen väsyvä ihminen kuin me muutkin ja että et jaksa. Moni kuule ei sitä itselleen myönnä tai ei ITSE hyväksy.
Vaikka sulla on paljon surua ja paljon harmia niin sulla on silti vielä oma itsesi, mies ja lapset. Siinä on paljon, sää oot rikas jo niin.
Minulle työterveyslääkäri antoi varmuudenvuoksi myös mielenterveystoimiston päivystysnumeron. Sieltä saa apua heti, jos on avun tarpeessa - muutenhan sinne mennään lääkärin lähetteellä ja jonottamalla eli pidemmän kaavan mukaan.
Ahdistukseen, masennukseen, unettomuuteen on myös lääkitystä. Ihan ensin voisit saada lääkäriltä vaikka ensiavuksi ahdistukseen jotakin - illalla otettuina ainakin minun käyttämä toimi myös hyvänä nukahtamis- ja unilääkkeenä, joskaan se ei tuo syvää unta, mutta kuitenkin. Oli uskomatonta, miten lääke voi olla ensiapu. Nyt olen toisenlaisella lääkityksellä ja ihan yhtä ihmeissäni, miten pilleri voi auttaa mieltä, mutta niin se vaan on. Asioiden selvitys levänneenä yksin taikka ammattiauttajan kanssa on vasta seuraava askel.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
soitin läheisen mielenterveyspolin vastaanottoon ja hyvä kun sain lauseen aloitettua kun alkoi itku,virkailija totesi että taidat olla aika väsynyt ja varasi mulle ajan ylihuomiseksi psykiatriselle sairaanhoitajalle.Keskusteluapua kai tiedossa ja josko sitten uskaltaisin jotain mielialalääkitystä ruveta kokeilemeen mut pelottaa vaan ne sivuoireet ja toisaalta eihän nekään tätä asiaa ratkase.Suru on surtava ja se vie voimat aika totaalisesti mut silti pitäis töitä etsiä ja sekin jo itsessään tosi iso muutos että lapset menis päiväkotiin ja minä töihin.
En jaksaisi sitä hektisyyttä todellakaan mutta ei kai mulla sitten vaihtoehtojakaan ole.Täytyy toivoa että saisin ansiosidonnaisella olla edes jonkin aikaa ilman että törkkäävät jonkun paikan mikä pitäis vastaan ottaa.Siksi toivon tuota että saisin keskittyä nyt suruun ja keräämään voimia ja selvittämään päätäni,ei musta ole nyt ainakaan hyväksi työntekijäksi alalleni.
ap
Siis hyvä että sait ajan nopeasti.
Älä nyt kiirehdi asioiden kanssa. Töihin sinun varmasti täytyy mennä jos, siltä tuntuu, mutta nyt on tärkeämpää että saat itsesi kuntoon! Mieti sitä työpaikkaa vasta ensi kuussa tai sitä seuraavassa. Anna itsellesi aikaa toipua ensin.
Uskon että asiasi menevat pikkuhiljaa eteenpäin ja parempaan suuntaan. Älä yritäkään ratkaista kaikkea nyt kun olet ihan lopussa.
Tsemppiä! Kokemuksen (tosin huikan erilaisen) syvällä rintaäänellä sanon että pikemmin kuin nyt arvaatkaan kaikki tuntuu pikkuhiljaa helpommalta.
Niin, äläkä pelkää niitä lääkkeitä. Ne on kuin kävelykeppi, auttavat pahimman yli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli hyvä että puhelimeen vastas ihminen joka hokas heti eikä jääny junnaan tai kyseleen sulta hankalia!
Mää toivon sulle ja sun pesueelle oikein mukavaa kevättä ja kesän odottelua!!
11
Olen pahoillani äitisi puolesta.. *halaa* En osaa muuta sanoa kun paljon voimia ja koita jaksaa!