Lue keskustelun säännöt.
Onko ihmisen "pakko" kasvaa henkisesti vanhemmiten?
04.07.2016 |
Tuli tuosta Eini ketjusta mieleen että hän ei ole varmaan henkisesti paljoa kasvanut vaikka ikää on jo melkoisesti. Silti pinnalliset asiat taitavat olla hänellä listan kärjessä. Tunnen myös ihan tavallisia lähelle kuusikymppisiä naisia jotka ajattelevat vain ulkonäköön yms eikä mitään vakavia asioita. Eikö kaikki kasva henkisesti koskaan aikuisiksi?
Kommentit (18)
Ei kaikista tule samanlaisia...
Jos tietäisit kaikki ne polut jotka olen joutunut kulkemaan, jättäisit monet sanat sanomatta. Pue kenkäni jalkoihisi, kävele ne kadut, jotka minä olen kulkenut. Käsittele menetys ihmisistä jotka olen menettänyt, kestä kaikki tunteet ja tapahtumat mitä olen kokenut. Kompastu jokaiseen kiveen johon törmäsin, nouse aina uudestaan ylös ja kulje täsmälleen sama elämä kuten minä tein, vasta sitten pystyt ymmärtämään miltä minusta tuntuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurin osa aikuisista ei ole henkisesti aikuisia.
Ja mikähän tähän pakottaisi, tai edes opastaisi? Kim Jong joku?
Mistä sinä kenenkään henkisen kasvun tiedät?
Mun mielestä henkinen kasvu vaatii ennenkaikkea vastoinkäymisiä. Oppii sitten sitä kautta että elämä ei aina ole helppoa pintaa ja kiiltokuvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä henkinen kasvu vaatii ennenkaikkea vastoinkäymisiä. Oppii sitten sitä kautta että elämä ei aina ole helppoa pintaa ja kiiltokuvaa.
Kärsimys ei jalosta ketään.
Kyllä ihminen oppii, ihan ilman vastoinkäymisiäkään, että elämä ei ole pintaa. Kaikille se ei ole koskaan pelkää pintaa vaikka ei kärsisikään.
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä henkinen kasvu vaatii ennenkaikkea vastoinkäymisiä. Oppii sitten sitä kautta että elämä ei aina ole helppoa pintaa ja kiiltokuvaa.
Minulla vastoinkäymiset ovat saaneet aikaan pitkälti vastareaktion: nautin entistä enemmän ja useammin keveitä, hauskoja ja "lapsellisia" juttuja. Koen, että olin nuorempana paljon kykenevämpi vakavuuteen ja painostin itse itseäni ajattelemaan asioita enemmän. Toisin on nyt, ja kaikki indikoi samaan suuntaan.
Toisin kuin aloittaja viittaa pinnallisuuteen ja asioiden vain pinnasta kiinnostumiseen, niin se ei kyllä kohdallani pidä paikkaansa. En vain halua lähelleni mitään synkkää, raakaa, murheellista tai muuten (arjen tasolla) turhan vaivalloista. Tykkään mm. lukea raskaita tiedeopuksia, ihan vain koska se on mielestäni mukavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kaikista tule samanlaisia...
Jos tietäisit kaikki ne polut jotka olen joutunut kulkemaan, jättäisit monet sanat sanomatta. Pue kenkäni jalkoihisi, kävele ne kadut, jotka minä olen kulkenut. Käsittele menetys ihmisistä jotka olen menettänyt, kestä kaikki tunteet ja tapahtumat mitä olen kokenut. Kompastu jokaiseen kiveen johon törmäsin, nouse aina uudestaan ylös ja kulje täsmälleen sama elämä kuten minä tein, vasta sitten pystyt ymmärtämään miltä minusta tuntuu.
Jestas mitä tuubaa, mutta kukas kissanhännän nostaakaan ellei kissa itse.
Julkkikset harvoin näyttää todellista minäänsä, vain kuoren, roolin millä pitää yllä kuuluisuutta. Se on valitettavasti pelin henki. Jos annat kaikkesi ja pelaat ihan omana itsenä ja täysillä, palat aika äkkiä loppuun, onhan tämä usein nähty :(.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon, että kenenkään ihmisen elämä ei ole helppoa, vaikka voi näyttää siltä. Tosin joillekin on varattu kohtuuton taakka. Eli en kadehdi rikkaita, kuuluisia tai kauniita, heillä on varmasti omat vaikeutensa. Ja ajattelen myös, että kukaan ei saa osaansa enempää kannettavaksi. Vaikeuksista on tarkoitus oppia jotain?
Eihän se pakko ole. - Yhtä hyvin voisi kysyä onko ihmisen pakko kasvaa jonkun tietyn mittaiseksi tai painoiseksi, eli fyysisesti tietyn laiseksi. - Vaikka henkinen kasvu ole pakollista ja ehdotonta, niin hyvin toivottavaa se on. Jos voi sanoa, niin "henkisesti vajaana" tai henkisesti kehittymättömänä vain on helposti julmetun vaikea elää nykyisessä erilaisia tieto (-taitoja) ja muodollista koulutusta arvostavasaa kulttuurissamme. Mutta ei se helppoa ja ongelmatonta ole silloinkaan jos on hyvin poikkeava fyysisiltä ominaisuuksiltaan, kuten jos tai kun on hyvin lyhyt. - Joskus minusta tuntuu, että parhainta olisi jos vosi olla kaikessa "vain" tai ainoastaan Se keskimääräinen tai keskinkertainen, useimmiten ihan hyvä ja tai kelvollinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eihän se pakko ole. - Yhtä hyvin voisi kysyä onko ihmisen pakko kasvaa jonkun tietyn mittaiseksi tai painoiseksi, eli fyysisesti tietyn laiseksi. - Vaikka henkinen kasvu ole pakollista ja ehdotonta, niin hyvin toivottavaa se on. Jos voi sanoa, niin "henkisesti vajaana" tai henkisesti kehittymättömänä vain on helposti julmetun vaikea elää nykyisessä erilaisia tieto (-taitoja) ja muodollista koulutusta arvostavasaa kulttuurissamme. Mutta ei se helppoa ja ongelmatonta ole silloinkaan jos on hyvin poikkeava fyysisiltä ominaisuuksiltaan, kuten jos tai kun on hyvin lyhyt. - Joskus minusta tuntuu, että parhainta olisi jos vosi olla kaikessa "vain" tai ainoastaan Se keskimääräinen tai keskinkertainen, useimmiten ihan hyvä ja tai kelvollinen
Järkipuhetta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä henkinen kasvu vaatii ennenkaikkea vastoinkäymisiä. Oppii sitten sitä kautta että elämä ei aina ole helppoa pintaa ja kiiltokuvaa.
Kärsimys ei jalosta ketään.
Kyllä ihminen oppii, ihan ilman vastoinkäymisiäkään, että elämä ei ole pintaa. Kaikille se ei ole koskaan pelkää pintaa vaikka ei kärsisikään.
Mistä sen tiedät?
Vastoinkäyminen ei ole sama kuin kärsimys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä henkinen kasvu vaatii ennenkaikkea vastoinkäymisiä. Oppii sitten sitä kautta että elämä ei aina ole helppoa pintaa ja kiiltokuvaa.
Minulla vastoinkäymiset ovat saaneet aikaan pitkälti vastareaktion: nautin entistä enemmän ja useammin keveitä, hauskoja ja "lapsellisia" juttuja. Koen, että olin nuorempana paljon kykenevämpi vakavuuteen ja painostin itse itseäni ajattelemaan asioita enemmän. Toisin on nyt, ja kaikki indikoi samaan suuntaan.
Toisin kuin aloittaja viittaa pinnallisuuteen ja asioiden vain pinnasta kiinnostumiseen, niin se ei kyllä kohdallani pidä paikkaansa. En vain halua lähelleni mitään synkkää, raakaa, murheellista tai muuten (arjen tasolla) turhan vaivalloista. Tykkään mm. lukea raskaita tiedeopuksia, ihan vain koska se on mielestäni mukavaa.
Sama täällä. Lapsuuteni oli lievästi sanottuna järkyttävä ja nuorenakin vielä jouduin kokemaan kaikenlaista ikävää. Nyt kaikki on hyvin. Nautin ihmisistä, jotka osaavat ottaa kepeästi - en valita et voi kun on tyhmiä ja pinnallisia ihmisiä. Arvostan viihdettä, hömppää ja hupsutuksia ihan yhtä paljon kuin muutakin kulttuuria, harrastan mm. tähtitiedettä, Rooman historiaa ja julkkisjuoruja. En niin kauhesti välitä ihmisistä, jotka ovat syvällisiä ja viisaita 24/7.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä henkinen kasvu vaatii ennenkaikkea vastoinkäymisiä. Oppii sitten sitä kautta että elämä ei aina ole helppoa pintaa ja kiiltokuvaa.
Minulla vastoinkäymiset ovat saaneet aikaan pitkälti vastareaktion: nautin entistä enemmän ja useammin keveitä, hauskoja ja "lapsellisia" juttuja. Koen, että olin nuorempana paljon kykenevämpi vakavuuteen ja painostin itse itseäni ajattelemaan asioita enemmän. Toisin on nyt, ja kaikki indikoi samaan suuntaan.
Toisin kuin aloittaja viittaa pinnallisuuteen ja asioiden vain pinnasta kiinnostumiseen, niin se ei kyllä kohdallani pidä paikkaansa. En vain halua lähelleni mitään synkkää, raakaa, murheellista tai muuten (arjen tasolla) turhan vaivalloista. Tykkään mm. lukea raskaita tiedeopuksia, ihan vain koska se on mielestäni mukavaa.
Hyvin kirjoitettu. Vaikeudet elämässä tekivät minusta päälle päin "pinnallisen", yritän nauttia elämästä ja etsin asioita, joilla voin parantaa hyvinvointiani. Joudun suojelemaan sitä haurasta tasapainoa, jonka olen saavuttanut. Siksi saatan väistellä kovin vakavia ja synkkyyttä aiheuttavia puheenaiheita esim. en seuraa enää aktiivisesti uutisia. Muutos entiseen minääni on valtava. En myöskään halua puhua kokemistani asioista arkikeskusteluissa. Toisaalta olen kokenut oman romahtamiseni jälkeen elämäntehtäväksi tsempata muita toteuttamaan haaveitaan, nauttimaan elämästä, ja saan paljon iloa muiden onnistumisista.
No tuskin on. Liittynee siihen että kuinka paljon kokee omaavansa valtaa. Jos on riippuvainen toisista, on pakko mukautua eli kasvaa. Jos on turvattu asema, saa olla "kulmikas persoona" ja vaikka mitä. Tämänhän näkee jo opiskelemaan mennessä, heti huomaa ketkä ovat muuttaneet muualta ja ketkä ovat paikallisia. Toisten on ollut pakko kasvaa tai jäädä yksin. Toiset ovat voineet jäädä vanhoihin kuvioihin ja henkisestikin ennalleen.
"Sama täällä. Lapsuuteni oli lievästi sanottuna järkyttävä ja nuorenakin vielä jouduin kokemaan kaikenlaista ikävää. Nyt kaikki on hyvin. Nautin ihmisistä, jotka osaavat ottaa kepeästi - en valita et voi kun on tyhmiä ja pinnallisia ihmisiä. Arvostan viihdettä, hömppää ja hupsutuksia ihan yhtä paljon kuin muutakin kulttuuria, harrastan mm. tähtitiedettä, Rooman historiaa ja julkkisjuoruja. En niin kauhesti välitä ihmisistä, jotka ovat syvällisiä ja viisaita 24/7."
Suonet anteeksi, mutta minusta sinä kuullostat verraten viisaalta ja syvälliseltä. Vai olisiko oikea yksinkertaistus sanoa avarakatseinen. Toisin kuin moni muu suhtaudut "henkistä kulttuuria" hyvin ja verraten monipuolisesti ja olet valis myöntämään tämän, kertomalla. että arvostat sekä viihdettä ja suoranaista hämppää, mutta harrasttat mm. tähtitiedettä, Rooman historiaa. - Toisinaan ihmettelen itse kuka oikeastaan lukee tai seuraa vaikkapa Seiskaa, kun jonka lukeminen tai seuraaminen tuntuu olevan tabu; huolimatta siitä levikiltään se on yksi laajimmin levinneistä julkaisuista.
Vastasit itse kysymykseesi :)