Rakastan miehiä

... ymmärrän heidän sielunmaisemaansa. Olen hyvä tyttöystävä, teen ruokaa, kuuntelen, nautin seksistä, olen itsenäinen ja kaunis. Pystyn keskustelemaan niin taiteesta kuin fysiikastakin. Annan omaa tilaa, sillä tarvitsen sitä itsekin. Nyt olen nykyisen poikaystävän kanssa ollut kuusi vuotta. Hän on käynyt läpi omaa kasvutarinaansa ja minä olen ymmärtänyt vieressä. Tuntuu kuitenkin, että olen vain statistina hänen elämässään (joka on lähinnä yhtä kuin hänen uransa) ja hän on se rokkistara siinä suurine käänteineen (hän lisäksi elää tosi epäterveellisesti ja polttaa kuin korsteeni, koska kokee niin suurta stressiä työstään). Minulta ei oikeastaan kysytä, että miten menee ja mitä haluaisin. Olen asian ilmaissutkin. Haluaisin sitoutua, mennä naimisiin ja saada lapsia (olen jo 36v.). Miehellä on mennyt ja menee vuosia näiden toiveiden sulatteluun. Hän on jo vähän lämmennyt ajatuksilleni, mutta ei tästä vieläkään tule lasta eikä paskaa. Nyt on tapahtunut jotain odottamatonta. Tutustuin ikäiseeni menestyvään mieheen, joka on liian hyvää ollakseen totta (kuitenkin joku psykopaatti???). Keskustellessa ilmeni, että meillä on samanlaiset arvot, toiveet ja päämäärät. Hän on lisäksi kiltti, komea ja menestyvä. Toki tunnen häntä vain eri tilaisuuksissa tavattuna ja vähän keskusteluja käytynä. Meillä saattaisi olla molemminpuolista kiinnostusta. Mitä teen??? Toisaalta en jaksaisi aloittaa kaikkea alusta, kun nykyinen on niin kauan lämmitelty (ja jos hänet jätän, hän ryhdistäytyy, etsii naisen, menee naimisiin ja hankkii lapsia, kaikkea mitä minä toivon). En jaksaisi tutustua uuteen ihmiseen ja tämän sukuun (nykyisen suku ja jopa kaverit pitää paljon minusta) ja opetella mukavaa arkea uuden kanssa. Välitän nykyisestä miehestäni, joskus olen sanonut rakastavanikin, vaikka hän ei ole niin koskaan minulle sanonut. Toisaalta tämä uusi mies saattaisi olla juuri se, mitä elämältä haluan, eikä 37-vuotias rikas, komea ja empaattinen mies, joka haluaa naimisiin ja lapsia ole mikään tavanomainen tapaus!!!