Jättäisitkö masentuneen kumppanin?

Kylläpäs kohentaa mielialaa tämä maailmassa esiintyvä tosirakkauden määrä. En siis jättäisi, jos masennus tosiaan olisi ainoa syy.

No masennukseen toki liittyy lieveilmiöitä: yhteisen tulevaisuuden suunnittelu ei innosta (masentunut ei näe itsellään tulevaisuutta), seksi ei huvita, yhteinen tekeminen ei huvita jne. Lapsista ei voi edes keskustwlla. Mietin siis, tuhlaanko hänen kanssaan vain omaa elämääni? Rakastan puolisoani ja tiedän hänen myös rakastavan minua jossain masennuksensa takana.

Tietysti. Joka kerta oon jättänyt, kun kumppani on sairastunut vakavasti (masennus, syöpä, ALS). Ei terveen ihmisen kannata semmoseen kuluttaa aikaa vaan nostaa kytkintä ja nauttia elämästä

Siinä vaiheessa, kun huomaat olevasi kumppanin sijasta omaisjoitaja, on aika nostaa kytkintä.

Jos oma terveys ja hyvinvointi olisi vaarassa toisen masennuksen takia niin en jatkaisi suhdetta. Tuo sinun tilanteesi ei vielä ainakaan kuulosta siltä, että mitään niin radikaalia kannattaisi tehdä.

Onko puolison masennus paranevaa laatua ja onko hakenut apua? Jos molempiin vastaus kyllä, en jättäisi. Puolison kroonistuneen masennuksen kohdalla saattaisin ehkä jättää. Syitä on jo mainittu yllä.

Masennus tarttuu. Jos hän on ollut koko 10 vuotta masentunut niin jatka matkaa.

Voisin jättää, jos suhde ei toimi ja tuntuu ottavan enemmän kuin se antaa. Pelkän masennuksen vuoksi en jättäisi. Siitä on itsellänikin kokemusta, ja osaan kyllä pitää huolta omista rajoistani.

Jos työskentelee aktiivisesti masennuksensa voittamiseksi, en jättäisi. Mutta jos on luovuttanut jo kaiken suhteen, en jäisi siihen hitaaseen katastrofiin.

Olin aikeissa jättää, kun mies kolme vuotta käytännössä makasi kotona tekemättä yhtään mitään eikä ollut suostuvainen moniinkaan hoitoihin, joita hälle oli tarjottu. Täälläkin kyselin, että jättääkö mies vai ei.

Vihdoin suostui osastohoitojaksolle, josta on ollut apua ja nyt selkeästi tekee töitä voittaakseen masennuksensa.

Eli jos ja kun tekee töitä voittaakseen masennuksen niin en jättäisi, vaikka se onkin raskasta välillä olla toisen tukena.

En jättäisi, jos masennus todettaisiin myöhemmin, suhteen jo alettua. Tosin en välttämättä aloittaisi suhdetta sellaisen kanssa, jolla on todettu masennus. Paljon riippuu hoidon onnistumisesta ja sitoutumisesta siihen. Takana on 11 vuotta kakkostyypin masennusvoittoisen bipolaarin kanssa. Välillä oli vaikeita aikoja, nyttemmin helpompaa. Vaikeat ajat oltiin todella syvissä vesissä, mutta sen jälkeen on kummasti vahvistunut; siitäkin selvittiin, joten jatkossa selvitään mistä tahansa.

Kenelle tahansa voi sattua mitä tahansa, joten pidän pääasiana sitä, että kumppani on luotettava ja rakastava. Itse olen saanut näiden vuosien aikana 2 diagnoosia kroonisista, somaattisista sairauksista, enkä ole hetkeäkään epäillyt, että puoliso jättäisi minut niiden takia, vaikken enää näytä hehkeältä tai pysty ihan kaikkeen mihin terveenä. Me menimme yhteen sillä ajatuksella, että yhdessä tallustellaan myötä- ja vastamäet. En ole katunut.

Vierailija kirjoitti:

En jättäisi, jos masennus todettaisiin myöhemmin, suhteen jo alettua. Tosin en välttämättä aloittaisi suhdetta sellaisen kanssa, jolla on todettu masennus. Paljon riippuu hoidon onnistumisesta ja sitoutumisesta siihen. Takana on 11 vuotta kakkostyypin masennusvoittoisen bipolaarin kanssa. Välillä oli vaikeita aikoja, nyttemmin helpompaa. Vaikeat ajat oltiin todella syvissä vesissä, mutta sen jälkeen on kummasti vahvistunut; siitäkin selvittiin, joten jatkossa selvitään mistä tahansa.

Kenelle tahansa voi sattua mitä tahansa, joten pidän pääasiana sitä, että kumppani on luotettava ja rakastava. Itse olen saanut näiden vuosien aikana 2 diagnoosia kroonisista, somaattisista sairauksista, enkä ole hetkeäkään epäillyt, että puoliso jättäisi minut niiden takia, vaikken enää näytä hehkeältä tai pysty ihan kaikkeen mihin terveenä. Me menimme yhteen sillä ajatuksella, että yhdessä tallustellaan myötä- ja vastamäet. En ole katunut.

Kiva kuulla! Oma puolisoni on tehnyt puolestani vaikka mitä ja ollut tosi tukeva ja rakastava kumppani. Ehkä eniten hiertää juuri tuo tulevaisuudettomuus; ei lapsia, ei omistusasuntoa, ei mitään varmaa. Sen vuoksi olen ajatellut lähtöä koska kaipaan elämältä jotain Enkä tiedä, voinko niitä hänen kanssaan saavuttaa. Ap

Entä, jättäisittekö pahasti anoreksiaa sairastavan kumppanin? Vaikka tämä yrittää parantua ja tarvitsisi tukea.

Ottaisin rakastajan.