Mitä mieltä tästä tutkimuksesta? (Muuttaminen lisää lapsen mielenterveysongelmien riskiä)

Ei naurata mutta samoin minulla kuin ap:lla. Muutimme lapsena todella usein, melkein vuosittain uusi koulu ja uudet kaverit, jotka sitten joutui jättämään taakseen. Pikku hiljaa oppi sitten ettei kannata tutustua, nyt en edes osaa pitää ystävyyssuhteita yllä, olen masentunut ja ikisairaslomalla. Varmasti tuolla jatkuvalla muuttamisella on jotain tekemistä asian kanssa, sisarukseni kärsivät myös lievistä mt-ongelmista.

Varmasti pitää paikkansa. Ei sen muuttamisen vuoksi vaan niiden syiden vuoksi. Eli jos taustalla on paljon ongelmia perheessä

Uskon, että pitää paikkaansa. Jos lapsuudenkodissa ei ole vahvoja "suojaavia" tekijöitä niin uskon kyllä, että masennuksen riski kasvaa. Itse olen muuttanut liian monta kertaa elämässäni. Lapsuudenperheessä ensin, sitten aikuisena. Nyt itsellä kaksi lasta, ja luettuani tuon tutkimuksen päätin, etten muuta niin kauan kuin lapset ovat pieniä, ellei ole aivan pakko. Mulle jäi päälle se, että aina pitää olla muuttamassa, eikä mikään ole tarpeeksi hyvä. Olen ollut elämässäni aika masentunut ja levoton. Siksi olen kiitollinen, että huomasin tutkimuksen. Teen kaikkeni tästä eteenpäin, etten siirrä lapsilleni tätä.

Vierailija kirjoitti:

Ei naurata mutta samoin minulla kuin ap:lla. Muutimme lapsena todella usein, melkein vuosittain uusi koulu ja uudet kaverit, jotka sitten joutui jättämään taakseen. Pikku hiljaa oppi sitten ettei kannata tutustua, nyt en edes osaa pitää ystävyyssuhteita yllä, olen masentunut ja ikisairaslomalla. Varmasti tuolla jatkuvalla muuttamisella on jotain tekemistä asian kanssa, sisarukseni kärsivät myös lievistä mt-ongelmista.

En ole henkilökohtaisesti koskaan tavannut ketään, jolla olisi ollut yhtä sekava lapsuus/nuoruus kuin minulla. Harmillista, että olet kokenut samanlaisen kohtalon.

Minulla kanssa koulu vaihtui lähes joka vuosi. Olen muutenkin aika ujo ja hiljainen niin aina sitä oli ulkopuolinen. Ehkä sitten olisi ollut helpompi sopeutua, jos olisin ollut sosiaalisempi. Mene ja tiedä...

Meistäkään sisaruksista kukaan ei ole tämän yhteiskunnan mittapuulla menestynyt. Kaikki ollaan tiputtu kelkasta enemmän tai vähemmän. Surullista.

Mä olen pärjännyt tosi hyvin. Muutimme kolmesti jopa asuinmaata kun olin kouluikäinen tai alle. 

Itsellänikin on perustunne sellainen juurettomuus, mutta minulle se on ilo ja vahvuus eikä ongelma .En ole kiintynyt mihinkään paikkaan, vaan olen kotonani aina siellä missä nyt satun olemaan. En myöskään kiinnity ihmisiin - minulle on ihan vaan elämää että ihmiset vaihtuu ympärillä, eikä se sureta minua mitenkään. Ystäviä tulee ja ystäviä menee, sellaista elämä on, eikä minusta siinä ole mitään surullista. 

Ehkä se on joku perusluonne mikä määrää miten lapsi sopeutuu muuttoihin. Minullakin on introvertti, ujo veli, jolle muutot otti tosi koville, ja hän on kärsinyt aikuisikänsä masennuksesta ja on käynyt vuosia terapiassa ja syö lääkkeitä. Voi olla hyvinkin, että muutot olivat hänen luonteiselleen vähän liikaa kasvuiässä.

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että pitää paikkaansa. Jos lapsuudenkodissa ei ole vahvoja "suojaavia" tekijöitä niin uskon kyllä, että masennuksen riski kasvaa. Itse olen muuttanut liian monta kertaa elämässäni. Lapsuudenperheessä ensin, sitten aikuisena. Nyt itsellä kaksi lasta, ja luettuani tuon tutkimuksen päätin, etten muuta niin kauan kuin lapset ovat pieniä, ellei ole aivan pakko. Mulle jäi päälle se, että aina pitää olla muuttamassa, eikä mikään ole tarpeeksi hyvä. Olen ollut elämässäni aika masentunut ja levoton. Siksi olen kiitollinen, että huomasin tutkimuksen. Teen kaikkeni tästä eteenpäin, etten siirrä lapsilleni tätä.

Tuo levottomuus on niin tuttua. Ikään kuin koko ajan kokee olevansa väärässä paikassa. Eikä oikeastaan koe kuuluvansa mihinkään.

Olen kanssa päättänyt, että mikäli saan lapsia niin he eivät joudu kokemaan samaa kohtaloa kuin minä ja sisarukseni. Toisaalta en tiedä saanko koskaan lapsia, sillä en ainakaan tällä hetkellä koe olevani tarpeeksi tasapainoinen edes elääkseni parisuhteessa. Lisäksi tahdon opiskella ja saada muutenkin sellaisen vakiintuneen elämäntilanteen. En vain tiedä olenko koskaan tarpeeksi hyvässä kunnossa saavuttaakseni tavoitteeni. Olen pian kolmekymppinen ja tuntuu että elämä on pitkälti kulkenut ohitseni...

-ap

Vierailija kirjoitti:

Mä olen pärjännyt tosi hyvin. Muutimme kolmesti jopa asuinmaata kun olin kouluikäinen tai alle. 

Itsellänikin on perustunne sellainen juurettomuus, mutta minulle se on ilo ja vahvuus eikä ongelma .En ole kiintynyt mihinkään paikkaan, vaan olen kotonani aina siellä missä nyt satun olemaan. En myöskään kiinnity ihmisiin - minulle on ihan vaan elämää että ihmiset vaihtuu ympärillä, eikä se sureta minua mitenkään. Ystäviä tulee ja ystäviä menee, sellaista elämä on, eikä minusta siinä ole mitään surullista. 

Ehkä se on joku perusluonne mikä määrää miten lapsi sopeutuu muuttoihin. Minullakin on introvertti, ujo veli, jolle muutot otti tosi koville, ja hän on kärsinyt aikuisikänsä masennuksesta ja on käynyt vuosia terapiassa ja syö lääkkeitä. Voi olla hyvinkin, että muutot olivat hänen luonteiselleen vähän liikaa kasvuiässä.

Englanninkielisessä artikkelissa oli juurikin tuosta persoonnalisuuden vaikutuksesta. Negatiivisimmin jatkuvat muutot lapsuudessa vaikuttivat lapsiin, jotka olivat introverttejä ja/tai neuroottisia.

http://www.apa.org/news/press/releases/2010/06/moving-well-being.aspx

Mielenkiintoista tekstiä. Hienoa, että sinä olet kuitenkin selvinnyt hyvin.

-ap

Eräs tuttu lapsi kyllä huolettaa, vanhemmat erosivat kun lapsi oli 3-4v ja muutti äitinsä kanssa. Siitä reilun vuoden päästä isä päätti muuttaa toiseen kaupunkiin ja halusi ehdottomasti lapsen mukaansa. Lapsi ehti olla vajaan vuoden viikko-viikko-hoidossa vanhemmillaan kun mies päätti taas muuttaa toiseen kaupunkiin jonkun yksinhuoltajan luo... Lapsi jäi sitten taas äidilleen, isän ja äitipuolen+hänen lapsiensa kodissa käy kerran-pari kuukaudessa. Lisäksi isä ja uusi nainen pykäsivät yhteisen lapsen heti suhteen alkuun! 

Sääliksi käy monta tuon sopan jäsentä...

Korrelaatio on löydetty ja ainakin minun ja sisarusteni kohdalla pitää paikkansa. 

Äitini halusi jatkuvasti vaihtaa asuinpaikkaa ja isäni oli lammasmainen ilman omaa mielipidettä. Äitini luuli, että elämä paranee aina "jossain muualla". Näinhän ei ole, koska elämä on omassa päässä. 

Olemme sairaita umpihulluja kaikki sisarukset... no ei nyt sentää. Mutta kenenkään parisuhteet eivät ole kestäneet, käymme kymmenettä vuotta terapiassa jokaikinen ilman valoa tunnelin päässä. 

Mutta ei olennaista ehkä ole konkreettisesti muuttaminen, vaan mielisairas äiti. 

Vierailija kirjoitti:

Eräs tuttu lapsi kyllä huolettaa, vanhemmat erosivat kun lapsi oli 3-4v ja muutti äitinsä kanssa. Siitä reilun vuoden päästä isä päätti muuttaa toiseen kaupunkiin ja halusi ehdottomasti lapsen mukaansa. Lapsi ehti olla vajaan vuoden viikko-viikko-hoidossa vanhemmillaan kun mies päätti taas muuttaa toiseen kaupunkiin jonkun yksinhuoltajan luo... Lapsi jäi sitten taas äidilleen, isän ja äitipuolen+hänen lapsiensa kodissa käy kerran-pari kuukaudessa. Lisäksi isä ja uusi nainen pykäsivät yhteisen lapsen heti suhteen alkuun! 

Sääliksi käy monta tuon sopan jäsentä...

Ymmärsin, että haitallisinta jatkuva muuttaminen on esimurrosiässä. Siinä vaiheessa kaveripiiri muuttuu todella tärkeäksi, jopa tärkeämmäksi kuin perhe. Jos tuon ikäisenä jää ulos porukasta niin siinä voi olla monenlaisia haitallisia vaikutuksia. Kaipa muuttaminen noin pieneenkin lapseen vaikuttaa, mutta varmasti vaikutus on vähäisempi. Eri asia sitten on, jos vanhemmat ovat muutenkin turvattomia ja elämä jatkuvaa myllerrystä. Tasapainoinen ja mahdollisimman vakaa kasvuympäristö on lapselle paras.

Onko tutkittu niiden armeijalaisten lapsia, jotka aikanaan muuttivat yhtenään sen mukaan, mihin isä komennettiin töihin?

Entä onko merkitystä sillä, että muuttoihin on ollut syynä perheen hajoaminen (8)  tai jonkun perheenjäsenen mielenterveysongelmien "hoito" muuttamalla (9) ?  Lapsen ongelmien varsinainen syy voi olla se sama, joka oli jatkuvan muuttamisen syy eikä muutto sellaisenaan.

Lastensuojelun kanssa tekemisissä omevayät muuttavat usein, jotta välttyvät toimenpiteiltä ja kestää, ettäalkaa taas uusi prosessi uudessa kaupungissa. Niiden lasten ongelmat johtuu ihan muusta kuin muuttamisesta.

Olen myos perheesta, joka muutti (liian) usein. Minusta onkin sitten tullut eraanlainen ameeba, sopeudun lahes tilanteeseen kuin tilanteeseen. Talla on toki hyvat puolensa, mutta sairastuin teinina masennukseen ja olenkin tyostanyt asioita terapiassa monia vuosia (taukoja toki valissa). Kesti kauan, etta se oma mina loytyi... Nykyisin olen ihan toimintakykyinen aikuinen, mutta nuo menneet kokemukset ovat kylla jattaneet arpia minuunkin. Olen juuri tuollainen sitoutumiskammoinen ja maa todellakin polttaa jalkojen alla. Toisaalta minulla on sellaisia idealistisia ajatuksia, etta muualla on aina paremmin, mutta toisaalta taas haluaisin palavasti juurtua jonnekin. Vahan on valilla sellainen valiinputoaja olo.

Olen yrittanyt loytaa kokemuksistani jotain positiivista. Sen ainakin tiedan, etta tulen toimeen monissa tilanteissa ja olen onnistunut urallani kayttamaan hyvaksi juuri tuota ameebamaisuutta (teen siis toita monilla eri aloilla ja eri rooleissa, vaikka kaikilla nailla on kylla yhdistava tekija). Pidan myos siita, etta minusta loytyy seikkailijamaista rohkeutta kokeilla uusia juttuja ja lahtea vaikka yksin maailmalle.

Muuten, muistaako kukaan Eminemin "My name is" kappaletta? Eminemhan oli juurikin sellaisesta perheesta, joka muutti usein (ja perheessa oli paljon ongelmia). Tuo My name is kertoo juuri siita, miten sellainen lapsi kehittaa itselleen usein aika muuntuvat persoonan... Eminem kai sitten miettikin kappaleessaan, etta kuka han oikeasti oikein on naiden kaikkien persoonien takana.

Vierailija kirjoitti:

Onko tutkittu niiden armeijalaisten lapsia, jotka aikanaan muuttivat yhtenään sen mukaan, mihin isä komennettiin töihin?

Entä onko merkitystä sillä, että muuttoihin on ollut syynä perheen hajoaminen (8)  tai jonkun perheenjäsenen mielenterveysongelmien "hoito" muuttamalla (9) ?  Lapsen ongelmien varsinainen syy voi olla se sama, joka oli jatkuvan muuttamisen syy eikä muutto sellaisenaan.

Jossakin tutkimusta koskevassa artikkelissa luki, että myös armeijaperheiden lapsilla muuttojen määrä vaikuttaa negatiivisesti. Yllättävintä tutkimuksessa oli se, että perheen sosioekonominen asema ei vaikuttanut siihen miten voimakkaasti lapsi muuttoihin reagoi. (Voisi luulla, että perheen hyvä tulotaso lieventäisi muutoista aiheutuvia negatiivisia vaikutuksia, mutta näin ei tutkimuksen mukaan ollut).

Eniten muutot vaikuttivat negatiivisisti varhaismurrosikäisiin ja lapsiin jotka ovat introverttejä ja persoonassa on neuroottisia piirteitä.

Tässä vähän laajempi artikkeli asiasta kuin iltalehdessä:

http://www.hs.fi/tiede/a1465264133764

Minä oon vaihtanut lapsena maatakin ja nyt aikuisenakin tuntuu juurettomalta vaikka olen tällä samalla paikkakunnalla pysynyt sittemmin. Mutta sellaista koti-kotia mulla ei oo missään :(

Itse olen muuttanut useasti, minuun se ei ole vaikuttanut mutta nuorimpaan sisarukseeni kyllä joka muuttanut minuakin enemmän, etenkin teini-iässä. Mielenterveysongelmia (orastavia) on ilmassa :( (edelleen alaikäinen) Lisäksi meillä on vanhemilla ollut suurin piirtein joka joulu pöydässä ja silloisessa kodissamme uusi puoliso..

Ehkä vaikutus on ollut se että olen etsinyt stabiiliä elämää. Olen nuorena perustanut perheen, asettunut aloilleni ja luonut sitä lapsuudenkotia mikä minulta on puuttunut. Olen jollain tavalla pyrkinyt korvaamaan vanhempieni puutteita elämällä toisella tavalla: kouluttautunut, saanut hyvän puolison jonka kanssa on yhteisiä vuosia takana 10, sekä kaksi lasta ja pysyvän kodin heille. Kotona olen poikiamme kauan hoitanut ja muutenkin pyrkinyt siihen, että perheellä on paljon yhteistä aikaa. Ehkä kuulostaa mukavalta ja normaalilta, mutta olen 10 vuotta nuorempi kuin muut keskiverrosti tätä elämäntilannetta elävät. Mutta rakastan elämääni tälläisenään.

IL uutisoi, että muuttaminen lisää lapsen riskiä sairastua mielenterveysongelmiin. Tämä on tyypillinen esimerkki toimittajan tieteellisen lukutaidon puutteesta.

Kyseessä on korrelaatiotutkimus, josta ei voi tehdä ilmiön syy-seuraussuhteista. Vaihtoehtoinen selitys voi olla, että samat perinnölliset tekijät ovat yhteydessä sekä vanhempien muuttamiseen että lapsen mielenterveysongelmiin. Henkilökohtaisesti tiedän myös tapauksen, jossa lapsi on pienestä asti oireillut ja on muutettu sen takia, että lasta on erilaisuuden takia kiusattu koulussa ja lapsi on itse halunnut muuttaa. Syy-seuraussuhde oli siis kyseisessä tapauksessa päinvastainen kuin uutisen väittämä.

Korrektimpaa olisi uutisoida, että muuttaminen on yhteydessä lapsen riskiin sairastua mielenterveysongelmiin. Osaava toimittaja käsittelisi myös muitakin mahdollisia selityksiä kuin sen, että muuttaminen aiheuttaa mielenterveysongelmia.

Uskon hyvin. En koskaan toipunut siitä, kun murrosikäisenä piti lähteä lapsuudenkodista.

Kenties asiaan vaikuttaa suuresti sekin, että lapsi joutuu aina sopeutumaan uuteen viitekehykseen, on se sitten päiväkoti tai koulu. Kaveruussuhteet ovat ehtineet muodostua, joten "uusi" on useimmiten ulkopuolinen ja saattaa sellaiseksi, eli yksinäiseksi jäädäkin.

Linkin takana on lastenpsykiatri Janna Rantalan ajatuksia asiasta - ja vinkkejä vanhemmille

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/11/07/muuton-merkitys-lapselle

Tämän linkin takana lukemisen arvoinen juttu, siitä, kuinka vanhemmat voivat auttaa lastaan ihan yleisesti:

Psykologi: Lasten oireet kielivät usein kiireisistä vanhemmista ja kasvatuksen ulkoistamisesta

http://yle.fi/uutiset/psykologi_lasten_oireet_kielivat_usein_kiireisist…