Muita, jotka olette lopettaneet aktiivisen yhteydenpidon ystäviin, sukulaisiin, tuttuihin?

Minä. Olen vaan erakkoluonne, ja tiputin siksi omasta tahdostani ihmissuhteet pois elämästäni.

Voiko tuollainen käytös olla jotenkin merkki siitä että kärsii jonkinasteisesta masennuksesta?

Minä, masennuksen takia. En jaksanut olla tippaakaan sosiaalinen ja ahdistuin aina, jos jouduin juttelemaan jollekin. Noin vuoden ajan välttelin juhlia ja tapahtumia. Kävi niin, ettei sen vuoden jälkeen kukaan enää ehtinytkään nähdä minua, eikä kutsuja mihinkään enää tullut. 

Olisi pitänyt sanoa, että olin masentunut. Nyt monet luulevat, etten vain halunnut muuten vain nähdä ketään. Turha jälkikäteen selitellä :( Olen sitten masennuksesta toipuva, entistä yksinäisempi ihminen.

En koe olevani masentunut, vaan jotenkin kyllästynyt yhteydenpitoon, joka pitkälti on ollut oman aktiivisuuteni varassa ilman aitoa vastavuoroisuutta. Teen todella ihmisläheistä työtä, jossa koko työaikani olen muiden ihmisten parissa, heidän saatavilla. Olen huomannut että vaikka pääsääntöisesti pidän ihmisistä, niin työni luonne jatkuvasti ihmisten parissa vaatii vastapainoksi jotenkin täydellisen irtioton sellaisesta että minun pitäisi koko ajan huolehtia muista, heidän tarpeistaan ja neuvoa, opastaa, kuunnella yms. On vaan jotenkin puhti pois ja haluan kotiin tultuani vetäytyä omaan rauhaan, hoitaa pientä kasvimaatani, kuunnella linnunlaulua, katsoa metsää ja taivasta ja merta. Ihmiset jatkuvine läpinöineen ja puuduttavine monologeineen eivät vaan vapaa-ajalla enää jaksa kiinnostaa. Ennen kyllä jaksoin olla aktiivisempi vapaa-ajalla pitämään yhteyksiä yllä, mutta työnkuvani muuttuessa haastavammaksi, en vaan enää oikein jaksa. Titenkin tämä nyt kuulostaa aika erakoituneelta, mutta minulla on oma perhe ja heidän kanssaan kyllä jaksan. Kaikenlainen muu vaivannäkö yhteydenpitoon muihin taas tuntuu ylivoimaiselta. Varmaankin joidenkin läheisten mielestä suuri muutos entiseen, kun minä kuitenkin olin aina se, joka pitemmän ajan kuluessa soittelin kysyäkseni kuulumiset jne. Nyt annan vaan olla ja teen sen jokseenkin helpottuneena, Totean vain mielessäni että olkoon. ap

En pidä mitään yhteyttä sukulaisiini lukuunottamatta lapsuudenperhettäni. Ei siihen ole mitään erityistä syytä. En vain koe noita ihmisiä millään tavalla läheisiksi itselleni. Jos meillä ei olisi yhteisiä esivanhempia, minulla ei olisi mitään yhteistä heidän kanssaan. En koe menettäväni mitään enkä edes mieti asiaa.

Mulla vähän sama tilanne kuin sinulla ap. 

Työ sisältää runsaasti ihmiskontakteja, vapaa-ajalla kaipaan omaa rauhaa.

Ja sitten on myös se, että en ole enää kovinkaan kiinnostunut ystävieni perhe-elämän kiemuroista. Muita puheenaiheita osalla ei tunnu olevan. 

Nro 5 ja 6, ottavatko nämä teidän sukulaiset ja ystävät teihin vielä yhteyttä vaikka itse olette vetäytyneet yhteydenpidosta?

Mä en pidä ollenkaan yhteyttä äitiini ja sisaruksiini. Vain jo he soittavat niin jutustelen, käyn myös synttäreille jne.

Mä olen erakkoluonne myös ja kiukkunenkin. Säästyvät paljolta, jos en jatkuvasti heidän päiviään "sulostuta". Pärjään ilman ihmiskontakteja päiväkausia. Jossain vaiheessa seinät kaatuu päälle, niin lähden kylille hengaa ja taas saan tarpeekseni ihmisistä.

Onhan mulla palsta. Mun ainoa sosiaalinen suhteeni.

Minulla myös ap:n kaltainen tilanne.  Arkena hyvin tiivistä kanssakäymistä ihmisen kanssa, avustamista aivan kaikessa.  Ei vaan riitä paukut enää vapaa-ajalla höpötellä ja sometella muiden kanssa.

Noin 20 vuotta sitten malkein kaikki ihmissuhteet katsoivat, sen jälkeen pian kaikki. Välillä oli kiusallinen tilanne, kun nämä somefriikit keksivät pyytää mukaan, mutta sekin meni ohi. Tämä on kaikille paras, sanoo myös mäyräkoirani Fredi.

Vierailija kirjoitti:

Nro 5 ja 6, ottavatko nämä teidän sukulaiset ja ystävät teihin vielä yhteyttä vaikka itse olette vetäytyneet yhteydenpidosta?

Sukujuhliin tulee kyllä kutsuja, mitä todella hämmästelen. Ilmeisesti joillakuilla on tosi vahvat sisäiset säännöt, joiden mukaan kaikki sukulaiset tulee kutsua, oltiin yhteyksissä tai ei. Nytkin sain kutsun serkkuni lapsen rippijuhliin, vaikka en ole mahdollisesti edes koskaan nähnyt tätä lasta. Mitään muita yhteydenottoja ei tule, mutta ei niitä tullut ennenkään. Meillä ei ole tiivis suku, mihin vaikuttaa varmaan maantieteellinen etäisyys ja esimeriksi se, että serkukset ovat keskenään eri-ikäisiä.

Sukulaiseni ovat varmaan ihan normaaleja ihmisiä. En vain tunne heitä juurikaan enkä keksi, miksi yrittäisin väkisin tutustua. Omille vanhemmilleni sukulaisuussuhteiden ylläpidosta tuntuu olevan lähinnä hankaluuksia aina pakkojuhlien viettämisestä perintöriitoihin. Ystävät saa itse valita. -5

Perheelleni viimeiset vuodet ovat olleet hyvin vaikeita ja raskaita. En ole jaksanut pitää yhteyttä ystäviin. Kukaan ei ole myöskään pitänyt yhteyttä minuun. Ystäväni eivät tiedä mitä meille on tapahtunut. Olivatko he sittenkään ystäviäni?

Vierailija kirjoitti:

Nro 5 ja 6, ottavatko nämä teidän sukulaiset ja ystävät teihin vielä yhteyttä vaikka itse olette vetäytyneet yhteydenpidosta?

6 vastaa: minuun otetaan enemmän yhteyttä kuin itse otan. Olen kuitenkin ollut se hyvä kuuntelija, joka ei juoruile asioita eteenpäin. Vastaan kyllä kaikille, mutta yhä useammin vetoan työkiireisiin ynnä muuhun miksi en ehdi tavata. Varsinaisesti ei ole mitään riitoja tai välirikkoja, en vain kaipaa seuraa. 

Kyllästyin siihen että minä olin se aktiivinen yhteydenpitäjä, joka kyseli kuulumiset ja tsemppasi ja kutsui kylään jne jne. Jätin pallon toisille, ja useimmat eivät sitä enää palauttaneet. Surullista? Kyllä, mutta toisaalta myös kovin helpottavaa - enhän itse saanut noista ihmissuhteista mitään itselleni, kun aina olin ainoa joka antaa, välittää ja tekee. Parempi karu totuus että eivät minusta ihmisenä välittäneet, kuin vuosikymmenten roikkuminen ja turha yrittäminen.

Nro 14 ymmärrän todellakin sinua. Yksi asia minua kuitenkin tässä omassa vetäytymisessäni kuitenkin toisinaan mietityttää, nimittäin se, että lapsilleni ei oikein muodostu käsitystä aktiivisesta sosiaalisesta kanssakäymisestä, kyläilystä jne. En tosin tiedä onko siitä mitään varsinaista haittaakaan. He ovat jo isoja koululaisia ja ovat muodostaneet itse kaverisuhteita ja saaneet harrastuksissa myös tuttuja, mutta kovin vähäistä on meillä yhteys sukuun ja perhetuttuihin. Pitänee vaan ajatella että muutaman vuoden päästä he ovat jo omillaan ja rakentavat itse suhteensa kanssaihmisiin, tänne lapsuuden kotiinsa ovat aina tervetulleita, uskoakseni meillä sentään säilyy yhteydenpito. Jossakin määrin tämä passiivinen asenne sosiaalista elämää ja yhteydenpitoa kohtaan voi kai periytyäkin, mutta ei kai se sentään mitenkään kiveen hakattua ole. Ja onnekseni meillä on yksi tiivis ja tärkeä sukuyhteys olemassa, toiset isovanhemmat, vaikkakin asuvat kaukana. Tämä on nyt tällaista vapaa-päivän ajatuksenvirtaa siivouksen lomassa...ap

Vierailija kirjoitti:

Mä en pidä ollenkaan yhteyttä äitiini ja sisaruksiini. Vain jo he soittavat niin jutustelen, käyn myös synttäreille jne.

Mä olen erakkoluonne myös ja kiukkunenkin. Säästyvät paljolta, jos en jatkuvasti heidän päiviään "sulostuta". Pärjään ilman ihmiskontakteja päiväkausia. Jossain vaiheessa seinät kaatuu päälle, niin lähden kylille hengaa ja taas saan tarpeekseni ihmisistä.

Onhan mulla palsta. Mun ainoa sosiaalinen suhteeni.

Ihan kuin mun näppikseltä :)

Minusta tuossa pitää valita kahdesta pahasta (siis jos  sulla on sama tilanne kuin minulla, että sosiaaliset suhteet oli vain sun varassa): joko lapset eivät opi sosiaalista kanssakäymistä TAI he oppivat tämän kieroutuneen kanssakäymisen, jossa koko suhde on vain toisen osapuolen vaivannäön varassa.

Itse olen sitä mieltä, että on parempi jäädä ilman esimerkkiä kuin saada huono esimerkki. Tyhjän päälle on helpompi rakentaa, kuin se vaihtoehto että ensin karsii epäterveen käytöksen pois ja sitten alkaisi rakentaa uutta. Sitä parasta vaihtoehtoa, ns. terveitä, vastavuoroisia ihmissuhteita kun ei niin vain voi taikoa, niin pitää valita niistä vaihtoehdoista (=esimerkeistä lapsille) jotka on tarjolla. Ja voithan silti keskustella lasten kanssa näistä asioista, esim. kertoilla jossain sopivassa välissä erilaisista vierailukulttuureista ja siitä, miten on kohteliasta toimia kun kutsuu / menee kylään jne. Tai muistuttaa vaikka lasta jos hän on menossa kaverin luo yöksi, että käydäänpäs yhdessä ostamassa joku kiva tuliainen tms.

--14

Aivan nro 14, juuri noin voisin asiaa käsitellä lasteni kanssa. Tällä hetkellä he eivät tunnu tästä vähäisestä sosiaalisesta elämästä mitenkään kärsivän, ovat iloisia, seurallisia ja rauhallisia, ihan tavallisia koululaisia. Eipä kannata minunkaan asiaa turhaan murehtia. ap

Itse harvemmin olen yhteyksissä keheenkään, ne joita kiinnostaa ovat itse yhteyksissä minuun. En tiedä mistä johtuu, mutta olen aina ollut huono pitämään yhteyttä. Ehkä se on sitä, ettei minua kiinnosta pitää yhteyttä pelkän yhteydenpidon vuoksi, vaan mulla pitäisi ihan oikeasti olla jotain asiaakin, jotta kokisin yhteydenottamisen tarpeelliseksi. Sitten taas kun tulee tilanne, ettei ole pitänyt yhteyttä ihmiseen X tyyliin vuoteen, niin ei vaan enää kehtaa ottaa yhteyttä. "Moro, ei olla pitkiin aikoihin nähty...mitäs sä? Ai töissä, okei. Tuota noin...ok, hyvä. Mitäs muuta? Ai ei kummempia...oli kiva jutella, pitää mennä. Moikka".

Ystävä rupesi oudoksi ja uhkailevaksi ha inhottavaksi.Miksi olisin jatkanut ystävyyttä.