Anteeksi, että olen näin vahingoniloinen. En voi sille mitään.

Lukioaikainen luokkakaverini seurusteli miljonäärin pojan kanssa lukiossa. Luokkakaveri ei kylläkään todellakaan ollut kaveri, vaan ihminen, jota yritin kaikin tavoin välttää. Se oli ylimielinen, ei välittänyt kenestäkään (muusta kuin itsestään ja poikaystävästään), naureskeli köyhille ja leveili miljonääripoikaystävänsä antamilla lahjoilla ja kertoi, minkälaiset häät ja minkälainen tulevaisuus sillä oli edessään. Se ei välittänyt koulunkäynnistä enää lukioaikana oikeastaan ollenkaan, koska sillä oli rikas tulevaisuus tiedossa, johon ei mikään työnteko tai opiskelu tulisi koskaan kuulumaan. Muistan tosi hyvin kaikki vähäiset keskustelut, joita käytiin. Joka kerta, kun sanoin jotain opiskelusta, tuo kaveri tokaisi "huh, onneksi mun ei tartte mennä opiskelemaan, kun kultsi maksaa mun tulevaisuuden" tai "mua kiinnostaisi ehkä opiskella jotain kieliä, mutta en mä jaksa, mieluummin oppii kieliä vaikka matkustelemalla".

Myönnän, olin välillä todella kateellinen. He menivät naimisiin lakkiaiskesänä, häät oli tosi isot ja hienot ja kalliit. Pari lukioaikaista kaveria ja minut oli kutsuttu sinne. Menin, vaikken silloin käsittänytkään, miksi ihmeessä minut kutsuttiin sinne. Häät olivat upeimmat puitteiltaan, missä olen koskaan ollut.

Ollaan nähty satunnaisesti toisiamme yhteisten ystävien luona kaikki nämä vuodet, vaikkei ollakaan ollenkaan keskenään kavereita. He saivat kolme lasta ja asuivat hulppeasti. Siis oikeasti hulppeasti, eikä missään keskiluokkaisessa rivitalonpätkässä. Matkustelivat paljon, tekivät parin kuukauden lomia Tyynelle valtamerelle ja ihan kroisosmatkoja jonnekin New Yorkiin ja Tokioon, jossa asuivat 5 tähden hotelleissa ja shoppailivat kaupungin tyhjäksi. Niillä oli kakkosasunto Pohjois-Italian rannikolla Välimerellä, kaksi luksuskesämökkiä meren rannalla ja toinen Lapissa. Oli venettä ja hienoa autoa ja upeita merkkivaatteita ja -laukkuja ja suuria, näyttäviä juhlia. Joskus minäkin eksyin sellaisiin kutsuttuna. Ehkä uteliaisuuttani, en tiedä.

Tuo kaveri ei koskaan hankkinut mitään koulutusta, koska ajatteli olevansa kotiäiti/-rouva lopun ikänsä ja kuluttavansa miehensä rahoja, joille ei loppua näkynyt. Ylimielisyys oli aina läsnä, kun nähtiin. Osa siitä oli varmasti omaa kateuttani ja tulkitsin kaikkea kateellisten lasieni läpi, mutta silti. Mieletöntä leveilyä omilla rahoilla ja ihmettelyä, kun muilla ei ollut varaa siihen ja tähän ja tuohon. Näin kaveri eli hulppesti 22 vuotta. Kunnes tuli viime syksy!

Tuo lukioaikainen kaverini tuli jätetyksi. Mies petti ja otti toisen, 15 vuotta nuoremman. Heillä oli avioehto, joten kaveri jäi lähes puille paljaille. Nuo kakkosasunnot ja mökit olivat tietenkin miljonääripoikaystävän, sittemmin aviopuolison, vanhempien omaisuutta ja talo, jossa he asuivat oli sekin appivanhempien omistama. Omaa omaisuutta ei juurikaan ollut. Kaveri sai erossa auton, jonka myi, jotta oli varaa muuttaa vuokralle. Kun ei ollut koulutusta, eikä työtä, niin tilanne oli aika tiukka.

Nyt elämä on vaihtunut hulppeasta miljonäärielämästä vuokrakaksioon Vantaalle ja elättää itsensä laitossiivoojana.

En mä nyt ihan oikeasti pysty olemaan olematta vahingoniloinen.