Lue keskustelun säännöt.
Vapauden kaipuu, perhe-elämän katuminen, hinku matkustelemaan - kolmenkympin kriisiäkö?
06.06.2016 |
No niin. Taustoitettakoon sen verran, että olen pian 30 vuotta täyttävä, naimisissa oleva kahden lapsen äiti. Esikoinen oli ns. yllätysvauva, eli saimme hänet verrattain nuorena (vahinkoraskaus, jonka jatkumisesta kuitenkin päätettiin sulassa sovussa), toinen lapsi on suunniteltu.
Molemmilla lapsilla on nyt joku todella vaikea kausi meneillään, enkä jaksaisi yhtään olla äiti ja aina vaan murehtia/huolehtia/kasvattaa/olla vastuussa, vaan tekisi mieli antaa mennä vaan ja ruveta vaikka lasten kaveriksi kun ei niitä kehtaa enää adoptioonkaan antaa (okei, tätä olen harkinnut vain erityisen synkkinä hetkinä ihan läpällä hiljaa mielessäni). Lasten saaminen jopa hetkittäin kaduttaa, ovat nyt siis 7- ja 3-vuotiaita ja viime aikoina olen miettinyt jopa päivittäin, että miksi ihmeessä päätin saada lapsia. Rakastan kyllä lapsiani ja uskon heistä kasvavan hienoja ihmisiä jonain päivänä, yleensä myös nautin heidän seurastaan ja kotielämän pyörittäminen sujuu kyllä.
Ei vaan jaksaisi kiinnostaa kuin oma napa juuri nyt. Ja puoliso, olen siis lasten isän kanssa yhdessä ja meillä on asiat hienosti. Oikeastaan niin hienosti, että tahtoisin viettää varsinaisen rakkauden kesän 2016 mieheni kanssa, matkustella ja kierrellä erilaisissa tapahtumissa, olla ihan vaan kahdestaan, rakastella kun huvittaa... Kaikki velvollisuudet - liittyen lapsiin, töihin, omaan taloon - kyllästyttävät ihan kuoliaaksi saakka, ja mieluummin heittäisin vapaalle ja muuttaisin vaikka yksiöön keskelle kaupunkia, ilman huolia pihan laittamisesta tai jostain hemmetin sisustustarroista (terveisiä vaan naapureille).
Muutenkin olen näin kesän kynnyksellä kaivannut elämääni myös romanssia naisen kanssa, holtitonta päihteidenkäyttöä ja kaikenlaisia älyttömiä asioita, jotka eivät varmasti olisi toteutuessaan yhtään hienoja kokemuksia (saati samanlaisia kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten).
Onko tämä kolmenkympin kriisi? Minä olen aina luullut, että se liittyy enemmänkin siihen, että muilla on vauvoja ja häitä ja itse elelee edelleen sinkkuna kissojen kanssa, mutta mulla on enemmänkin sellainen olo, että tässäkö tämä elämä nyt oli ja että alamäki on väistämätöntä. Jos voisin kelata elämässä esim. 10 vuotta taaksepäin, tekisin niin nyt ihan varmasti.
En siis normaalisti ole mitenkään elämänhallinnan puutteesta kärsivä tyyppi, päinvastoin hyvin suunnitelmallinen kontrollifriikki. MITÄ TÄMÄ ON, selviääkö tästä ikinä? En haluaisi tuntea näitä tunteita varsinkaan lapsiani kohtaan, ja onhan se nyt muutenkin vaan fakta ettei kelloa saa käännettyä taaksepäin. Onko tämä se vaihe elämässä, kun toiset pistää lusikat jakoon ja aloittaa ns. toisen kierroksen? Apua!
Kommentit (92)
Ihmisillä on niin erilaisia elämäntilanteita, yhdessä vaiheessa olin esim valmis hakkaamaan kellokortin seinään työssä ja kadehdin äitiysvapaalla olevia ystäviä,
en jotenkin kestänyt sanaa kellokortti kun painoin töitä niska limassa, sitten äitiysvapaalta palaavat alkavat kysellä niistä ja itse olin että Evvk.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 28v ja minusta tuossa lapsettomuuden ihannoinnissakin on jotain mätää ja se on nyt vähän muoti-ilmiö. Tuntuu että se on jonkinlainen sosiaalisen elämän pyramidihuijaus.
Ohis, mutta hauskasti ilmaistu. Olen joskus miettinyt ihan samaa. Ja siis ymmärrän itse, mistä lapsettomuuden "ihannointi" kumpuaa ja onhan ne nyt monella tapaa järkevää (esim. taloudellisesti).
Eiköhän se lasten hankinta ole elämän suurin pyramidihuijaus.
Ompa hyvä ketju! Mulla on aika paljon samanlaisia fiiliksiä. Mä rakastan lastani ja miestäni, mutta lapsiperhe-elämä on aika nihkeää. Siinä on mun kohdalla 4 isohkoa syytä.
Ensimmäiset kaksi ovat kahdenkeskisen ja oman ajan puute. Kolmas juttu on se kaikki tympeä mitä lapsen kanssa elämiseen liittyy. En puhu pyykistä tai ruuanlaitosta vaan siitä päiväkoti/koulu/asioiden hoitaminen/synttärit ja kissanristiäiset -osastosta ja iänikuisista täivaroituksista ja mokkapalojen leipomisesta. Neljäs liittyy meillä asumiseen. Meillä ei ole varaa asua miten haluttaisiin. Asuin ennen ytimessä. Kun muutettiin yhteen, vaihdettiin vähän kauemmas kolmioon ja yritettiin lapsenkin tultua asua siinä. Ei siitä tullut mitään. Oon lukenut joskus sitä yhtä blogia missä 2 lasta ja aikuista asuu 50jotain neliöisessä kaksiossa ja mietin, että miten ne pystyy kun kaikki vaatii jatkuvaa järjestelyä ja siivousta, että koti pysyy edes jotenkin asuttavana. Lopulta ostettiin sitten paritalonpuolikas lähiöstä ja ei sekään nyt oikein toimi, kun ei täällä ole mitään muuta kuin omakotitaloja ja siellä täällä joku pikkukauppa ja leikkipuisto, mutta toisaalta voin grillata ja vessojakin on enemmän kuin yksi.
Joskus oon miettinyt, että jos meillä olisi varaa asua yhtä tilavasti jossain ratikkakiskojen lähellä ja lapsi voisi olla vaikka perhepäivähoidossa niin ei tää sitten olisi niin nihkeää. Se lapsi itsessään on aivan mahtava asia, mutta tää sen mukanaan tuoma elinympäristön muutos ja jatkuva härdelli on ne mitkä mua kuluttaa ja saa haaveilemaan kuumasta festarikesästä ja vastuuttomasta dokaamisesta (vaikka kuten ap:kin totesi, ei se nyt kuitenkaan olisi sellaista kuin sen kuvittelee).
Olen 30-vuotias, ja ajatus siitä, että joku on jo tässä vaiheessa ehtinyt hankkia pari lasta ja kyllästyäkin jo lapsiperhe-elämään, tuntuu aivan hullulta. :D Itse olen edennyt lämässä paljon hitaammin mutta toisaalta harha-askeleilta on vältetty. Olen kulkenut koko ajan juuri siihen suuntaan, mihin haluankin mennä, ja kurssin korjauksia on ollut aikaa miettiä kunnolla.
Kaipaamiasi asioita voit tehdä myös lasten kasvettua. Kannattaisi opetella nauttimaan siitä hetkestä, jota kulloinkin elää. Ymmärrän toki ajatusten lennon ja tunteiden vaihtelun, mutta usein ihminen kaipaa sellaista, mikä sillä hetkellä on vaikea saavuttaa ja samalla hyvät asiat elämässä jäävät huomaamatta. Kun lapset ovat kasvaneet, kaipaat menneitä vuosia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaipaamiasi asioita voit tehdä myös lasten kasvettua. Kannattaisi opetella nauttimaan siitä hetkestä, jota kulloinkin elää. Ymmärrän toki ajatusten lennon ja tunteiden vaihtelun, mutta usein ihminen kaipaa sellaista, mikä sillä hetkellä on vaikea saavuttaa ja samalla hyvät asiat elämässä jäävät huomaamatta. Kun lapset ovat kasvaneet, kaipaat menneitä vuosia.
Ihminen kaipaa sellaista, mikä on hänen arvojensa mukaista. Vastaavasti omia arvoja vastaan toimimisesta ei opi nauttimaan vaikka kuinka yrittäisi. Hyvien asioiden huomiominen ja myönteisten kokemusten ottaminen vastaan ovat kyllä hyviä neuvoja. -5
Vierailija kirjoitti:
Ompa hyvä ketju! Mulla on aika paljon samanlaisia fiiliksiä. Mä rakastan lastani ja miestäni, mutta lapsiperhe-elämä on aika nihkeää. Siinä on mun kohdalla 4 isohkoa syytä.
Ensimmäiset kaksi ovat kahdenkeskisen ja oman ajan puute. Kolmas juttu on se kaikki tympeä mitä lapsen kanssa elämiseen liittyy. En puhu pyykistä tai ruuanlaitosta vaan siitä päiväkoti/koulu/asioiden hoitaminen/synttärit ja kissanristiäiset -osastosta ja iänikuisista täivaroituksista ja mokkapalojen leipomisesta. Neljäs liittyy meillä asumiseen. Meillä ei ole varaa asua miten haluttaisiin. Asuin ennen ytimessä. Kun muutettiin yhteen, vaihdettiin vähän kauemmas kolmioon ja yritettiin lapsenkin tultua asua siinä. Ei siitä tullut mitään. Oon lukenut joskus sitä yhtä blogia missä 2 lasta ja aikuista asuu 50jotain neliöisessä kaksiossa ja mietin, että miten ne pystyy kun kaikki vaatii jatkuvaa järjestelyä ja siivousta, että koti pysyy edes jotenkin asuttavana. Lopulta ostettiin sitten paritalonpuolikas lähiöstä ja ei sekään nyt oikein toimi, kun ei täällä ole mitään muuta kuin omakotitaloja ja siellä täällä joku pikkukauppa ja leikkipuisto, mutta toisaalta voin grillata ja vessojakin on enemmän kuin yksi.
Joskus oon miettinyt, että jos meillä olisi varaa asua yhtä tilavasti jossain ratikkakiskojen lähellä ja lapsi voisi olla vaikka perhepäivähoidossa niin ei tää sitten olisi niin nihkeää. Se lapsi itsessään on aivan mahtava asia, mutta tää sen mukanaan tuoma elinympäristön muutos ja jatkuva härdelli on ne mitkä mua kuluttaa ja saa haaveilemaan kuumasta festarikesästä ja vastuuttomasta dokaamisesta (vaikka kuten ap:kin totesi, ei se nyt kuitenkaan olisi sellaista kuin sen kuvittelee).
Kyllä, kyllä, kyllä ja kyllä - jokaiseen neljään kohtaan. Olen tässä jo harkinnut, että pitäisikö sitä kokeilla vähän hipsterimpää elämäntyyliä, vaikka lähiöstä pois muuttaminen ei ainakaan nyt ole vaihtoehto. Tämä elinympäristö ja keskiluokkaisten puitteiden ylläpitäminen ei ole kyllä minun juttuni ollenkaan.
Lisäksi uskon, että asioiden murehtiminen ja katumuksessa rypeminen ei ole kovin rakentavaa, vaan voi jopa pahentaa tilannetta (minulla on tapana ahdistua ongelmista, joita ei lopulta ole olemassakaan, mutta jotka voivat kasvaa omassa päässä suuremmiksi kuin ovat). OIi kuitenkin helpotus purkaa ajatukset tänne ja saada rakentavia ja symppaavia vastauksia, kiitokset teille vielä.
- ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja mainittakoon vielä, että sain potkua aloittaa kuopuksen odotuksesta roikkumaan jääneiden kilojen hävittämisen (kyllä, hän on tosiaan 3-vuotias), motivaatiota muutokseen tuntuu juuri nyt olevan todella paljon vaikka aiemmin se on ollut täysin hukassa. - ap
Vierailija kirjoitti:
Ja mainittakoon vielä, että sain potkua aloittaa kuopuksen odotuksesta roikkumaan jääneiden kilojen hävittämisen (kyllä, hän on tosiaan 3-vuotias), motivaatiota muutokseen tuntuu juuri nyt olevan todella paljon vaikka aiemmin se on ollut täysin hukassa. - ap
Mahtavaa, kiva että tämä ketju on saanut sut toimimaan ja ajattelemaan toisin :) En siis nyt tarkoita tuota laihdutusta, vaan ihan kaikkea :D Tee elämästäsi oman näköistä, vaikka siinä on lapset ja mies niin se on silti mahdollista. Tärkeää että olet itse tyytyväinen. Teet vaikka nyt kesällä jotain kivaa :) Tsemppiä!
t.se lapseton muikkeli
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ketjun AP tässä näin 9kk myöhemmin. Edelleen samat kuviot meneillään. Tämä ketju olikin täynnä vertaistukea ja hyviä neuvoja, katsotaan olisinkin vuoden päästä jo paremmassa jamassa.
Kävin hammaslääkärissä pitkän odotuksen jälkeen juuri ja nyt kun se on vihdoin ohi, elämä tuntuu mahtavalta!!!