Lue keskustelun säännöt.
Vapauden kaipuu, perhe-elämän katuminen, hinku matkustelemaan - kolmenkympin kriisiäkö?
06.06.2016 |
No niin. Taustoitettakoon sen verran, että olen pian 30 vuotta täyttävä, naimisissa oleva kahden lapsen äiti. Esikoinen oli ns. yllätysvauva, eli saimme hänet verrattain nuorena (vahinkoraskaus, jonka jatkumisesta kuitenkin päätettiin sulassa sovussa), toinen lapsi on suunniteltu.
Molemmilla lapsilla on nyt joku todella vaikea kausi meneillään, enkä jaksaisi yhtään olla äiti ja aina vaan murehtia/huolehtia/kasvattaa/olla vastuussa, vaan tekisi mieli antaa mennä vaan ja ruveta vaikka lasten kaveriksi kun ei niitä kehtaa enää adoptioonkaan antaa (okei, tätä olen harkinnut vain erityisen synkkinä hetkinä ihan läpällä hiljaa mielessäni). Lasten saaminen jopa hetkittäin kaduttaa, ovat nyt siis 7- ja 3-vuotiaita ja viime aikoina olen miettinyt jopa päivittäin, että miksi ihmeessä päätin saada lapsia. Rakastan kyllä lapsiani ja uskon heistä kasvavan hienoja ihmisiä jonain päivänä, yleensä myös nautin heidän seurastaan ja kotielämän pyörittäminen sujuu kyllä.
Ei vaan jaksaisi kiinnostaa kuin oma napa juuri nyt. Ja puoliso, olen siis lasten isän kanssa yhdessä ja meillä on asiat hienosti. Oikeastaan niin hienosti, että tahtoisin viettää varsinaisen rakkauden kesän 2016 mieheni kanssa, matkustella ja kierrellä erilaisissa tapahtumissa, olla ihan vaan kahdestaan, rakastella kun huvittaa... Kaikki velvollisuudet - liittyen lapsiin, töihin, omaan taloon - kyllästyttävät ihan kuoliaaksi saakka, ja mieluummin heittäisin vapaalle ja muuttaisin vaikka yksiöön keskelle kaupunkia, ilman huolia pihan laittamisesta tai jostain hemmetin sisustustarroista (terveisiä vaan naapureille).
Muutenkin olen näin kesän kynnyksellä kaivannut elämääni myös romanssia naisen kanssa, holtitonta päihteidenkäyttöä ja kaikenlaisia älyttömiä asioita, jotka eivät varmasti olisi toteutuessaan yhtään hienoja kokemuksia (saati samanlaisia kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten).
Onko tämä kolmenkympin kriisi? Minä olen aina luullut, että se liittyy enemmänkin siihen, että muilla on vauvoja ja häitä ja itse elelee edelleen sinkkuna kissojen kanssa, mutta mulla on enemmänkin sellainen olo, että tässäkö tämä elämä nyt oli ja että alamäki on väistämätöntä. Jos voisin kelata elämässä esim. 10 vuotta taaksepäin, tekisin niin nyt ihan varmasti.
En siis normaalisti ole mitenkään elämänhallinnan puutteesta kärsivä tyyppi, päinvastoin hyvin suunnitelmallinen kontrollifriikki. MITÄ TÄMÄ ON, selviääkö tästä ikinä? En haluaisi tuntea näitä tunteita varsinkaan lapsiani kohtaan, ja onhan se nyt muutenkin vaan fakta ettei kelloa saa käännettyä taaksepäin. Onko tämä se vaihe elämässä, kun toiset pistää lusikat jakoon ja aloittaa ns. toisen kierroksen? Apua!
Kommentit (92)
Haha siinähän kummi ihmettelisi kun toisin lapsen että "tässä tää ois viikoksi, lähdetään miehen kanssa nyt reissuun".
Vakavasti ottaen kyllähän noi ehdotukset taisi tulla lapsettomilta. Eivät he voi käsittää ettei lapsia niin vaan lykätä hoitoon. Ei sillä etteikö ihmiset haluaisi, mutta olisi ihan kohtuutonta nakittaa syytön ihminen hoitamaan omaa jälkikasvuaan moneksi päiväksi, kun jo muutama tunti on aikamoinen riesa ja moni on järjettömän onnellinen jo siitäkin hoitoavusta. Osalle sekin on mahdottomuus.
Lapset sitoo niin valtavasti ettei siinä ole mitään järkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä minun mielestäni on ihan normaalia/hyväksyttävää tuntea noin niinkuin ap. Ei se tee kenestäkään sen huonompaa ihmistä. En minä tuomitse ketään, joka rehellisesti sanoo että nyt tuntuu tältä, että kaipaisin omaa aikaa ja vapautta. Varmasti jokainen äiti/isä kaipaa joskus omaa aikaa. Ja jos sitä kaipaa tuossa mittasuhteessa kuin ap, niin sekin on ihan hyväksyttävää. Kyllä niistä lapsista tulee huolehtia, kun eivät ne muuten pärjää. Mutta on todellakin ok olla myös omia menoja, eikä tarvitse olla mikään "pullantuoksuinen ihanneäiti". Ei lasten saaminen merkitse sitä että ihmisestä muuttuisi jotenkin täydellinen ja olisi velvollisuus elää vain niille lapsille, ja unohtaa kaikki omat tärkeät jutut. Tuohon ap:n ongelmaan ei minulle ikävä kyllä ole esittää mitään ratkaisua. On elettävä niiden valintojen kanssa jotka elämässään on tehnyt (tätä en sano vittuillakseni, itse en ole hankkinut lapsia, koska en pystyisi elämään sen kanssa jos niiden hankkimista "katuisin" joskus, mutta sen asian kanssa pystyn elämään, että katuisin niiden hankkimattomuutta). Älä kuitenkaan ruoski itseäsi jos sinusta tuntuu että kaipaat vapautta ja omia asioita.
En välttämättä osaa pukea sanojani oikein, mutta tarkoitin tällä pelkkää hyvää :)
t.Lapseton 28v nainen
Mistä muuten johtuu, ettei lapsiperhe-elämä sitten vastannutkaan odotuksia?
Vierailija kirjoitti:
Mistä muuten johtuu, ettei lapsiperhe-elämä sitten vastannutkaan odotuksia?
Esikoisella on erityistarpeita. Lisäksi viime aikoina olen joutunut olemaan tavallista enemmän yksin lasten kanssa kotona, mikä on varmaankin osasyy näihin tämän hetken tuntemuksiin.
Ja viestin 63 kirjoittajalle, ymmärrän mitä tarkoitat ja viestisi oli hyvin kirjoitettu :) Tästä ketjusta näkee hyvin, mikä ero on kannustavien ja rakentavien kommenttien sekä niiden "hehheh mitäs läksit"-viestien välillä. Jälkimmäiset harvemmin ainakaan vähentävät esim. katumuksen tunnetta.
Kiitos vielä kaikille!
- ap
Ap ymmärrän mistä tuulee. Rankkaahan tämä on, eikä sellaista ihanaa itsensä toteuttamista lainkaan. Itse yritän ajatella että lapset ovat meillä lainassa ja yritän olla heistä kiitollinen niinäkin päivinä kun vituttaa. Minäkin olen rakastunut 10v jälkeen puolisooni, mutta kyllä meidän parisuhdetta hiertää yhteisen ajan puute. Ei tässä auta kuin asennoitua, katkeroituminen olisi ehkä helpompaan, ahdistuminen ja ero.
Olisi ihana tehdä luettelemiasi asioita, mutta meilläkin? kynnyskysymykseksi nousee hoitajien puute. Sukulaiset asuvat lähellä (isoisä 100m, oma äiti 1km ja anoppi 7km), heistä ei kuitenkaan hoitajiksi ole ilman pakottavaa syytä. Joskus yritin kysyä olisiko mahdollista saada esim kerta kuukauteen-kahteen illaksi hoitoa lapselle (silloin yksi) pariksi tunniksi että päästäisiin vähän kahdestaan johonkin, mutta se ei jotenkin ottanut tuulta purjeisiin enkä viitsi lapsia tuputtaa kun selvästi ovat 'riesa' nuorille, työssä käyville isovanhemmille, ja anoppi nyt pitää itseään niin raihnaisena ettei kultakalaakaan voisi vahtia. Viimeksi pyysin lastenhoitoapua viime kesänä jotta olisimme päässeet valmistumiseni kunniaksi lasillisella, se olikin jo sovittu hyvissä ajoin mutta isoisä perui juuri kun olimme lähdössä koska häntä väsytti (meidän piti olla poissa klo 20-23), sen illan itkin enkä enää ole hoitoapua pyytänyt. Viimeisin (viimeinen?) yön yli poissaolo on ollut 2014 lokakuussa, silloinkin aamulla heti piti olla klo 9 mennessä lapsi hakemassa koska isovanhempien menot. Itseä ainakin siis vähän pistää sydämeen ehdotukset siitä että lapset pois, no minnes laitat? Toki bonarina päälle se, että koska emme ole koskaan ulkopuolista hoitoapua päiväkotia ja kuntosalin lapsiparkkia lukuunottamatta saaneet (luojan kiitos tälle!!), ei lapsiamme noin vain laitetakaan yöhoitoon. Ne pari harvaa kertaa ovat sujuneet todella huonosti ja itkuisesti.
Lopputulos: yritetään jaksaa ja rakastaa. Tehdään niitä juttuja joista me aikuisetkin aidosti nautitaan, mutta perheenä. Yritetään jutella ja viikonloppuiltaisin otetaan pari lasia viiniä yhdessä. Joskus yksi ystäväni nappaa isomman lapsen mukaansa ja arvostan sitä suuresti. Käytän surutta kuntosalin lastenhoitomahdollisuutta etenkin nyt kun olen itse kotona, silloin mieskin saa olla ihan yksin kotona. Haaveita on haastava toteuttaa, mutta ei mahdotonta. Puoliso alkoi opiskelemaan uutta alaa ja tuen häntä siinä, itsellänikin se haaveissa. Yhdessä kun tehdään niin kyllä tämä tästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmuus sitoo tällä hetkellä ihan ennennäkemättömällä tavalla. Nykyvanhemmat viettävät aikaa enemmän lastensa kanssa kuin yksikään aikaisempi sukupolvi. Tottakai se aika on samalla pois itsensä toteuttamiselta ja parisuhteelta. Kuten itse sanoit, et ole kyllästynyt niinkään lapsiin persoonina, vaan siihen kaikkeen ympärillä olevaan härdelliin. Muista erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan - lapsia ei voi antaa pois, mutta tee siitä arjesta omannäköistä.
Ja vain Suomessa on synti viettää aikaa erossa omista lapsistaan. Jos sinulla ja miehelläsi on uudelleenrakastumisen kausi, niin hyvä! Tehkää siitä arkenne ja juhlankin suola. Se kantaa teitä varmasti pitkälle ja lapsillekin välittyy jotain olennaista parisuhteista. Käyttäkää kesälomastanne aikaa myös ihan vain teille kahdelle.
Luulen että ikäkriisi liittyy myös siihen, kun lapset kasvavat. Ensimmäiset vuodet menevät niin kiinni äitiydessä ja lapsessa, että kun sitä omaa aikaa yhtäkkiä onkin, herää tietynlainen minuuskriisi. Kuka olen paitsi äiti? Mistä tykkäsin ennen, entä nyt? Mitä minulle kuuluu? Tämä ei välttämättä siis ole ikäkysymys, vaan elämäntilannekysymys. Ehkä se olisi iskenyt samanlaisena kymmenen vuotta myöhemminkin. Näitä tunteita kannattaa kuunnella ja ottaa sitä tilaa myös itselle. Symbioosivaihe lapsista on ohi, piste. Jos et hieman irrottaudu, huomaat eläneesi 18+ vuotta täysin toisten ehdoilla. Siinä vaiheessa mukana saattaa olla jo aika paljon katkeruutta, ei vain tervettä ikäkriisiä ja irrottautumista symbioosista.
Matkusta yksin tai kaverin kanssa ja jätä lapset siksi aikaa miehesi hoidettavaksi? Joo, viikon lemmenloma miehesi kanssa yhdessä voi olla mahdoton, mutta ehkä viikonloppuloma joskus voisi onnistua? (Sen verran varmaan kehtaa ja pystyy lapset saamaan hoitoon, viikko on jo liikaa.) Miehelle sitten sama mahdollisuus toisen kerran, jos hänkin haluaa matkustaa pidemmäksi aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmuus sitoo tällä hetkellä ihan ennennäkemättömällä tavalla. Nykyvanhemmat viettävät aikaa enemmän lastensa kanssa kuin yksikään aikaisempi sukupolvi. Tottakai se aika on samalla pois itsensä toteuttamiselta ja parisuhteelta. Kuten itse sanoit, et ole kyllästynyt niinkään lapsiin persoonina, vaan siihen kaikkeen ympärillä olevaan härdelliin. Muista erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan - lapsia ei voi antaa pois, mutta tee siitä arjesta omannäköistä.
Ja vain Suomessa on synti viettää aikaa erossa omista lapsistaan. Jos sinulla ja miehelläsi on uudelleenrakastumisen kausi, niin hyvä! Tehkää siitä arkenne ja juhlankin suola. Se kantaa teitä varmasti pitkälle ja lapsillekin välittyy jotain olennaista parisuhteista. Käyttäkää kesälomastanne aikaa myös ihan vain teille kahdelle.
Luulen että ikäkriisi liittyy myös siihen, kun lapset kasvavat. Ensimmäiset vuodet menevät niin kiinni äitiydessä ja lapsessa, että kun sitä omaa aikaa yhtäkkiä onkin, herää tietynlainen minuuskriisi. Kuka olen paitsi äiti? Mistä tykkäsin ennen, entä nyt? Mitä minulle kuuluu? Tämä ei välttämättä siis ole ikäkysymys, vaan elämäntilannekysymys. Ehkä se olisi iskenyt samanlaisena kymmenen vuotta myöhemminkin. Näitä tunteita kannattaa kuunnella ja ottaa sitä tilaa myös itselle. Symbioosivaihe lapsista on ohi, piste. Jos et hieman irrottaudu, huomaat eläneesi 18+ vuotta täysin toisten ehdoilla. Siinä vaiheessa mukana saattaa olla jo aika paljon katkeruutta, ei vain tervettä ikäkriisiä ja irrottautumista symbioosista.
Kiitos! Tässä oli paljon hyviä ajatuksia, ja varsinkin ensimmäinen kappale oli helpottava; en tosiaan ole kyllästynyt lapsiini persoonina, vaan lapsiperhe-elämään ja härdelliin - varsinkin, kun esikoisen vuoksi asiat ovat aina jonkin verran monimutkaisempia kuin tavallisesti.
Olen tämän ketjun innoittamana listannut minua innostavia asioita ja alkanut etsiä keinoja toteuttaa niitä enemmän ihan arjessakin.
Tsemppiä myös muille samojen asioiden pohtijoille!
- ap
Minunkaan mielestä nuo kriisit eivät liity sinänsä itse lapsiin, niitä on vain niin helppo syyllistää siitä koska heihin kiteytyy se kaikki mikä vahvistaa käsitystä että jumissa ollaan. Mutta ainahan me ollaan enemmän tai vähemmän kiinni jossakin. Ihmiseen nyt vain on koodattu halu etsiä epäkohtia kaikessa.
Olen 28v ja minusta tuossa lapsettomuuden ihannoinnissakin on jotain mätää ja se on nyt vähän muoti-ilmiö. Tuntuu että se on jonkinlainen sosiaalisen elämän pyramidihuijaus. Minulle kävi niin päin että luulin etten tahdo lapsia (mm. koska olin oppinut että miehet kammoaa edes lapsista puhuvia naisia ja täytyy olla vapaa ja elää ikuisesti jatkuvaa opiskelijaelämää ja olla vapaa työnantajien oikkuja varten). Pullamamma oli pahin painajaiseni mutta sitä minä olen ja olen itse asiassa aika hyvä siinä! Luulin että lapsettomana pysymiset olivat omia aatoksiani. Kun sain pojan ihanan miehen kanssa niin vahvistui se tunne että tein oikein. Omia halujaan on joskus vaikea myöntää itselleen rehellisesti, tai edes tunnistaa niitä.
Joskus musiikki ja tv-sarjat, elokuvat voivat sekoittaa pään ja luulet voivasi samaistua niihin ja alkaa tavoitella jotakin sieltä. Varsinkin tällä hetkellä moni nuori naislaulaja laulaa siitä miten itsenäinen, outo ja omapäinen on eikä kaipaa rakkauksia vaan on yksinäinen kulkija. Mielestäni täytyy noudattaa huolellisuutta siinä millaisia vaikutteita voi itselleen salakavalasti saada.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, ajatuksesi ovat ihan normaaleja, juuri noinhan me saamme ajatella ja tehdä ns. välitilinpäätöstä elämästämme. Minusta on hyvä pohtia elämänvalintoja ja olla rehellinen. Sinun tulisi saada jollain lailla järjestettyä aikaa, jotta voit joskus katsoa vain omaa napaasi. Haaveet ovat ihania, ja suurempi ongelma on, jos meillä ei niitä olisi kuin että niitä on.
Vaikutat todella pätevältä äidiltä ja realistiselta ihmiseltä.
Yksi helppo ja halpa keino saada omaa aikaa on järjestää päivittäin vaikka puoli tuntia tai tunti lukuaikaa itselle. Ota käteesi joku romanttinen kirja ja lähde matkalle: Erica Jongin sanoin: Lennä, uneksi
Kirjojen myötä saa elettyä monta elämää eikä vain yhden, näin sanoin yksi lukija jossain. Sitä paitsi voit löytää sukulaissieluja, ratkaisua, tervettä etäisyyttä ja mielikuvitusta inspiroivia seikkailuja kirjoistasi. Etkä tarvitse kuin salaisen piilopaikan vintiltä, pullaa ja mehua mukaasi, tai vaikka lasin viiniä kesän kunniaksi.
Vierailija kirjoitti:
Minunkaan mielestä nuo kriisit eivät liity sinänsä itse lapsiin, niitä on vain niin helppo syyllistää siitä koska heihin kiteytyy se kaikki mikä vahvistaa käsitystä että jumissa ollaan. Mutta ainahan me ollaan enemmän tai vähemmän kiinni jossakin. Ihmiseen nyt vain on koodattu halu etsiä epäkohtia kaikessa.
Oletko lapseton vai vanhempi? Kyllä lapsiperhe-elämässä valitettavasti ollaan jumissa ihan eri tavalla kuin lapsettomassa elämässä. Lapsettomalla on paljon paremmat mahdollisuudet muuttaa elämäänsä, jos se ei tunnu vastaavan odotuksia. Vanhemman ensisijaiset vastuut eivät ole itseä vaan lapsia kohtaan, ja kun nuo tarpeet ovat ristiriidassa, hyvä vanhempi joustaa omistaan. -5
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Usein ihminen haluaa sitä mitä ei ole, kun on töissä haluaa kotiin ja kotona haluaa töihin.
aika on kaikkeen kuitenkin rajallinen.
Usein eletään myös muiden unelmia, jollain lukee facebookissa että kohta etelään ja on kuva kentältä.
Sitten ajatellaan et pääsisimpä minäkin.
Itse olen lopettanut haaveilun kun olen tiukasti töissä, jos sanoisin että haluan johinkin , tulisi heti eri tahoilta komnentit että ei oo rahaa eikä vapaata. En enää edes tiedä mitä haluan, tuntuu vain, että niin kauan kun on töissä ei päästä sanomaan ettei ole rahaa.
Kuitenkin pelkään että tämä ajattelu vie itseltä mahdollisuuden perheeseen kun vuodet vaan kuluu töissä ja kohta olen liian vanha saamaan lapsia.
Pakkaa laukkusi ja lähde. Niin minä tein enkä kadu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minunkaan mielestä nuo kriisit eivät liity sinänsä itse lapsiin, niitä on vain niin helppo syyllistää siitä koska heihin kiteytyy se kaikki mikä vahvistaa käsitystä että jumissa ollaan. Mutta ainahan me ollaan enemmän tai vähemmän kiinni jossakin. Ihmiseen nyt vain on koodattu halu etsiä epäkohtia kaikessa.
Oletko lapseton vai vanhempi? Kyllä lapsiperhe-elämässä valitettavasti ollaan jumissa ihan eri tavalla kuin lapsettomassa elämässä. Lapsettomalla on paljon paremmat mahdollisuudet muuttaa elämäänsä, jos se ei tunnu vastaavan odotuksia. Vanhemman ensisijaiset vastuut eivät ole itseä vaan lapsia kohtaan, ja kun nuo tarpeet ovat ristiriidassa, hyvä vanhempi joustaa omistaan. -5
No mulla ainakin on ollut samanlaisia "jumiajatuksia" ja ahdistuksia sinkkuna, parisuhteessa ja perheellisenä (okei, perheellisenä ehkä vähemmän, koska on vähemmän aikaa ajatella kaikkea). Sinkkuna ahdisti yksinäisyys, parisuhteessa ahdisti se, ettei ollut vapaa menemään ja tekemään mitä tahansa kenen tahansa kanssa ja lisäksi se, ettei ollut lapsia, ja nyt kun on lapsi, ahdistaa vapauden menetys. Nuo ajatukset tulee ja menee, ja monesti ihminen kaipaa sitä, mitä ei ole. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada. Pääasiassa kuitenkin nautin elämästä ja olen onnellinen enkä vatvo asioita liikaa. Jos tuntuu, että kaipaisin enemmän aikaa kavereiden kanssa, järjestän sitä. Mulla on onneksi mies, joka hoitaa lasta yhdenvertaisesti, joten saan toteuttaa itseäni myös. Koko elämä on oikeasti mahtavaa ja olen onnellinen, että olen saanut kokea niin paljon kaikkea. Tsempit ap:lle! Hyvä, että olet alkanut lisätä elämääsi iloa tuottavia asioita.
Vierailija kirjoitti:
Usein ihminen haluaa sitä mitä ei ole, kun on töissä haluaa kotiin ja kotona haluaa töihin.
Kyllä kai koti nyt pitäisi olla sellainen paikka, jossa viihtyy ja josta nyt ei tarvitsisi ainakaan töihin hinkua, lomamatkalle korkeintaan.
En oikein ymmärrä tässä ketjussa toistuvaa kurjuuden normalisoimista; ajatusta, että kaikkihan nyt ovat aina johonkin tyytymättömiä ja jos asia X ei ahdistaisi, asia Y olisi sen sijasta ihan yhtä kurjaa. Eihän elämä niin toimi. Jos elämä vastaa omia arvoja, se tuntuu merkitykselliseltä ja hyvältä, ja jos se ei vastaa, se ei tunnu. Niiden ahdistuksen ja tyytymättömyyden tunteiden psykologinen tarkoitus on patistella ihmistä tekemään jotakin, muuttamaan olosuhteitaan, oppimaan uusia taitoja tai ajattelumalleja, sitoutumaan tiukemmin omiin arvoihinsa. Niiden sivuuttaminen on virhe.
Joo, voihan se olla lohdullista takertua ajatukseen, että jos ei olisi jumissa perhe-elämässä, varmaan ajattelisi olevansa jumissa kahden aikuisen elämässä. Lohdullisuus ei kuitenkaan tee ajatuksesta vielä totta tai edes hyödyllistä. -5
Vierailija kirjoitti:
Olen 28v ja minusta tuossa lapsettomuuden ihannoinnissakin on jotain mätää ja se on nyt vähän muoti-ilmiö. Tuntuu että se on jonkinlainen sosiaalisen elämän pyramidihuijaus.
Ohis, mutta hauskasti ilmaistu. Olen joskus miettinyt ihan samaa. Ja siis ymmärrän itse, mistä lapsettomuuden "ihannointi" kumpuaa ja onhan ne nyt monella tapaa järkevää (esim. taloudellisesti).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usein ihminen haluaa sitä mitä ei ole, kun on töissä haluaa kotiin ja kotona haluaa töihin.
Kyllä kai koti nyt pitäisi olla sellainen paikka, jossa viihtyy ja josta nyt ei tarvitsisi ainakaan töihin hinkua, lomamatkalle korkeintaan.
Niin, paitsi jos on ollut vaikka pitkään perhevapaalla tai esimerkiksi työttömänä (ilman niitä kaiken pilaavia lapsiakin!) niin kodin seinät voi todella kaatua niskaan, ja se on oikeasti ihan vaan vaihe elämässä ja se menee ohi. Alkaa olla jo aika uusliberalistista ihannointia tällainen "jos elämä tuntuu kurjalta niin voit aina muuttaa sitä", toki esim. lasten tekeminen on oma valinta ja kouluttautuakin voi aika laajasti, mutta aina kaikkea ei voi muuttaa ja tietty määrä "kurjuutta" on joskus vaan hyväksyttävä. Esimerkiksi pitkäaikaissairas voi oppia hyväksymään tilanteensa ja elämään sairautensa kanssa, mutta eihän sairauden mukanaan tuoma kipu tai kärsimys silti mihinkään katoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usein ihminen haluaa sitä mitä ei ole, kun on töissä haluaa kotiin ja kotona haluaa töihin.
Kyllä kai koti nyt pitäisi olla sellainen paikka, jossa viihtyy ja josta nyt ei tarvitsisi ainakaan töihin hinkua, lomamatkalle korkeintaan.
Niin, paitsi jos on ollut vaikka pitkään perhevapaalla tai esimerkiksi työttömänä (ilman niitä kaiken pilaavia lapsiakin!) niin kodin seinät voi todella kaatua niskaan, ja se on oikeasti ihan vaan vaihe elämässä ja se menee ohi. Alkaa olla jo aika uusliberalistista ihannointia tällainen "jos elämä tuntuu kurjalta niin voit aina muuttaa sitä", toki esim. lasten tekeminen on oma valinta ja kouluttautuakin voi aika laajasti, mutta aina kaikkea ei voi muuttaa ja tietty määrä "kurjuutta" on joskus vaan hyväksyttävä. Esimerkiksi pitkäaikaissairas voi oppia hyväksymään tilanteensa ja elämään sairautensa kanssa, mutta eihän sairauden mukanaan tuoma kipu tai kärsimys silti mihinkään katoa.
Olen ihan samaa mieltä kanssasi siitä, että ihmisen mahdollisuuksia muuttaa omaa elämäänsä ei ole syytä liioitella (jos ei vähätelläkään). Kyllähän vaikka juuri lasten hankinta on sellainen valinta, joka sulkee pois monia mahdollisuuksia, ja sairaudet varjostavat jossakin vaiheessa käytännössä kaikkien elämää.
Mutta ihminen, jolle vapaus ja nautiskelu ovat keskeisiä arvoja, ei kyllä helpolla usko väitettä, että vapaa ja mukava elämä olisi hänestä ihan yhtä kurjaa kuin arkisten rutiinien rajoittamassa elämäkin. Ja miksi uskoisi? Ei ahdistuksen määrä ole vakio. Omia arvoja vastaava elämä koetaan antoisaksi ja omien arvojen vastainen elämä koetaan ahdistavaksi. -5
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 28v ja minusta tuossa lapsettomuuden ihannoinnissakin on jotain mätää ja se on nyt vähän muoti-ilmiö. Tuntuu että se on jonkinlainen sosiaalisen elämän pyramidihuijaus.
Ohis, mutta hauskasti ilmaistu. Olen joskus miettinyt ihan samaa. Ja siis ymmärrän itse, mistä lapsettomuuden "ihannointi" kumpuaa ja onhan ne nyt monella tapaa järkevää (esim. taloudellisesti).
Ja eettisesti. -5
Typerin neuvo ikinä tuo laittakaa lapsi hoitoon isovanhemmille, kummeille jne. Millä oikeudella? Kaikilla ei edes ole vanhemmat elossa tai sellaisia, jotka voisivat tai haluaisivat ottaa lapsenlapsia viikkokausiksi luokseen. Ja entäs se lapsi? Kysytäänkö häneltä, haluaako hän kesälomalla pitkäksi aikaa mummolaan tai kummilaan? Ehkä lapsi haluaisi nauttia kiireettömästä lomasta kotona tai muualla, yhdessä vanhempiensa kanssa?