Lue keskustelun säännöt.
Vapauden kaipuu, perhe-elämän katuminen, hinku matkustelemaan - kolmenkympin kriisiäkö?
06.06.2016 |
No niin. Taustoitettakoon sen verran, että olen pian 30 vuotta täyttävä, naimisissa oleva kahden lapsen äiti. Esikoinen oli ns. yllätysvauva, eli saimme hänet verrattain nuorena (vahinkoraskaus, jonka jatkumisesta kuitenkin päätettiin sulassa sovussa), toinen lapsi on suunniteltu.
Molemmilla lapsilla on nyt joku todella vaikea kausi meneillään, enkä jaksaisi yhtään olla äiti ja aina vaan murehtia/huolehtia/kasvattaa/olla vastuussa, vaan tekisi mieli antaa mennä vaan ja ruveta vaikka lasten kaveriksi kun ei niitä kehtaa enää adoptioonkaan antaa (okei, tätä olen harkinnut vain erityisen synkkinä hetkinä ihan läpällä hiljaa mielessäni). Lasten saaminen jopa hetkittäin kaduttaa, ovat nyt siis 7- ja 3-vuotiaita ja viime aikoina olen miettinyt jopa päivittäin, että miksi ihmeessä päätin saada lapsia. Rakastan kyllä lapsiani ja uskon heistä kasvavan hienoja ihmisiä jonain päivänä, yleensä myös nautin heidän seurastaan ja kotielämän pyörittäminen sujuu kyllä.
Ei vaan jaksaisi kiinnostaa kuin oma napa juuri nyt. Ja puoliso, olen siis lasten isän kanssa yhdessä ja meillä on asiat hienosti. Oikeastaan niin hienosti, että tahtoisin viettää varsinaisen rakkauden kesän 2016 mieheni kanssa, matkustella ja kierrellä erilaisissa tapahtumissa, olla ihan vaan kahdestaan, rakastella kun huvittaa... Kaikki velvollisuudet - liittyen lapsiin, töihin, omaan taloon - kyllästyttävät ihan kuoliaaksi saakka, ja mieluummin heittäisin vapaalle ja muuttaisin vaikka yksiöön keskelle kaupunkia, ilman huolia pihan laittamisesta tai jostain hemmetin sisustustarroista (terveisiä vaan naapureille).
Muutenkin olen näin kesän kynnyksellä kaivannut elämääni myös romanssia naisen kanssa, holtitonta päihteidenkäyttöä ja kaikenlaisia älyttömiä asioita, jotka eivät varmasti olisi toteutuessaan yhtään hienoja kokemuksia (saati samanlaisia kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten).
Onko tämä kolmenkympin kriisi? Minä olen aina luullut, että se liittyy enemmänkin siihen, että muilla on vauvoja ja häitä ja itse elelee edelleen sinkkuna kissojen kanssa, mutta mulla on enemmänkin sellainen olo, että tässäkö tämä elämä nyt oli ja että alamäki on väistämätöntä. Jos voisin kelata elämässä esim. 10 vuotta taaksepäin, tekisin niin nyt ihan varmasti.
En siis normaalisti ole mitenkään elämänhallinnan puutteesta kärsivä tyyppi, päinvastoin hyvin suunnitelmallinen kontrollifriikki. MITÄ TÄMÄ ON, selviääkö tästä ikinä? En haluaisi tuntea näitä tunteita varsinkaan lapsiani kohtaan, ja onhan se nyt muutenkin vaan fakta ettei kelloa saa käännettyä taaksepäin. Onko tämä se vaihe elämässä, kun toiset pistää lusikat jakoon ja aloittaa ns. toisen kierroksen? Apua!
Kommentit (92)
Vierailija kirjoitti:
Toisaalta tämä käsite "oma aika" on nykyajan vitsaus. Koskaan sekään ei ole oikeanlaista tai sitä ei ole tarpeeksi. Ihminen on aina tyytymätön, elämän nälkä on jatkuva. Epätäydellisyys kuuluu ihmisyyteen.
En ole kyllä tästä yhtään samaa mieltä. Kyllä ainakin minä tunnistan elämässäni ne tekijät, joiden täytyy olla kunnossa, jotta olen tyytyväinen. Parametreista poikkeaminen aiheuttaa sitten aluksi tyytymättömyyttä ja lopulta ahdistusta ja pahaa oloa. Oman ajan tarpeeni on kaiketi keskimääräiseen verrattuna aika suuri mutta ei mitenkään pohjaton. Saan tehdä töiden jälkeen mitä haluan, ja se riittää minulle. Työni on sen verran mielekästä, etten haikaile enempää (vaikka en toki jäisi töihin lottovoiton jälkeen).
Pointtina siis se, että ihmisen tyytyväsyyteen kyllä vaikuttaa, onko omaa aikaa 0, 1, 4 vai 8 tuntia päivässä. -5
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisaalta tämä käsite "oma aika" on nykyajan vitsaus. Koskaan sekään ei ole oikeanlaista tai sitä ei ole tarpeeksi. Ihminen on aina tyytymätön, elämän nälkä on jatkuva. Epätäydellisyys kuuluu ihmisyyteen.
En ole kyllä tästä yhtään samaa mieltä. Kyllä ainakin minä tunnistan elämässäni ne tekijät, joiden täytyy olla kunnossa, jotta olen tyytyväinen. Parametreista poikkeaminen aiheuttaa sitten aluksi tyytymättömyyttä ja lopulta ahdistusta ja pahaa oloa. Oman ajan tarpeeni on kaiketi keskimääräiseen verrattuna aika suuri mutta ei mitenkään pohjaton. Saan tehdä töiden jälkeen mitä haluan, ja se riittää minulle. Työni on sen verran mielekästä, etten haikaile enempää (vaikka en toki jäisi töihin lottovoiton jälkeen).
Pointtina siis se, että ihmisen tyytyväsyyteen kyllä vaikuttaa, onko omaa aikaa 0, 1, 4 vai 8 tuntia päivässä. -5
Huomaathan, että yleistät nyt omia kokemuksiasi koskemaan kaikkia muitakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskimäärin ihmiset elää toisten unelmia. Vai pitäisikö sanoa yhteiskunnan unelmia. Väkerrät ja pakerrat päivästä toiseen, että saisit pitää paikkasi yhteiskunnassa. Joskus tätä kutsutaan myös elämän merkitykseksi.
Juuri tätä taisin sivutakin tuossa ylemmässä kommentissa, oma talo, perhe, avioliitto, koulutus ja työ eivät näytä tuovan onnea vaan se tuntuu pakenevan minua koko ajan. - ap
Niin, ne eivät tuo onnea, koska et ole ehkä koskaan niitä varsinaisesti halunnut, vaan kuvitellut, että haluat. nyt asialle ei toki enää mitään voi, mutta suosittelen, että mietit, mitä elämässäsi ihan oikeasti ITSE haluat, et sitä mitä ajattelet että ympäristö, yhteisunta, sukulaiset ja ystävät sinulta jotenkin odottavat. Sulla on lapset, mutta mikään ei estä myös laajentamasta omaa elämääsi (muihin) asioihin, joista nautit.
Todella hyvä kommentti :) Niin se taitaa olla, että moni hankkii niitä lapsia, koska "niin kuuluu tehdä". Ja ihan aidosti varmaan niitä lapsia halutaankin, mutta ei ehkä ymmärretä että miksi. Kuvitellaan että elämästä tulee oikeanlaista kun tehdään ja kasvatetaan lapsia, että sitten olen tehnyt kaiken oikein ja saan osakseni rakkautta ja hyvän elämän. En minä tätä pahalla sano.
Ja eihän se ole hyväksyttävää meidän yhteiskunnassamme, että sanoisi katuvansa lasten hankintaa, tai millään tavalla mainitsisi mitään tähän suuntaankaan. Eikä sitä välttämättä kadu, mutta saattaa tulla pettymyksen tunne, että eikö elämä nyt ollutkaan kuin unelmaa. Tosi vaikea aihe, ja ikävä tämä ap:n ongelma. Kun lapset ja lapsien hankkiminen mielletään jotenkin sellaiseksi herkäksi ja pyhäksi aiheeksi. Niitä kun kerran hankkii, niin se on lopullinen päätös. Aivan eri asia kuin mikään muu päätös ihmiselämän aikana.
Arvostan kaikkia äitejä ja isejä. Tämä kommentti oli lähinnä ajatuksen virtaa luettuani ketjua. Tarkoitukseni ei ole arvostella ketään eikä kenenkään valintoja.
Outoa olisi, jos nykyaikana enää motivoituisi perhearvoihin.Tänäänkin luin pornotähden haastattelun, kuinka ihanaa on olla pornotähti.Jatkuvasti on luettavissa kuinka näyttää nuoremmalta kauniimnalta ja menevältä.Muu lytätään täysin.Tämä aika ei kannusta perhe-elämään.En ihmettele, että häiriökäyttäytymiset lisääntyvät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näinhän siinä käy, kun lapsia hommataan ja kotia aletaan leikkimään liian nuorina.
Kun asiat ovat kunnossa, ei kolmikymppisenä mitään ikäkriisiä tule.
Ikäkriisi tulee melkein väistämättä ja on luonnollinen ihmisen kehityskaaressa vauvasta vanhuuteen. Ei noi vitsit tyhjästä tule, kun puhutaan kolmenkympin, neljänkympin ja viidenkympin villityksistä. Siihen ei vaikuta ulkoiset seikat kovin ihmeellisesti, ja se on kaikessa karmeudessaan hyvinkin hyödyllinen ihmiselle, koska siitä saattaa löytää uutta suuntaa elämälleen sekä paljon uusia ajatuksia. Ilman kriisiä ei kai havahtuisi siihen että missä mennään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehelle sanottaisiin tässä vaiheessa, että kasva aikuiseksi ja kanna vastuusi! Tota se sitoutumiskammo teettää.
Joopajoo1 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tunteissasi ja ajatuksissasi ei ole mitään huolestuttavaa tai epätavallista. Vapaa ja mukava kahden työssäkäyvän aikuisen elämä, jossa asutaan kaupungissa ja omistaudutaan perhe-elämän velvollisuuksien sijaan kivaan pariskuntatekemiseen, matkusteluun, harrastuksiin ja nautintoihin on ihan yleisestikin erittäin toivottu ja kadehdittu elämäntapa. En vaihtaisi tätä tyypilliseen lapsiperhe-elämään missään tapauksessa ja suoraan sanottuna ihmettelen, miksi niin monet tekevät niin.
Sinun tapauksessasi taitaa olla oleellista opetella hyväksymään se, että olet tehnyt tietyt valinnat, ja ne ovat pysyvästi muuttanee sitä, minkälaiseksi loppuelämäsi muodostuu. Menneiden haikailu ei auta sinua vaan tuottaa vain kärsimystä. Voit kuitenkin miettiä, miten voisit toteuttaa kaipuutasi vapauteen ja hauskanpitoon juuri nyt. Voisitko alkaa suunnitella vaikka yhteistä reissua miehesi kanssa?
En ymmärrä miksi ihmiset kuvittelevat asioiden olevan joko tai. Olen kolmekymppinen ja meillä on miehen kanssa 1 lapsi. Matkustellaan, mulla on omat harrastukset jossa käyn yksin, miehen kanssa vietetään aikaa milloin mitenkin, lapsella on mummit ja kummit, jotka haluavat osallistua. Iltaisin rentoudutaan miehen kanssa katsellen leffoja, jutellen, tehdään hyvää ruokaa, viikonloppuisin tehdään perheenä asioita, retkeillään tai sitten miehen kanssa käydään missä nyt sattuu kiinnostamaan, kun lapsi on hoidossa. Jos miestä ei kiinnosta, käyn ystävien kanssa museoissa, näyttelyissä yms.
Enemmän asioihin vaikuttaa oma suhtautuminen. Jos päättää elää pelkkää perhe-elämää ja upota sinne, niin sitä se siten on. Jos päättää, että elämä on jotain ihan muuta, niin sitten se on, myös perheen kanssa.
Ei kai kukaan nyt oikeasti ole sitä mieltä, etteivätkö vanhemmat voisi tehdä noita asioita. Mutta tuskin kukaan myöskään väittää, etteikö lapsettoman pariskunnan elämä olisi erilaista kuin perhe-elämä, vaikka jälkimmäisessä tehtäisiinkin monia samoja asioita "perheen kanssa". -5
Sisältö jatkuu mainoksen alla
15, vastauksesi oli yksi rakentavimpia ja parhaita mitä av:lla olen lukenut.Sinun kaltaisiasi viisaita naisia pitäisi olla maailmassa enemmän.
heh, symppasin sua täysin aluksi, tiedättehän, nimetön ongelma jne. (jos joku ei tiedä niin lukaista voi vaikka tuolta: http://www.feministezine.com/feminist/books/The-Problem-that-Has-No-Nam…). Siihen saakka, kunnes kirjoitit luulleesi, että joku kriiseilisi muiden häistä ja vauvoista kun "elelee sinkkuja kissojen kanssa" :D :D ton ylimielisen lausuman jälkeen en voi muuta sanoa kuin siinäs kadut, olisiko kannattanut miettiä ennen kuin lähtee puskemaan noinkin nuorella iällä kersoja maailmaan. itse olen helvetin onnellinen, ettei ole vastuita, saa tulla ja mennä miten tahtoo, on monenlaisia ihania romansseja ja paljon nähtävää. voin elää itselleni ja toteuttaa itseäni, työ- ja vapaaehtoiskuvioiden jälkeen jää roppakaupalla energiaa itselle. ja ennen kuin joku vinkuu ja vonkuu kuinka itsekeskeinen kusipää olen, niin teen kyllä mielestäni ihan osani, ja on ihan ok käyttää aikaa ja energiaa myös itseensä. kun ei ole niitä mukeloita estämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joopajoo1 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tunteissasi ja ajatuksissasi ei ole mitään huolestuttavaa tai epätavallista. Vapaa ja mukava kahden työssäkäyvän aikuisen elämä, jossa asutaan kaupungissa ja omistaudutaan perhe-elämän velvollisuuksien sijaan kivaan pariskuntatekemiseen, matkusteluun, harrastuksiin ja nautintoihin on ihan yleisestikin erittäin toivottu ja kadehdittu elämäntapa. En vaihtaisi tätä tyypilliseen lapsiperhe-elämään missään tapauksessa ja suoraan sanottuna ihmettelen, miksi niin monet tekevät niin.
Sinun tapauksessasi taitaa olla oleellista opetella hyväksymään se, että olet tehnyt tietyt valinnat, ja ne ovat pysyvästi muuttanee sitä, minkälaiseksi loppuelämäsi muodostuu. Menneiden haikailu ei auta sinua vaan tuottaa vain kärsimystä. Voit kuitenkin miettiä, miten voisit toteuttaa kaipuutasi vapauteen ja hauskanpitoon juuri nyt. Voisitko alkaa suunnitella vaikka yhteistä reissua miehesi kanssa?
En ymmärrä miksi ihmiset kuvittelevat asioiden olevan joko tai. Olen kolmekymppinen ja meillä on miehen kanssa 1 lapsi. Matkustellaan, mulla on omat harrastukset jossa käyn yksin, miehen kanssa vietetään aikaa milloin mitenkin, lapsella on mummit ja kummit, jotka haluavat osallistua. Iltaisin rentoudutaan miehen kanssa katsellen leffoja, jutellen, tehdään hyvää ruokaa, viikonloppuisin tehdään perheenä asioita, retkeillään tai sitten miehen kanssa käydään missä nyt sattuu kiinnostamaan, kun lapsi on hoidossa. Jos miestä ei kiinnosta, käyn ystävien kanssa museoissa, näyttelyissä yms.
Enemmän asioihin vaikuttaa oma suhtautuminen. Jos päättää elää pelkkää perhe-elämää ja upota sinne, niin sitä se siten on. Jos päättää, että elämä on jotain ihan muuta, niin sitten se on, myös perheen kanssa.
Ei kai kukaan nyt oikeasti ole sitä mieltä, etteivätkö vanhemmat voisi tehdä noita asioita. Mutta tuskin kukaan myöskään väittää, etteikö lapsettoman pariskunnan elämä olisi erilaista kuin perhe-elämä, vaikka jälkimmäisessä tehtäisiinkin monia samoja asioita "perheen kanssa". -5
Toki on erilaista, mutta tunnen monia, ketkä pyörittävät vain sitä perhe-elämäkarusellia päivästä toiseen, kun niin vain kuuluu tehdä. Itse en sitä jaksaisi, vaan elän aika paljon erilaista elämää perheeni kanssa kuin useimmat tuntemistani perheistä. Moni puhuu, että ai kun olisi kiva, ja kyllä olisi ihana jne, mutta ei kuitenkaan tee mitään asian eteen, koska "kun on tämä perhe".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskimäärin ihmiset elää toisten unelmia. Vai pitäisikö sanoa yhteiskunnan unelmia. Väkerrät ja pakerrat päivästä toiseen, että saisit pitää paikkasi yhteiskunnassa. Joskus tätä kutsutaan myös elämän merkitykseksi.
Juuri tätä taisin sivutakin tuossa ylemmässä kommentissa, oma talo, perhe, avioliitto, koulutus ja työ eivät näytä tuovan onnea vaan se tuntuu pakenevan minua koko ajan. - ap
Tässä on se erittäin iso syy, miksi lasten hankintaan pitäisi olla sama 30v ikäraja kuin sterilisaatioon - nuorempi kun ei usein todellakaan tiedä mitä OIKEASTI haluaa elämältään, vaan vain toteuttaa yhteiskunnan ja/tai lähipiirin normeja. Onnekkailla se sattuu olemaan oikeastikin sitä mitä haluaa, mutta näin isojen ja lähes peruuttamattomien asioiden kanssa on parempi katsoa kuin katua.
Ei se ikäraja mitään muuta. Ihmisellä on jano kokea, saada kokemuksia. Itse olin jo kolmekymppinen kun sain esikoiseni. Sitä ennen ehdin tehdä paljon asioita. Olen opiskellut, tehnyt töitä, asunut ulkomailla, seurustellut, asunut avoliitossa, asunut omillani, reissaillut, bilettänyt eli en oikein tiedä mitä (kokemuksia) multa puuttuisi, koska koen toteuttaneeni haaveitani ihan tarpeeksi ennen kuin perustin perheen (ulkomailla asuminen, reissaaminen, opiskelu & työ -ala, jota kohtaan tunnen edelleen suurta intohimoa).
Halusin perheen ja nyt sitten vuosia myöhemmin olen ahdistunut. Allekirjoitan tuon ap:n haaveileman vapauden kaipuun. Olen reissannut lasten kanssa mutta se ei ole sama asia kuin nuorena ja vapaana. Asumme minun ja mieheni toivomalla tavalla omassa rauhassa mutta siltikään en kykene nauttimaan elinympäristöstä niin kuin toivoisin. Useampi haaveeni on toteutunut kuin jäänyt toteutumatta ja siltikään en tunne, että olisin "tyytyväinen". Kaipuu vapauteen kalvaa sisältä joka päivä, vaikka rakastan lapsiani.
Olen kuitenkin hyväksynyt tilanteen ja odotan sitä aikaa, kun lapset eivät ole enää niin riippuvaisia vanhemmistaan. Tällä hetkellä suurin haaveeni olisi karistaa taas Suomen pölyt jaloista ja päästä töihin ulkomaille... ehkä sitten joskus, kun kuopuskin on jo lukioikäinen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
heh, symppasin sua täysin aluksi, tiedättehän, nimetön ongelma jne. (jos joku ei tiedä niin lukaista voi vaikka tuolta: http://www.feministezine.com/feminist/books/The-Problem-that-Has-No-Nam…). Siihen saakka, kunnes kirjoitit luulleesi, että joku kriiseilisi muiden häistä ja vauvoista kun "elelee sinkkuja kissojen kanssa" :D :D ton ylimielisen lausuman jälkeen en voi muuta sanoa kuin siinäs kadut, olisiko kannattanut miettiä ennen kuin lähtee puskemaan noinkin nuorella iällä kersoja maailmaan. itse olen helvetin onnellinen, ettei ole vastuita, saa tulla ja mennä miten tahtoo, on monenlaisia ihania romansseja ja paljon nähtävää. voin elää itselleni ja toteuttaa itseäni, työ- ja vapaaehtoiskuvioiden jälkeen jää roppakaupalla energiaa itselle. ja ennen kuin joku vinkuu ja vonkuu kuinka itsekeskeinen kusipää olen, niin teen kyllä mielestäni ihan osani, ja on ihan ok käyttää aikaa ja energiaa myös itseensä. kun ei ole niitä mukeloita estämässä.
Hei, en tarkoittanut sitä negatiivisesti! Eläisin mieluusti itsekin sinkkuna kissojen kanssa :) Tarkoitin siis että kolmenkympin kriisillä viitataan yleensä sinkkunaisten kriisiin, jos kaverit ympärillä pariutuu, vakiintuu ja lisääntyy. Tällaisesta perheenäidin versiosta en ollut ennen kuullutkaan. - ap
Joopajoo1 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joopajoo1 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tunteissasi ja ajatuksissasi ei ole mitään huolestuttavaa tai epätavallista. Vapaa ja mukava kahden työssäkäyvän aikuisen elämä, jossa asutaan kaupungissa ja omistaudutaan perhe-elämän velvollisuuksien sijaan kivaan pariskuntatekemiseen, matkusteluun, harrastuksiin ja nautintoihin on ihan yleisestikin erittäin toivottu ja kadehdittu elämäntapa. En vaihtaisi tätä tyypilliseen lapsiperhe-elämään missään tapauksessa ja suoraan sanottuna ihmettelen, miksi niin monet tekevät niin.
Sinun tapauksessasi taitaa olla oleellista opetella hyväksymään se, että olet tehnyt tietyt valinnat, ja ne ovat pysyvästi muuttanee sitä, minkälaiseksi loppuelämäsi muodostuu. Menneiden haikailu ei auta sinua vaan tuottaa vain kärsimystä. Voit kuitenkin miettiä, miten voisit toteuttaa kaipuutasi vapauteen ja hauskanpitoon juuri nyt. Voisitko alkaa suunnitella vaikka yhteistä reissua miehesi kanssa?
En ymmärrä miksi ihmiset kuvittelevat asioiden olevan joko tai. Olen kolmekymppinen ja meillä on miehen kanssa 1 lapsi. Matkustellaan, mulla on omat harrastukset jossa käyn yksin, miehen kanssa vietetään aikaa milloin mitenkin, lapsella on mummit ja kummit, jotka haluavat osallistua. Iltaisin rentoudutaan miehen kanssa katsellen leffoja, jutellen, tehdään hyvää ruokaa, viikonloppuisin tehdään perheenä asioita, retkeillään tai sitten miehen kanssa käydään missä nyt sattuu kiinnostamaan, kun lapsi on hoidossa. Jos miestä ei kiinnosta, käyn ystävien kanssa museoissa, näyttelyissä yms.
Enemmän asioihin vaikuttaa oma suhtautuminen. Jos päättää elää pelkkää perhe-elämää ja upota sinne, niin sitä se siten on. Jos päättää, että elämä on jotain ihan muuta, niin sitten se on, myös perheen kanssa.
Ei kai kukaan nyt oikeasti ole sitä mieltä, etteivätkö vanhemmat voisi tehdä noita asioita. Mutta tuskin kukaan myöskään väittää, etteikö lapsettoman pariskunnan elämä olisi erilaista kuin perhe-elämä, vaikka jälkimmäisessä tehtäisiinkin monia samoja asioita "perheen kanssa". -5
Toki on erilaista, mutta tunnen monia, ketkä pyörittävät vain sitä perhe-elämäkarusellia päivästä toiseen, kun niin vain kuuluu tehdä. Itse en sitä jaksaisi, vaan elän aika paljon erilaista elämää perheeni kanssa kuin useimmat tuntemistani perheistä. Moni puhuu, että ai kun olisi kiva, ja kyllä olisi ihana jne, mutta ei kuitenkaan tee mitään asian eteen, koska "kun on tämä perhe".
Avaatko vähän, mitä tämä erilainen perhe-elämä pitää sisällään? Ihan mielenkiinnolla kyselen, jos saisin siitä vinkkejä omaan perhearkeeni.
Minulla on itselläni hyvin samanlaisia ajatuksia kuin ap:llä. Täällä neuvotaan jatkuvasti, miten laittaa lapset hoitoon, mutta mitä teet, kun ei ole ketään kenelle laittaa. Olen aika varma, että jos meilläkin olisi isovanhemmat, jotka auttaisivat tarvittaessa tai jolle voisi useammin kuin kerran vuodessa antaa lapset hoitoon, niin en tuntisi näin. Nyt tuntuu siltä, että olen menettänyt parhaan ystäväni eli mieheni ja mahdollisuuden tehdä hänen kanssaan kaikkea kivaa kodin ulkopuolella. Nautin toiminnasta enkä oikein syty kotoisille leffailloille. Olen useamman kerran joutunut avecina jäämään pois esimerkiksi lapsettomista häistä, koska meillä ei ole ketään kenelle antaa lasta hoitoon.
Tykkäisin ap:n tavoin käydä miehen kanssa teatterissa, näyttelyissä ja matkustella. Nyt tämä on vain tätä arkea. Tehdään kyllä perheenä paljon, kuten käydään pelaamassa frisbeegolfia ja kierretään luontopolkuja, mutta ei se korvaa miehen kanssa vietettyä kahdenkeskistä aikaa. Minulle on käynyt ehkä samoin kuin ap:lle eli olen todella rakastunut mieheeni ja kaipaisin ihan hirveästi aikaa hänen kanssaan. Hän on vielä paljon työmatkoilla ja poissa tavallisesta arjesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaipaan myös omaa aikaa, aikuisten kahdenkeskistä. Edes joskus se olisi ihanaa. Ei ole tukiverkostoa joten kahta lasta ei saa mihinkään hoitoon. Voi vain haaveilla ja ryvettyä, olen kateellinen teille joilta löytyy perheet ja ystävät jotka lapsia hoitaa.
54: Meillä lapset pääsevät jonkun verran isovanhemmille yökyläilemään, mutta valitettavasti terveyteen ym. liittyvistä syistä aika harvoin. Pidemmät (esim. viikon mittaiset) reissut ovat suorastaan mahdoton ajatus. Jokainen vapaailta on ihana hengähdystauko, mutta toisinaan tuntuu siltä, että vapaa-aika ilman lapsia saa kaipaamaan sitä vain entistä enemmän. Voi olla, että tarvitsisin enemmän/useammin lapsettomia vapaahetkiä, tai sitten niistä ei ole mitään apua näihin tuntemuksiini.
Minäkin kuulisin mielelläni käytännön elämästä heiltä, joilla perhe-elämä on "erilaista".
- ap
Ärsyttää täälläkin jaellut neuvot että "laittakaa viikoksi kummille tai mummolle". En kyllä kehtaisi! Pari päivää mummolle kerran vuodessa kehtaan mutta viikko olisi jo liioittelua. Kyllähän tää elämä surkealta tuntuu. Ennen lapsia oltiin miehen kanssa parhaat ystävät, käytiin leffassa, keikoilla, matkusteltiin, urheiltiin. Se oli ihanaa aikaa. No, nykyään molemmat käy juoksulenkillä eri aikaan, yhteiset matkat on tyyliin Tallinnan risteily (kaikilla ei ole niitäkään), paremmat matkat on perheen kanssa Kreetalle tms mutta silloinkin reissut on uima-alhaalla oloa, ei lasten kanssa voi juuri kierrellä nähtävyyksiä, ei ne jaksa. Ja Kreetan perhematkakin on niin kallis että semmoinen on varaa tehdä tosi harvoin. Omapa on syyni, itse lapsia halusin , luulin että tykläisin "rauhallisesta perhe-elämästä" mutta paskan marjat tämä ole rauhallista nähnykään, kauhea meteli kun kotia pääsee, väännän ruokaa ja kiitoksena "onpas pahaa" ja kaiken muun iloksi tarhastakin oli tullut sekä täi- että syyhypunkkivaroitus. Harmittaa kun rahaakaan ei ole mihinkään, kaikki menee tarhamaksuihin, tabletteihin, kännylaskuihin, polkupyörien, harrastuksiin. Olen todella kateellinen lapsettomille!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
heh, symppasin sua täysin aluksi, tiedättehän, nimetön ongelma jne. (jos joku ei tiedä niin lukaista voi vaikka tuolta: http://www.feministezine.com/feminist/books/The-Problem-that-Has-No-Nam…). Siihen saakka, kunnes kirjoitit luulleesi, että joku kriiseilisi muiden häistä ja vauvoista kun "elelee sinkkuja kissojen kanssa" :D :D ton ylimielisen lausuman jälkeen en voi muuta sanoa kuin siinäs kadut, olisiko kannattanut miettiä ennen kuin lähtee puskemaan noinkin nuorella iällä kersoja maailmaan. itse olen helvetin onnellinen, ettei ole vastuita, saa tulla ja mennä miten tahtoo, on monenlaisia ihania romansseja ja paljon nähtävää. voin elää itselleni ja toteuttaa itseäni, työ- ja vapaaehtoiskuvioiden jälkeen jää roppakaupalla energiaa itselle. ja ennen kuin joku vinkuu ja vonkuu kuinka itsekeskeinen kusipää olen, niin teen kyllä mielestäni ihan osani, ja on ihan ok käyttää aikaa ja energiaa myös itseensä. kun ei ole niitä mukeloita estämässä.
Hei, en tarkoittanut sitä negatiivisesti! Eläisin mieluusti itsekin sinkkuna kissojen kanssa :) Tarkoitin siis että kolmenkympin kriisillä viitataan yleensä sinkkunaisten kriisiin, jos kaverit ympärillä pariutuu, vakiintuu ja lisääntyy. Tällaisesta perheenäidin versiosta en ollut ennen kuullutkaan. - ap
Jaa. Olen eronnut 40-vuotias, jolla ei ole kissoja, mutta varmaan munkin oletetaan kriiseilevän tätä tilannetta. :D No, kriiseilenkin joskus, mutta en siksi, että kaipaisin lasta, vaan siksi, että lapsettomuuden hyväksyttyänikin törmään siihen, että kaikilla kivoilla miehillä on lapsia ja jään yksin, kun uuseperhe tuntuisi liian rankalta (pitkä uueperheliitto takana, toista sellaista en halua).
Toisaalta sitten olen ennemmin vapaa kuin suhteessa, jollainen ei tuntuisi omalta, eli tämä tilanne on parempi kuin loppunut liittoni. Sain vapauden, menetin miehen, vaakakuppi on vain niukasti plussan puolella. Samalla tavalla se taitaa olla kaikissa elämäntilanteissa. Joskus on vaikeaa löytää syytä olla iloinen, kun on huono päivä ja toivoisin jonkun lähelleni - samoja menetyksen tunteita kuin sinulla, ap, mutta täysin eri syistä. Koitetaan itse kukin löytää ne oman elämän ilot. Aina ei jaksa, sekin pitää hyväksyä.
Tsemppiä, ap. :)
Vierailija kirjoitti:
Ärsyttää täälläkin jaellut neuvot että "laittakaa viikoksi kummille tai mummolle". En kyllä kehtaisi! Pari päivää mummolle kerran vuodessa kehtaan mutta viikko olisi jo liioittelua. Kyllähän tää elämä surkealta tuntuu. Ennen lapsia oltiin miehen kanssa parhaat ystävät, käytiin leffassa, keikoilla, matkusteltiin, urheiltiin. Se oli ihanaa aikaa. No, nykyään molemmat käy juoksulenkillä eri aikaan, yhteiset matkat on tyyliin Tallinnan risteily (kaikilla ei ole niitäkään), paremmat matkat on perheen kanssa Kreetalle tms mutta silloinkin reissut on uima-alhaalla oloa, ei lasten kanssa voi juuri kierrellä nähtävyyksiä, ei ne jaksa. Ja Kreetan perhematkakin on niin kallis että semmoinen on varaa tehdä tosi harvoin. Omapa on syyni, itse lapsia halusin , luulin että tykläisin "rauhallisesta perhe-elämästä" mutta paskan marjat tämä ole rauhallista nähnykään, kauhea meteli kun kotia pääsee, väännän ruokaa ja kiitoksena "onpas pahaa" ja kaiken muun iloksi tarhastakin oli tullut sekä täi- että syyhypunkkivaroitus. Harmittaa kun rahaakaan ei ole mihinkään, kaikki menee tarhamaksuihin, tabletteihin, kännylaskuihin, polkupyörien, harrastuksiin. Olen todella kateellinen lapsettomille!
Naulan kantaan! Alkoi naurattaa niin paljon että lopulta itketti..
En ymmärrä miksi ihmiset kuvittelevat asioiden olevan joko tai. Olen kolmekymppinen ja meillä on miehen kanssa 1 lapsi. Matkustellaan, mulla on omat harrastukset jossa käyn yksin, miehen kanssa vietetään aikaa milloin mitenkin, lapsella on mummit ja kummit, jotka haluavat osallistua. Iltaisin rentoudutaan miehen kanssa katsellen leffoja, jutellen, tehdään hyvää ruokaa, viikonloppuisin tehdään perheenä asioita, retkeillään tai sitten miehen kanssa käydään missä nyt sattuu kiinnostamaan, kun lapsi on hoidossa. Jos miestä ei kiinnosta, käyn ystävien kanssa museoissa, näyttelyissä yms.
Enemmän asioihin vaikuttaa oma suhtautuminen. Jos päättää elää pelkkää perhe-elämää ja upota sinne, niin sitä se siten on. Jos päättää, että elämä on jotain ihan muuta, niin sitten se on, myös perheen kanssa.