Lue keskustelun säännöt.
Vapauden kaipuu, perhe-elämän katuminen, hinku matkustelemaan - kolmenkympin kriisiäkö?
06.06.2016 |
No niin. Taustoitettakoon sen verran, että olen pian 30 vuotta täyttävä, naimisissa oleva kahden lapsen äiti. Esikoinen oli ns. yllätysvauva, eli saimme hänet verrattain nuorena (vahinkoraskaus, jonka jatkumisesta kuitenkin päätettiin sulassa sovussa), toinen lapsi on suunniteltu.
Molemmilla lapsilla on nyt joku todella vaikea kausi meneillään, enkä jaksaisi yhtään olla äiti ja aina vaan murehtia/huolehtia/kasvattaa/olla vastuussa, vaan tekisi mieli antaa mennä vaan ja ruveta vaikka lasten kaveriksi kun ei niitä kehtaa enää adoptioonkaan antaa (okei, tätä olen harkinnut vain erityisen synkkinä hetkinä ihan läpällä hiljaa mielessäni). Lasten saaminen jopa hetkittäin kaduttaa, ovat nyt siis 7- ja 3-vuotiaita ja viime aikoina olen miettinyt jopa päivittäin, että miksi ihmeessä päätin saada lapsia. Rakastan kyllä lapsiani ja uskon heistä kasvavan hienoja ihmisiä jonain päivänä, yleensä myös nautin heidän seurastaan ja kotielämän pyörittäminen sujuu kyllä.
Ei vaan jaksaisi kiinnostaa kuin oma napa juuri nyt. Ja puoliso, olen siis lasten isän kanssa yhdessä ja meillä on asiat hienosti. Oikeastaan niin hienosti, että tahtoisin viettää varsinaisen rakkauden kesän 2016 mieheni kanssa, matkustella ja kierrellä erilaisissa tapahtumissa, olla ihan vaan kahdestaan, rakastella kun huvittaa... Kaikki velvollisuudet - liittyen lapsiin, töihin, omaan taloon - kyllästyttävät ihan kuoliaaksi saakka, ja mieluummin heittäisin vapaalle ja muuttaisin vaikka yksiöön keskelle kaupunkia, ilman huolia pihan laittamisesta tai jostain hemmetin sisustustarroista (terveisiä vaan naapureille).
Muutenkin olen näin kesän kynnyksellä kaivannut elämääni myös romanssia naisen kanssa, holtitonta päihteidenkäyttöä ja kaikenlaisia älyttömiä asioita, jotka eivät varmasti olisi toteutuessaan yhtään hienoja kokemuksia (saati samanlaisia kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten).
Onko tämä kolmenkympin kriisi? Minä olen aina luullut, että se liittyy enemmänkin siihen, että muilla on vauvoja ja häitä ja itse elelee edelleen sinkkuna kissojen kanssa, mutta mulla on enemmänkin sellainen olo, että tässäkö tämä elämä nyt oli ja että alamäki on väistämätöntä. Jos voisin kelata elämässä esim. 10 vuotta taaksepäin, tekisin niin nyt ihan varmasti.
En siis normaalisti ole mitenkään elämänhallinnan puutteesta kärsivä tyyppi, päinvastoin hyvin suunnitelmallinen kontrollifriikki. MITÄ TÄMÄ ON, selviääkö tästä ikinä? En haluaisi tuntea näitä tunteita varsinkaan lapsiani kohtaan, ja onhan se nyt muutenkin vaan fakta ettei kelloa saa käännettyä taaksepäin. Onko tämä se vaihe elämässä, kun toiset pistää lusikat jakoon ja aloittaa ns. toisen kierroksen? Apua!
Kommentit (92)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskimäärin ihmiset elää toisten unelmia. Vai pitäisikö sanoa yhteiskunnan unelmia. Väkerrät ja pakerrat päivästä toiseen, että saisit pitää paikkasi yhteiskunnassa. Joskus tätä kutsutaan myös elämän merkitykseksi.
Juuri tätä taisin sivutakin tuossa ylemmässä kommentissa, oma talo, perhe, avioliitto, koulutus ja työ eivät näytä tuovan onnea vaan se tuntuu pakenevan minua koko ajan. - ap
Tässä on se erittäin iso syy, miksi lasten hankintaan pitäisi olla sama 30v ikäraja kuin sterilisaatioon - nuorempi kun ei usein todellakaan tiedä mitä OIKEASTI haluaa elämältään, vaan vain toteuttaa yhteiskunnan ja/tai lähipiirin normeja. Onnekkailla se sattuu olemaan oikeastikin sitä mitä haluaa, mutta näin isojen ja lähes peruuttamattomien asioiden kanssa on parempi katsoa kuin katua.
Eipä muuta kuin jälkiaborttia sitten vaan lapsille, vai? Tai sitten annan ne jollekin yli kolmekymppiselle, aikuistuneelle, kypsälle, sivistyneelle mammalle hoidettavaksi, koska vain nuorena lapsen saaneet voivat potea minkäänlaisia kriisejä koskaan.
No joo, tarkoitin lähinnä sitä että aika turha heittää näitä kommentteja ihmisille joilla oikeasti on jo lapsia. Taisin sen jo mainitakin.
- ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Laittakaa lapset nyt kesällä pariksi viikoksi mummolaan/kummilaan tai jonnekin mihin saatte?
3-kymppisen vanhemmatkin ovat vielä mitä todennäköisemmin työelämässä, lasten kummeista puhumattakaan. Ei ole kovin kivaa pilata isovanhempien tai kummien lomaa työntämällä lapset sinne vaivoiksi, kyllä hekin voivat haluta viettää vapaan loman! Ei siis kenellekään tutulle lapsia hoitoon (moni ei ilkeä kieltäytyäkään), vaan jonnekin parin viikon kesäleirille tms maksettuun toimintaan.
Juu, minunkin lapsen kaikki isovanhemmat ovat edelleen työelämässä, mutta pitävät myös pitkät lomat ja sumplivat omasta tahdostaan elämää niin, että voivat pitää lapsenlasta paljon luonaan (joskus lapsi on yökylässä arkenakin, jolloin he vaan vievät hänet päiväkotiin aamulla, ei sen ihmeempää).
Kummeilla ja ystävillä sama homma.
Kerran olen näiden kuuden vuoden aikana pyytänyt hoitoapua, muuten on KAIKKI tullut oma-aloitteisesti heidän puoleltaan.
Tänäkin vuonna sukulaiset ja kummit on jo aikaisin keväällä "varanneet" tietyt ajat, jolloin haluavat lapseni mukaansa johonkin reissuun, mökille, heille kotiin jne.
Lapseni lähipiiri tosiaan itse haluaa olla hänen kanssaan runsaasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskimäärin ihmiset elää toisten unelmia. Vai pitäisikö sanoa yhteiskunnan unelmia. Väkerrät ja pakerrat päivästä toiseen, että saisit pitää paikkasi yhteiskunnassa. Joskus tätä kutsutaan myös elämän merkitykseksi.
Juuri tätä taisin sivutakin tuossa ylemmässä kommentissa, oma talo, perhe, avioliitto, koulutus ja työ eivät näytä tuovan onnea vaan se tuntuu pakenevan minua koko ajan. - ap
Tässä on se erittäin iso syy, miksi lasten hankintaan pitäisi olla sama 30v ikäraja kuin sterilisaatioon - nuorempi kun ei usein todellakaan tiedä mitä OIKEASTI haluaa elämältään, vaan vain toteuttaa yhteiskunnan ja/tai lähipiirin normeja. Onnekkailla se sattuu olemaan oikeastikin sitä mitä haluaa, mutta näin isojen ja lähes peruuttamattomien asioiden kanssa on parempi katsoa kuin katua.
Itse asiassa tutkimustieto ei tue tätä. Yli 30-vuotiaana lapsen saaminen on isompi kriisi, koska elämä on ehtinyt jo muotoutua ja muutos on suuri. Parikymppisillä lapsi solahtaa helpommin muun elämän keskelle ja elämä muokkautuu alun alkaenkin sen mukaan.
Vastausten perusteella voisi luulla, että 30+ ihmiset eivät koskaan esim. eroa tai jätä lapsiaan toiselle vanhemmalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskimäärin ihmiset elää toisten unelmia. Vai pitäisikö sanoa yhteiskunnan unelmia. Väkerrät ja pakerrat päivästä toiseen, että saisit pitää paikkasi yhteiskunnassa. Joskus tätä kutsutaan myös elämän merkitykseksi.
Juuri tätä taisin sivutakin tuossa ylemmässä kommentissa, oma talo, perhe, avioliitto, koulutus ja työ eivät näytä tuovan onnea vaan se tuntuu pakenevan minua koko ajan. - ap
Tässä on se erittäin iso syy, miksi lasten hankintaan pitäisi olla sama 30v ikäraja kuin sterilisaatioon - nuorempi kun ei usein todellakaan tiedä mitä OIKEASTI haluaa elämältään, vaan vain toteuttaa yhteiskunnan ja/tai lähipiirin normeja. Onnekkailla se sattuu olemaan oikeastikin sitä mitä haluaa, mutta näin isojen ja lähes peruuttamattomien asioiden kanssa on parempi katsoa kuin katua.
Eipä muuta kuin jälkiaborttia sitten vaan lapsille, vai? Tai sitten annan ne jollekin yli kolmekymppiselle, aikuistuneelle, kypsälle, sivistyneelle mammalle hoidettavaksi, koska vain nuorena lapsen saaneet voivat potea minkäänlaisia kriisejä koskaan.
No joo, tarkoitin lähinnä sitä että aika turha heittää näitä kommentteja ihmisille joilla oikeasti on jo lapsia. Taisin sen jo mainitakin.
- ap
No ainakin olet sisäistänyt äitiydestä sen, että maailma pyörii vain sinun ympärilläsi ja ketään muuta ei ole olemassakaan. Ihan vaan yleisenä kommenttina omani kirjoitin, sillä ikäväksesi tämä on yleinen keskustelupalsta jossa asioista voi puhua myös yleisellä tasolla, ei vain sinuun keskittyen.
Tässä sitten vain sinun tilanteeseesi kommentti: sulla ei ole enää toivoa, kersasi olet tehnyt, elä sen (niiden) kanssa. Vapauttasi et saa enää ikinä takaisin, sillä sitten 10+ vuoden päästäkin kun ne on vihdoin muuttaneet kotoa, on sinulle niistä huolta ja murhetta. Et koskaan saa sitä lapsettomuuden huoletonta elämää takaisin, tai lapsiin mennyttä aikaa ja rahaa. Siinä sulle realismia, vain sinun tilanteeseesi keskittyen. Happy? (ainiin et ollut, mutta joo, kuten sanoit, niin myöhäistä sitä enää on itkeä)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskimäärin ihmiset elää toisten unelmia. Vai pitäisikö sanoa yhteiskunnan unelmia. Väkerrät ja pakerrat päivästä toiseen, että saisit pitää paikkasi yhteiskunnassa. Joskus tätä kutsutaan myös elämän merkitykseksi.
Juuri tätä taisin sivutakin tuossa ylemmässä kommentissa, oma talo, perhe, avioliitto, koulutus ja työ eivät näytä tuovan onnea vaan se tuntuu pakenevan minua koko ajan. - ap
Tässä on se erittäin iso syy, miksi lasten hankintaan pitäisi olla sama 30v ikäraja kuin sterilisaatioon - nuorempi kun ei usein todellakaan tiedä mitä OIKEASTI haluaa elämältään, vaan vain toteuttaa yhteiskunnan ja/tai lähipiirin normeja. Onnekkailla se sattuu olemaan oikeastikin sitä mitä haluaa, mutta näin isojen ja lähes peruuttamattomien asioiden kanssa on parempi katsoa kuin katua.
Itse asiassa tutkimustieto ei tue tätä. Yli 30-vuotiaana lapsen saaminen on isompi kriisi, koska elämä on ehtinyt jo muotoutua ja muutos on suuri. Parikymppisillä lapsi solahtaa helpommin muun elämän keskelle ja elämä muokkautuu alun alkaenkin sen mukaan.
Kai tästä voi vetää sen johtopäätöksen että ainoa oikea vastaus on jättää ne lapset tekemättä? Nuorena jää nuoruus elämättä, vanhempana tietää jo mitä lasten myötä menetti ja osaa sitä surra.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskimäärin ihmiset elää toisten unelmia. Vai pitäisikö sanoa yhteiskunnan unelmia. Väkerrät ja pakerrat päivästä toiseen, että saisit pitää paikkasi yhteiskunnassa. Joskus tätä kutsutaan myös elämän merkitykseksi.
Juuri tätä taisin sivutakin tuossa ylemmässä kommentissa, oma talo, perhe, avioliitto, koulutus ja työ eivät näytä tuovan onnea vaan se tuntuu pakenevan minua koko ajan. - ap
Tässä on se erittäin iso syy, miksi lasten hankintaan pitäisi olla sama 30v ikäraja kuin sterilisaatioon - nuorempi kun ei usein todellakaan tiedä mitä OIKEASTI haluaa elämältään, vaan vain toteuttaa yhteiskunnan ja/tai lähipiirin normeja. Onnekkailla se sattuu olemaan oikeastikin sitä mitä haluaa, mutta näin isojen ja lähes peruuttamattomien asioiden kanssa on parempi katsoa kuin katua.
Eipä muuta kuin jälkiaborttia sitten vaan lapsille, vai? Tai sitten annan ne jollekin yli kolmekymppiselle, aikuistuneelle, kypsälle, sivistyneelle mammalle hoidettavaksi, koska vain nuorena lapsen saaneet voivat potea minkäänlaisia kriisejä koskaan.
No joo, tarkoitin lähinnä sitä että aika turha heittää näitä kommentteja ihmisille joilla oikeasti on jo lapsia. Taisin sen jo mainitakin.
- ap
No ainakin olet sisäistänyt äitiydestä sen, että maailma pyörii vain sinun ympärilläsi ja ketään muuta ei ole olemassakaan. Ihan vaan yleisenä kommenttina omani kirjoitin, sillä ikäväksesi tämä on yleinen keskustelupalsta jossa asioista voi puhua myös yleisellä tasolla, ei vain sinuun keskittyen.
Tässä sitten vain sinun tilanteeseesi kommentti: sulla ei ole enää toivoa, kersasi olet tehnyt, elä sen (niiden) kanssa. Vapauttasi et saa enää ikinä takaisin, sillä sitten 10+ vuoden päästäkin kun ne on vihdoin muuttaneet kotoa, on sinulle niistä huolta ja murhetta. Et koskaan saa sitä lapsettomuuden huoletonta elämää takaisin, tai lapsiin mennyttä aikaa ja rahaa. Siinä sulle realismia, vain sinun tilanteeseesi keskittyen. Happy? (ainiin et ollut, mutta joo, kuten sanoit, niin myöhäistä sitä enää on itkeä)
Tässähän meillä on oikein epäitsekkään ja onnellisen ihmisen perikuva sitten. Meinasin jo aiemmin vastata, että oli tullut vapaaehtoislapsettomilta tosi hyviä vastauksia enemmänkin, mutta päästiinhän me tähän v*ttuiluvaiheeseenkin vielä. Kiitos siitä ja hyvää päivänjatkoa. - ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moi oon 10 v poika ja mä trollaan kaksoispistedee
Kertoo jotakin vanhemmuuden sosiaalisesta merkityksestä, että aloittajakin ihmettelee, miksi lapsiperhe-elämä tympii häntä. Minusta olisi aika ihmeellistä, jos se ei tympisi. Historiallisesti perheestä huolehtiminen on ollut raskas velvollisuus, ei mikään itsensä toteuttamisen ja onnellisuuden tavoittelun väline, jollaiseksi se nyt mielletään. -5
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskimäärin ihmiset elää toisten unelmia. Vai pitäisikö sanoa yhteiskunnan unelmia. Väkerrät ja pakerrat päivästä toiseen, että saisit pitää paikkasi yhteiskunnassa. Joskus tätä kutsutaan myös elämän merkitykseksi.
Juuri tätä taisin sivutakin tuossa ylemmässä kommentissa, oma talo, perhe, avioliitto, koulutus ja työ eivät näytä tuovan onnea vaan se tuntuu pakenevan minua koko ajan. - ap
Tässä on se erittäin iso syy, miksi lasten hankintaan pitäisi olla sama 30v ikäraja kuin sterilisaatioon - nuorempi kun ei usein todellakaan tiedä mitä OIKEASTI haluaa elämältään, vaan vain toteuttaa yhteiskunnan ja/tai lähipiirin normeja. Onnekkailla se sattuu olemaan oikeastikin sitä mitä haluaa, mutta näin isojen ja lähes peruuttamattomien asioiden kanssa on parempi katsoa kuin katua.
Itse asiassa tutkimustieto ei tue tätä. Yli 30-vuotiaana lapsen saaminen on isompi kriisi, koska elämä on ehtinyt jo muotoutua ja muutos on suuri. Parikymppisillä lapsi solahtaa helpommin muun elämän keskelle ja elämä muokkautuu alun alkaenkin sen mukaan.
Ymmärsitte sanomani täysin väärin. Ei sillä ole mitään tekemistä lasten tai lapsettomuuden kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskimäärin ihmiset elää toisten unelmia. Vai pitäisikö sanoa yhteiskunnan unelmia. Väkerrät ja pakerrat päivästä toiseen, että saisit pitää paikkasi yhteiskunnassa. Joskus tätä kutsutaan myös elämän merkitykseksi.
Juuri tätä taisin sivutakin tuossa ylemmässä kommentissa, oma talo, perhe, avioliitto, koulutus ja työ eivät näytä tuovan onnea vaan se tuntuu pakenevan minua koko ajan. - ap
Niin, ne eivät tuo onnea, koska et ole ehkä koskaan niitä varsinaisesti halunnut, vaan kuvitellut, että haluat. nyt asialle ei toki enää mitään voi, mutta suosittelen, että mietit, mitä elämässäsi ihan oikeasti ITSE haluat, et sitä mitä ajattelet että ympäristö, yhteisunta, sukulaiset ja ystävät sinulta jotenkin odottavat. Sulla on lapset, mutta mikään ei estä myös laajentamasta omaa elämääsi (muihin) asioihin, joista nautit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskimäärin ihmiset elää toisten unelmia. Vai pitäisikö sanoa yhteiskunnan unelmia. Väkerrät ja pakerrat päivästä toiseen, että saisit pitää paikkasi yhteiskunnassa. Joskus tätä kutsutaan myös elämän merkitykseksi.
Juuri tätä taisin sivutakin tuossa ylemmässä kommentissa, oma talo, perhe, avioliitto, koulutus ja työ eivät näytä tuovan onnea vaan se tuntuu pakenevan minua koko ajan. - ap
Tässä on se erittäin iso syy, miksi lasten hankintaan pitäisi olla sama 30v ikäraja kuin sterilisaatioon - nuorempi kun ei usein todellakaan tiedä mitä OIKEASTI haluaa elämältään, vaan vain toteuttaa yhteiskunnan ja/tai lähipiirin normeja. Onnekkailla se sattuu olemaan oikeastikin sitä mitä haluaa, mutta näin isojen ja lähes peruuttamattomien asioiden kanssa on parempi katsoa kuin katua.
Itse asiassa tutkimustieto ei tue tätä. Yli 30-vuotiaana lapsen saaminen on isompi kriisi, koska elämä on ehtinyt jo muotoutua ja muutos on suuri. Parikymppisillä lapsi solahtaa helpommin muun elämän keskelle ja elämä muokkautuu alun alkaenkin sen mukaan.
Kai tästä voi vetää sen johtopäätöksen että ainoa oikea vastaus on jättää ne lapset tekemättä? Nuorena jää nuoruus elämättä, vanhempana tietää jo mitä lasten myötä menetti ja osaa sitä surra.
Voi vetää, ihan minkä tahansa omaan agendaan sopivan johtopäätöksen sattuu haluamaan.
I feel u! Mut sitten jos miettii, et oisin vieläkin lapseton sinkku, niin oisin huomattavasti enemmän kriisissä ja masentunut.
Vuoden päästä on jo helpompaa, kun nyt 5v & 2v on taas vuoden vanhempia ja minäkin päässyt takaisin töihin täältä kotoa keksimästä ongelmia sinne, missä niitä ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskimäärin ihmiset elää toisten unelmia. Vai pitäisikö sanoa yhteiskunnan unelmia. Väkerrät ja pakerrat päivästä toiseen, että saisit pitää paikkasi yhteiskunnassa. Joskus tätä kutsutaan myös elämän merkitykseksi.
Juuri tätä taisin sivutakin tuossa ylemmässä kommentissa, oma talo, perhe, avioliitto, koulutus ja työ eivät näytä tuovan onnea vaan se tuntuu pakenevan minua koko ajan. - ap
Niin, ne eivät tuo onnea, koska et ole ehkä koskaan niitä varsinaisesti halunnut, vaan kuvitellut, että haluat. nyt asialle ei toki enää mitään voi, mutta suosittelen, että mietit, mitä elämässäsi ihan oikeasti ITSE haluat, et sitä mitä ajattelet että ympäristö, yhteisunta, sukulaiset ja ystävät sinulta jotenkin odottavat. Sulla on lapset, mutta mikään ei estä myös laajentamasta omaa elämääsi (muihin) asioihin, joista nautit.
Ketjun paras kommentti. -5
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskimäärin ihmiset elää toisten unelmia. Vai pitäisikö sanoa yhteiskunnan unelmia. Väkerrät ja pakerrat päivästä toiseen, että saisit pitää paikkasi yhteiskunnassa. Joskus tätä kutsutaan myös elämän merkitykseksi.
Juuri tätä taisin sivutakin tuossa ylemmässä kommentissa, oma talo, perhe, avioliitto, koulutus ja työ eivät näytä tuovan onnea vaan se tuntuu pakenevan minua koko ajan. - ap
Niin, ne eivät tuo onnea, koska et ole ehkä koskaan niitä varsinaisesti halunnut, vaan kuvitellut, että haluat. nyt asialle ei toki enää mitään voi, mutta suosittelen, että mietit, mitä elämässäsi ihan oikeasti ITSE haluat, et sitä mitä ajattelet että ympäristö, yhteisunta, sukulaiset ja ystävät sinulta jotenkin odottavat. Sulla on lapset, mutta mikään ei estä myös laajentamasta omaa elämääsi (muihin) asioihin, joista nautit.
Ketjun paras kommentti. -5
Komppaan :) Ihan oikeasti TODELLA paljon kiitoksia kaikille rakentavista ja hyvistä kommenteista, niistä on ollut minulle apua. - ap
Mä olen 30-vuotias ekaluokkalaisen yksinhuoltaja. Mulla myös ikäkriisi, olen rakastunut nuorempaan mieheen jne. Lapsi on menossa leirille ja mummulleen kesällä. Haluan käydä festareilla, harrastaa seksiä ja pitää hauskaa ilman velvollisuuksia.
Arki tuntuu tylsältä,aina sitä hiton siivousta ja komentelua, kyllästyttää niin kaikki opettajien lahjakeräykset ja kaikki tuollainen ihme säätäminen. Nyt vielä kauheus korostuu,kun saatiin kunnon flunssa ja pakko yrittää viihdyttää lasta neljän seinän sisällä. Olen selkeästi jo tauon tarpeessa, kun en millään jaksaisi pitää kuria ja järjestystä täällä yhtään enempää kuin on pakko. Mutta ihmettelen ap:n suorittamisen halua. Ei meillä ainakaan hoideta kuin pakolliset hommat, en todellakaan ole mikään seinätarroja laittava äiti enkä koskaan muutu sellaiseksi. Siivoan sen verran,että pystyy suht hygieenisesti elämään ja soittelen kitaraa kotona aina kun ehdin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näinhän siinä käy, kun lapsia hommataan ja kotia aletaan leikkimään liian nuorina.
Kun asiat ovat kunnossa, ei kolmikymppisenä mitään ikäkriisiä tule.
Mitä ap:lta siis puuttuu? Aloituksen perusteella hänellä on kaksi lasta, aviomies, oma talo, työpaikkakin (?). Vai missasinko jotain?
Häneltä puuttuu vapaus omaan elämään!
37: Kiitos sullekin, alkoi jo naurattaa nuo seinätarrat itseänikin, mutta siis täällä keskiluokkaisessa nukkumalähiössä on lasten kavereiden äidit aina niin viimeisen päälle ja kodit myös. Eikä mua kiinnosta yhtään, eikä varmaan koskaan ala kiinnostaakaan vaikka olen kovasti yrittänyt sisustamisesta innostua. (En myöskään ole se tupakanhajuinen lähiöpubin äiti Fiorella-farkuissa ja huppareissa koulun vanhempainillassa, ennen kuin joku tähän tarttuu.) - ap
Toisaalta tämä käsite "oma aika" on nykyajan vitsaus. Koskaan sekään ei ole oikeanlaista tai sitä ei ole tarpeeksi. Ihminen on aina tyytymätön, elämän nälkä on jatkuva. Epätäydellisyys kuuluu ihmisyyteen.
Helpotus kuulla, että joku muukin :) Mulla tosin ei ole ihastuksia ollut, paitsi positiivisena puolena mainittakoon tässä että tunteet omaa puolisoa kohtaan ovat tässä "kriisissä" jotenkin nurinkurisesti vahvistuneet. - ap