olenko liian positiivinen?

Otsikko vähän raflaava mutta pointtina jotakuinkin se, että elän tällä hetkellä perustylsää elämää, ei suurempia myllerryksiä. Muutaman vuoden elämässä on kuitenkin ollut joitain murheita, jotka vaikuttavat edelleen jokapäiväiseen elämääni negatiivisesti. En kuitenkaan jaksaisi jauhaa näistä joka tapaamiskerralla tai ollenkaan. Kuitenkin lähipiirissäni mm. eräs ystäväni voi pitää muutaman tunninkin monologin omista valituksen aiheistaan ja sitten ilmeisesti odottaa, että itse antaisin tulla samalla mitalla. Ymmärrän, että ystävyyteen kuuluu muutakin kuin "oi, kun elämä on ihanaa ja kaikki on niin positiivista"-puheet mutta silti en ymmärrä, että miksi se avautuminen tarkoittaa aina sitä negatiivista valitusta? Ymmärrän toki, jos elämässä on suuria vastoinkäymiaiä niin silloin on vaikea ajatella muuta ja itsekin toivon, että saan "valittaa" silloin, kun itsellä on siihen aihetta. Mutta tässä ei kuitenkaan siitä kyse.

Mutta esim. jos itsellä menee vaikka tentti pieleen ja sen takia valmistuminen siirtyy niin siinä kohtaa, kun kerron esim. livenä ystävälle tästä olen jo päässäni käsitellyt aiheen ja suurin harmitus on poistunut. Siis en koe, että olisi tarvetta tunteja pohtia, että kuinka kamalaa elämä nyt on, kun en valmistunutkaan.

Jotenkin tuntuu, että olen niin vieraantunut mitä ihmiset ylipäätään normaalisti puhuvat keskenään, kun olen viettänyt paljon aikaa yhden ja saman ihmisen kanssa, joka on aika negatiivinen. Siis onko ihmisillä yleensä tapana puhua vain omista asioistaan vai kuuluuko vain tuttavien kanssa höpöttää "yleismaailmallisista" asioista ja ystävyyteen kuuluu oman elämän ruotiminen? Usein vain sellainen olo, että jotta olisi jotakin keskusteltavaa niin pitäisi etukäteen "keksiä" muutamia valituksen aiheita, jotta on keskustelussa mukana. Niin sairaalta kuin se kuulostaakin :-D
Mietin vain, että olenko itse jotenkin sulkeutunut, vai pitäisikö etsiä positiivisempia ihmisiä lähipiiriin?