Miten jaksatte jatkuvaa 3 vuotiaan kiukuttelua?

Meillä myös haastava lapsi, ja vaikeaksi asian tekee se, että itse työskentelen kasvatusalalla ja en meinaa jaksaa oman lapsen kanssa.



Ruoka maistunut aina huonosti kotona (päiväkodissa syö). Ruokapöydässä mukana lorupussi, josta hän kaivelee loruja ja äiti/isi lukee. Yhteiset ateriat on auttaneet, eli myös iltapalalle katetaan pöytä ja koko perhe syö samaan aikaan.



Poika oppinut kuivaksi nyt kesän aikana, välillä ei halua potalle, niin on houkuteltu sillä, että saa lelun mukaan tai mennään laittaa nukke ensin ja sitten poika menee itse. Oma valokuvakirja on hänelle tärkeä, sitä luetaan usein potalla.



Ulos mennään jos niin on päätetty, silloin puetaan vaikka väkisin, lapsi ei päätä, vaikka sanookin että ei mennäkään ulos.



Ja hermot menee minullakin liian usein, mutta olen pienillä muutoksilla yrittänyt saada elämästämme hiukan mukavempaa, ettei se olisi aina kiukkua ja huutoa. Aina ei kuitenkaan leikin kautta jaksa asioita viedä eteenpäin.



Voimia sinulle AP.

Meillä iltapäivä ja ilta on suoraan sanottuna helvettiä 3-vuotiaan tytön kanssa jos päiväunet jää nukkumatta. Tyttö ei suosiolla päikkäreille mene, joten nyt kesällä kotona on pakko nukuttaa tyttö päikkäreille, olen vieressä ja pidän kiinni niin kauan että rauhoittuu, yleensä nukahtaa viidessä minuutissa. Yöunille menee yleensä aina ihan suosiolla.

Yhdyn edelliseen. Päiväunet nukuttamalla. Jos on väsynyt, kiukuttelee varmasti. Lisäksi aina tarhasta haun jälkeen pelkkää hellyyden tankkausta. Sylittelyä, kutittelua, paijausta, yhdessä leikkiä ja ulkoilua. Tuntuu varmasti raskaalta, mutta silloin kun ne lapset ovat "tuhmimmillaan" ovat itse asiassa kaikken heikoimmillaan ja tarvitsevat hellyyttä enempi. Sen hellyystankkauksen jälkeen voi sujuakin paremmin. Positiivinen huomio siis auttaa, mikään negatiivinen (jäähypenkki yms) eivät ole niin tehokkaita. Palkitse lasta itsessään jo olemassaolostaan ja anna positiivista huomiota.

Tosin meillä on vasta 2v. mutta samaa rataa täällläkin. Tosin ei ihan kokoajan, kun meillä poika on kotona ja on ihan virkeä, mutta nämä "uhmakohtaukset" ovat ihan kamalia nykyään. Ja nyt mukaan on tullut pureminen, lyöminen ja potkiminen. Meidän poika ei vielä osaa puhua, joten varmaan on turhautunut siihenkin kun ei osaa itseään millään muulla tavalla ilmaista, eikä kiukkua purkaa.



Yleensä uhmailee juuri väsyneenä tai nälkäisenä eniten. Nyt olen alkanut vältellä tilanteita mistä voi tulla kohtaus (vaikka tiedän ettei pitäisi). Siitä huolimatta kohtaus saattaa tulla ns "tyhjästä". Esim. tänä aamuna luuli että juotin pikkuveljeä hänen juoma pullosta. Annoin pullon pojalle katsottavaksi ja sanoin että se on vauvan pullo ja poika oli tyytyväinen. Menin hakemaan pojan oman pullon (joka on erilainen) ja annoin tämänkin pojalle ja sanoin että tämä on sinun oma pullosi (täytin sen samalla tavalla vedellä kuin veikankin pullon) ... seurasi kamala huuto??? Ja uhmakohtaus oli itseasiassa pahin aikoihin. (kesti yhtäjaksoisesti yli puolituntia). Tulkitsin tämän niin, että pojalla oli jostain muusta syystä paha-olla ja purki sen sitten mitättömään asiaan.



Jotenkin olen nyt ottanut "rauhallisen"lähestymistavan, joka säästää omia hermojani. Kun uhmakohtaus on alkamassa /alkaa sanon vain että huuda siinä, (meidän poikaa kun ei saa ottaa syliin tai muutne hyssytellä, muuten saa hampaat käsivarteen ja huitaisun naamaan). Jos yrittää tulla päälle niin vien hetkeksi (n 2min) omaan huoneeseen. Yleensä sieltä hakiessa rauhoittuu ja tulee syliin. Paitsi tänään kun paiskasi itse vaan oven kiinni ja jatkoi karjumista.



Yritän toistella itselleni, ettei huutaminen ole vaarallsta ja kiukkua pitää purkaa ja tunteita ilmaista. Oletko kysynyt, miten päiväkodissa menee? Jos lapsi koko päivän hillitsee itseään päiväkodissa niin varmaan sitten päivän jännitykset purkautuu kotona "turvallisen" vanehmman niskaan. Ole tyytyväinen siihen, että sinulle poika "uskaltaa" kiukutella.

Pian voit alkaa jättää kaverin luokse lyhyiksi ajoiksi pojan joskus, ja vastavuoroisesti itse voit ottaa lapsellesi kaverin kylään. 3-vuotiaat jo pärjää lyhyitä aikoja ilman vanhempiaan. Saat itsellesi omaa aikaa!

Hei,

kiitos kommenteista. Päiväunet varmasti olisivat tarpeen, päivähoidossa kun on, niin itse on vaikea asiaan vaikuttaa. Poika on aika tehokkaasti kieltäytynyt nukkumisesta sekä päiväkodissa että kotona (itse olen aina vieressä, ensin luetaan ja sitten yritetään nukuttaa). Mutta yrittäähän aina voi.



Tänä aamuna hoitoon vieminen oli taas tuskaa. Poika heräsi iloisena, mutta heti kun kerroin, että pitää alkaa pukea, se alkoi. Ja jatkui ja jatkui. Poika ei rauhoitu millään, kun kiukuttelu alkaa. Tavarat lentää, yritti taas lyödä minua, jäähylle joutui ensin ja kun ei sielläkään rauhoittunut, pistin omaan huoneeseensa sänkyyn rauhoittumaan. Ei auttanut. Tunnin kun oli jatkunut jouduin pukemaan väkisin, kantamaan autoon ja viemään hoitoon - töihin kun nyt on vaan lähdettävä. Tosiaan, ikinä ei hoidossa ole vielä tällaista ollut, tämä on pelkästään kotioloissa tapahtuvaa.



Mutta täytyy sanoa, että taas tämän aamun jälkeen itkin koko automatkan töihin ja vieläkin olen niin veto veks, etten tiedä mitä taas työn tekemisestä tulee.



Pelkään ihan oikeasti täydellistä epäonnistumista äitinä ja kasvattajana - ei elämä voi näin jatkua. Mihin tämä sitten johtaa?



Olisiko vielä jotain apuja?



Mitsuliini ja poika

Hei!



Minäkin olen itkenyt autossa aamuisin, kun pienimmäisemme on pitänyt runnoa väkisin turvaistuimeen lapsen huutaessa selkä kaarella raivoaan. Kohtauksia tuli ihan ihmeellisistä syistä, mutta eniten lähtötilanteissa. Piti esimerkiksi pukea väkisin ja lapsi karjui ja repi vaatteita samaan tahtiin pois päältään. Autossa yhtäkkiä sitten rauhoittui ja alkoi jutella iloisena niitä näitä. Itse ajoin leukapielet kireinä eteenpäin ja kun olin saanut lapsen viedyksi hoitoon, purskahdin itkuun.



Kysyin apua ammattilaiselta, kun yhdessä vaiheessa tuntui siltä etten enää jaksa ja lapsikin varmaan jotenkin vahingoittuu jatkuvasta ahdistuksestani. Koko perheen ilmapiiri oli välillä näiden raivoamisten takia tosi raskas.



Sain vastauksen, jota olen pohtinut, vaikka nyt tilanne onkin rauhoittunut. Ikäkin on siis tehnyt tehtävänsä. Ohessa kuitenkin paloja saamistani ammattilaisen neuvoista, vaikken tiedä onko niissä sinulle mitään uutta:



"Koska ihmiset ovat erilaisia, käydään eri kehitysvaiheetkin läpi omalla tyylillään. Lapsi ei tahallaan aiheuta itselleen uhmakohtauksia, vaan ne kuuluvat kehitysvaiheeseen.



Temperamentti on ja pysyy lapsuudesta saakka, sitä ei voi muuttaa.

Suosittelen luettavaksi Liisa Keltikangas-Järvisen, Katri Räikkösen ja Sampsa Puttosen artikkelia: Onko luonto oikeudenmukainen? Synnynnäinen temperamentti ja stressinsietokyky. www.tsv.fi/ttapaht/011/luonto.htm

Mannerehimin lastensuojeluliiton sivuilta löytyy myös paljon käytännön kasvatusvinkkejä uhmaikäisen lapsen kasvatukseen.

http://jkk.mll.fi/tukea_ja_taitoa_tilanteesta_toiseen/lapsi_kiukkuaa_ja…



Usein puhutaan haastavasta lapsesta, kun asiat eivät suju "helposti". Olisihan se helpompaa, kun kuopus käyttäytyisi sopuisasti joka tilanteessa. Ei tarvitsisi tapella joka asiasta. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että lapsen temperamentti on myös suuri lahja. Tämänkaltaiset ihmiset tulevat pärjäämään hyvin elämässään, raivokohtaukset ovat silmittömiä, mutta sen jälkeen lapsella on yleensä hyvä mieli. Häntä ei siis stressaa pidemmän päälle, mikä on todistetusti haitallisempaa kuin lyhytaikainen stressi. Tällaisen temperamentin omaavat pystyvät pitämään oman päänsä, eivätkä varmasti tule käytetyksi hyväksi esimerkiksi työelämässä.



Tärkeintä on opettaa lapselle selviytymiskeinoja, kun tällainen raivari on saanut alkunsa. Lapsi saa raivokohtauksen, kokee suuria tunnemyllerryksiä eikä tiedä, mitä niille tekisi. Aikuisesta asia tuntuu mitättömältä ja lapsen reaktio kohtuuttomalta, mutta lapselle se on sillä hetkellä kovin suuri asia. Aikuisen tehtävä on opettaa lapselle, miten niistä selviää ja pääsee yli. Tarkoituksena ei ole kuitenkaan nujertaa tai lannistaa, vaan helpottaa lapsen oloa ja teidän arkea.



Uhmaa esiintyy tavallisimmin juuri siirtymätilanteissa ja juuri silloin, kun siitä on eniten haittaa. Kaiken tämän myllerryksen keskellä yritän muistuttaa teitä, ettette lannistuisi, että muistaisitte lapsenne temperamentista olevan vielä paljon hyötyä. Vaikka siirtymätilanteet kuormittavat lasta suurella stressillä, voi hän jo pian yhdessä hetkessä olla iloinen ja jutella niitä näitä - aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Se kertoo siitä, ettei lapsi pääsi tilanteesta yli, eikä stressi kuormita häntä enää. Aikuiselle tästä tilanteesta ylipääseminen voi kestää pidempään ja ahdistava tunne jatkua. Voi olla vaikea käsittää, miten lapsi voi seuraavana hetkenä jo nauraa, mielialat vaihdella, kun itsellä kestää kauemmin palautua tilanteesta. Ihmiset ovat eritahtisia, toinen leppyy nopeasti ja toisella siihen menee aikaa.



En usko, että lapsenne saa traumoja esimerkiksi juuri kiinnipitotilanteista. Myöhemmin, kun tilanne on rauhoittunut, voi lapselle selittää, miksi niin toimitaan, että se on hänen parhaakseen, jotta hän ei satuttaisi itseään. Sekin, että lapseen ei saa minkäänlaista kontaktia hetkeen, kuulostaa myös uhmakohtauksille luonteenomaisena piirteeltä. Lapsi on suuren tunnemyllerryksen vallassa, eikä osaa käsitellä tilannetta.



Omaan äkäisyyteen auttaa mm. oman ajan ottaminen. Voisiko puoliso hoitaa lapsia välillä ja toisin päin, niin pääsisitte lataamaan akkuja, vaikka molemmat kerran viikossa. Tätä kautta jaksat itse paremmin ja sillä on suora yhteys siihen, miten kotona jaksetaan. Omalla ajalla ei ajatella, miten kotona sujuu, vaan keskitytään omaan hyvinvointiin. Kotona ollessa toinen hoitaa lapset ja kodinhoidon sen aikaa. Kotiin tullessa puoliso ottaa ilomielin vastaan, ei syyllistä ja on mukava tulla taas kotiin, kun on saanut olla hetken poissa."



Voimia! Meillä eletään nyt aika harmoonista elämänvaihetta ja osaan todella nauttia siitä, kun muunkinlaisesta arjesta on kokemusta...

että omat odotukset vaikuttavat selkeästi tilanteiden kriisiytymiseen. Jos etukäteen ahdistaa se lapsen pukeminen, on todennäköistä että taas tulee huutokohtaus. Jotenkin pitäisi ensin saada se oma negatiivinen kierre poikki, että osaisi tukea lasta ahdistuksessaan.



Se kuuluisa oma aika on tietysti yksi juttu. Akut pitää saada ladattua, koska huudon keskellä kotona ne tuskin muuta kuin tyhjenevät entisestään.



Toinen meitä auttanut homma oli se, että pidimme miehen kanssa "suunnittelupalavereja". Mietimme siis etukäteen, miten toimimme ahdistavissa tilanteissa. Meille oli jollain lailla tosi helpottavaa, kun tajusimme ensin sen, ettei lapsi tee tätä tahallaan, ja sitten päätimme vetää yhtä köyttä ja auttaa toisiamme kaikin tavoin, jotta perhe-elämä taas rauhoittuisi. Vaihdoimme esimerkiksi pukijaa kesken kaiken ja toinen meni pois paikalta kun oma kiukku alkoi nousta. Yhteen aikaan meillä aika usein käytetty sanonta oli: "hei, vaihdetaan!" Laitoimme omat ja lasten vaatteet illalla valmiiksi, jotta aamulähtö menisi sujuvammin. Tsemppasimme toisiamme juttelemaan iloisesti, vaikka edessä oli pukeminen joka todennäköisesti saattaisi aiheuttaa raivokohtauksen. Joskus iloisuus tuottikin tulosta eikä raivoa tullutkaan. Silloin kehuimme lasta vuolaasti: "Voi miten ihanaa oli kun päästiin kaikki näin kivasti autoon ja ajoissa töihin. Kylläpä pukeminen menikin tänä aamuna hienosti. Onpa sinun kanssa tosi kiva olla!"



Kirjoitat olevasi nyt mielestäsi huono äiti kun et jaksa. Miten on lapsen isän laita? Onko hoito liikaa sinun vastuullasi? Silloin onkin vaikea jaksaa, varsinkin kun on näitä haastavia kehitysvaiheita.



Lapsi ei saa kierrettä yksin katkeamaan. Kasvaminen on kamalan rankkaa ja tekee varmasti kipeää. Silti aikuinen voi olla jämäkkä ja ohjata lasta kaikkien kannalta mukavampaan käytökseen. Porkkana on tietysti tehokkaampi kuin keppi, mutta lujana pitää silti olla.

Kiitos Maravillas kommenteistasi, olen niitä lukenut useampaan kertaan läpi ja miettinyt. Juuri näinhän se on, että meillä taitaa oikeasti olla haasteellinen lapsi. Rauhoittuminen on vaikeaa ja kun se tapahtuu, saattaa raivokohtaus alkaa heti uudelleen. Jatkuvassa kierteessä ollaan. Isänsä kanssa saattaa rauhoittua hieman nopeammin kuin minun kanssani ja yritämme jakaa lapsen hoitovastuuta kyllä tasapuolisesti.



Hyvä esimerkki taas tänä aamuna, kun ei ollut niin kiire töihin (tulin vasta nyt). Lapsi heräsi n. klo 6 hyväntuulisena - 5 minuuttia sen jälkeen alkoi kiukku ja lyöminen - ei mitään syytä taustalla. Sitä jatkui 2 tuntia. Luovuimme jäähystä, koska siitä ei tullut kuin pahempaa, nyt saa pysyä huoneessaan kunnes rauhoittuu. Sitä ei (taaskaan) tänä aamuna tapahtunut ja pahoilla mielin sai taas viedä hoitoon. Lyöminen alkoi heti uudelleen kun kävi edes kysymässä onko jo rauhoittunut (kun oli jonkin aikaa jo touhunnut hetken rauhassa).



Onneksi loma alkaa ensi viikolla, yritämme jotenkin selviytyä tästä loman aikana. Ehkä syksyllä asiat on jo eri tavalla.



Tai sitten joudumme turvautumaan oikeasti ammattiapuun.



Mitsuliini ja poika

Meillä esikoinen piti aikamoisen uhman noin 5kk ajan, se alkoi 1kk ennen kuopuksen syntymää ja jatkui sitten siitä. Nyt on takana noin 1kk ajan seesteisempää eloa.

Mitsuliini; viestejäsi lukiessa tulee kieltämättä vaikutelma, että poikanne reagoi voimallisesti tähän ikäkauteen.

Itse olin aivan jaksamisen äärirajoilla, vaikka esikko oli hoidossa 2pv/viikko ja minä vauvan kanssa kotona. Kasvatusvastuu oli pääasiassa minulla ja minulle uhittelu oli voimallisempaa kuin isälleen. Jossain vaiheessa huomasin turvautuneeni tukistamiseen, luunappiin yms fyysiseen kurittamiseen. Se oli kamala havainto, olen aina ollut kaikenlaista fyysistä kurittamista vastaan. Koin suurta, suurta ahdistusta asiasta, podin huonoa omaatuntoa ja vietin valvottuja öitä. Yritin puhua asiasta miehellenikin. Hän kuutenli vaan ei ehkä täysin ymmärtänyt sitä suurta syyllisyyden määrää mitä koin. Ajattelin jopa, etten rakasta alstani, en ainakaan sellaisena kuin hän on. KAMALA TUNNE!



Päätin tehdä ensin itse asialle jotain ja sitten tarvittaessa turvautua ammattiapuun. Meillä ehkä aikakin teki tehtävänsä, mutta kun luin muutamia perusteoksia kasvatuspsykologiasta, ihan siis mm. Jari Sinkkosen, Janne Viljamaan, Tommy Hellstenin kirjoja, ajatukset selkisivät olennaisesti. Opin paljon uutta lapsen kehityksestä, opin myös itsestäni nuorena äitinä.

Suurinta antia koen saaneeni siitä, että olen oppinut ennakoimaan ja antamaan anteeksi niin itselleni kuin lapselleni.

Jos koet, että saat neuvolasta asiallista apua, niin mikset kysyisi sieltä vinkkejä jo ennen lomaa, niin saanet ehkä työkaluja, joita käyttää lomasi aikana. Näin ei mene loma hukkaan. Kysyessä et ainakaan menetä mitään.



Tsemppiä ja voimia. Olet lapsellesi paras äiti mitä maa päällään kantaa!

Kiitos Elohaikarallekin - aina auttaa kun kuulee että on niitä muitakin, vaikka siis tietääkin että on kyse lapsen kehitysvaiheesta.



Kirjallisuutta olen lukenut, viimeksi Raisa Cacciatoren Kiukkukirjan. Auttaa kyllä ymmärtämään, miten kehitys etenee ja tapahtuu ja miksi lapsi käyttäytyy niín kuin käyttäytyy, mutta ei anna apuja jatkuviin tilanteisiin.



Sen kun vielä joku kertoisi, mitä tehdä kun lapsi ei suostu syömään, menemään pissalle, pukemaan päälle, laittamaan turvavyötä, menemään suihkuun... näitä tilanteitahan riittää. Ja vanhempana tuntee jatkuvaa avuttomuutta, kun kaikki em. asiat kuitenkin täytyisi jotenkin saada hoidettua. Osan tietysti vain tekee vastustelusta huolimatta mutta arvatkaa tuntuuko hyvältä?



Oletteko kuulleet lapsesta joka pidättää pissaansa vain sen takia ettei tahdo mennä vessaan? Meillä sellainen löytyy. Mitä teet? Lopulta pisu tulee lattialle - edelleen ei aikomustakaan mennä vessaan. Pakottamalla kun lasta ei pysty pöntöllä tai potalla pitämään. Syömisessä saattaa mennä lähes koko päivä ennen kuin syö. Ja toteutamme sitä, että tarjoamme ruoka-aikoina ja vasta seuraavalla ruoka-ajalla seuraavan kerran jos ei syö. Ymmärtääkö joku mistä puhun?



Todennäköisesti ensi viikolla yritän saada jonkun neuvola / kasvatuspsykologi ihmisen edes langan päähän.



Mitsuliini ja poika

Olet saanutkin tosi hyviä neuvoja avuksi. Kahden vanhemman lapsen uhma-aikaa en niin muistakaan mutta kuopuksen on vielä muistissa kun on nyt 4,5v.



Monet kerrat hermot olivat koetuksella kun kiukkua vain riitti eikä syytä kuitenkaan ollut. Annoin tytön raivota ja hetken kuluttua menin hänen lähelleen istumaan syli avoinna että kun on valmis tulee syliin. Siihen hän rauhoittui ja kun kysyin mikä oli harmin aihe ei hänkään sitä osannut sanoa. Kun ensimmäisen kerran kysymyksen tein jouduin vähän aikaa asiaa sulattelemaan. Toki jos oli kiire ei aina tuohonkaan ollut aikaa. Monet kerrat puettiin pakolla päälle ja sitten vielä autossa tapeltiin turvavyö.



Vaatteiden päälle pukemiseen on meillä auttanut kun saa itse valita minkä värisen puseron/housut pukee päälleen. On ollut niitäkin kertoja kun lempipusero onkin ollut pesussa ja siitä on raivoa riittänyt.

Syönnissä olemme pitäneet samaa linjaa eli jos ruoka ei maistu ei tule muutakaan vaan odotetaan seuraavaan ruokailuun. Lapsi syö sitten kun on nälkä eli ei haittaa vaikka jokin ruoka jäisikin välistä pois.



En tiedä oliko näitä apua mutta ajan kanssa meillä on kaikkien 3v uhmat helpottaneet. Uutta uhmaa työstetään 8v itsenäistymisen kanssa.



Voimia tarvitsette ja sitä omaa aikaa mitä muutkin ovat ehdottaneet.

Meillä oli just 3-vuotiaana tuota ettei tyttö suostunut menemään vessaan, meillä kyse oli kakasta mutta asia on kuitenkin sama. Juttelin neuvolassa siitä ja neuvolantäti sanoi että se on tosi tyypillistä, lapsi luulee pystyvänsä hallitsemaan sitä asiaa. Menee kuulemma nopeiten ohi kun ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Eli älä painosta vessaan menosta(tai syömisestä tms), kun pissa tulee housuun niin pysy "ilmeettömänä" ja annat vaan kuivat vaatteet. Homma loppuu kun ei tuota mitään reaktiota. Meillä oli tahallista pissailua myös kakkosen syntymän jälkeen ja se loppui myös samalla konstilla.



Koita kestää, onneksi nämä vaiheet menevät aikanaan ohi, muutamassa kuukaudessa yleensä. Meillä on aina ajoittain tosi vaikeita kausia, tuntuu että isomman kanssa on yhtä huutoa ja tappelua aamusta iltaan. Olen kotosalla etten saa edes työpäivän verran hengähtää vaan joudun olemaan sen kiusankappaleen kanssa aamusta iltaan. Sitten kuitenkin huomaan jossain vaiheessa että helpottaa ja saan taas oman rakkaan tyttöni "takaisin". Mitään hiljaista ja rauhallista meillä ei ikinä ole eikä tule olemaan tuon temperamentikkaan tytön kanssa. Mutta erittäin vaikeita vaiheita on sentään vaan muutamien kuukausien pätkissä.

Kiitos taas hyvistä neuvoista. Erityisesti helpotti tuo Aasan kokemus kakan pidättämisestä - olemme tehneet juuri niin kuin neuvoit ja jättäneet huomiotta koko asian ja tänään poika on mennyt vessaan jopa...



Kyllä aika varmaan tekee tehtävänsä meilläkin, tulee vain tilanteita, joissa tosiaan on niin neuvoton. Tai sitten niin kuin tänään kun en itse käyttäytynyt lainkaan rauhallisen ja järkevän aikuisen tavoin vaan raivostuin täysin silmittömästi, kun poika ensin iltapalalla heitti leivät seinään ja vähä sen jälkeen maidot pitkin lattiaa ja seiniä... pistin istumaan sohvalle sillä aikaa kuin siivosin ja sen jälkeen vein suoraan hammaspesulle, vessaan ja nukkumaan, mutta kyllä taisin raivota toiselle hieman enemmän kuin olisi pitänyt, enkä välttämättä ollut niin hellävarainen kohtelussa kuin olisi pitänyt. Pojan isä ei ollut kotona, sekin olisi varmasti tilanteessa helpottanut.



Ja kaduttaa ihan kamalasti oma käytös, vaikka pyysin pojalta anteeksi, mutta ei mikään oikeuta oikeasti raivoamaan tuolla tavalla 3-vuotiaalle. Ei ole ihme että pojallakin noita raivokohtauksia tulee, kun äitinsä näyttää tällaista esimerkkiä.



Meilläkin kasvatus/hoitovastuu on ollut pääasiassa minulle ja minulle juuri eniten uhmaa eikä tottele mitään. Kaipa yrittää itsenäistyä, meillä on ollut hyvin läheinen suhde ja tekee ehkä senkin takia niin tiukkaa.



En tiedä mihin tämä tosiaan vielä johtaa, mutta olen suunnattoman kiitollinen, kun voin tänne purkaa mieltäni ja saan teiltä kaikilta kanssaäideiltä niin paljon neuvoja ja tukea. Kiitos siitä.



Mitsuliini ja poika

Meilläkin esikoinen oli haastava lapsi. Hänen kanssaan mikään ei ollut helppoa:puistosta lähdettiin aina itkupotkuraivarin saattamana. Hän oli hyvin itsenäinen, mikään ryhmäjuttu ei onnistunut. Katselin vanhoja kirjoituksiani juuri tuossa kolmen vuoden iässä hänellä saattoi olla noita itkupotkuraivareita kahdeksankin päivässä (kestäen 15-45min). Nyt 7v:nä hän on jo toisenlainen lapsi: edelleenkin itsepäinen ja itsenäinen, mutta nyt vihdoinkin alkaa näkyä tämän haastavan lapsen hankalien luonteenpiirteiden etu: han ei epäröi kyseenalaistaa auktoriteetteja, eikä hän epäröi puolustaa omia nakemyksiääan.

Tässä muutamia neuvoja:

- muista, että vihaat lapsen käytöstä et lasta

- mikään keino ei tomi 100%:sesti

- toteuta joka ikinen uhkauksesi, vahvatahtoinen lapsi vaatii tiukat rakastavat rajat, muuten hän oppii jattamaan sinun puheesi omaan arvoonsa

- älä välitä hyväätarkoittavista helppojen lasten vanhemmista, jotka tulevat neuvomaan, kun taistelet lapsesi kanssa

- yritä kehua lastasi, kun hän toimii hyvin, sillä positiivinen palaute toimii aina paremmin (tiedän vaikeaa)

Kun me sitten saatiin kakkonen, olin yllättynyt, kuinka helppoa lapsen kanssa voikaan olla :)

Meilläkin asustaa pieni 3-vuotias uhmis, joka testailee rajojaan ja jolla on hyvin valikoiva kuulo.



Yksi erittäin toimiva keino on meillä ollut kilpailut, mikä varsinkin aamun pukemisssa auttaa. Eli kisaamme siitä kenellä perheestä on ensimmäisenä vaatteet päällä ja kisan jälkeen hämmästelemme suureen ääneen sitä, kuinka 3-vuotiaamme voitti taas. Ja hän ei siis pue itse tarha-aamuina (eikä oikein muutenkaan) vaan suosiolla passaamme häntä, jotta lähteminen olisi helpompaa.



Syömiseen emme ole tätä kilpailua kokeilleet ja syömistappeluita käymmekin päivittäin, kun herralla ei ole omasta mielestään ikinä nälkä eikä hän meinaa tulla pöytään ja nukkuakaan hänen ei mielestään tarvitse, joten itsekin olen täältä hyviä vinkkejä hakemassa :).