Yrittäisikö saada lääkkeistä apua, vai odottaa että oli paranee itsestään?

Toisalta kestäisi varmaan niin kauan ennen kuin pääsee lääkäriin ja saa lähetteen mt-puolelle ja ajan sinne että olo on varmasti parempi jo siinä vaiheessa ja lääkitys tuntuisi turhalta... enkä edes tiedä jaksanko kaikkia sivuvaikutuksia.
Minulla on nuorempana todettu ensin masennus (itsariyrityksen jälkeen), 16-vuotiaana aloitettiin mielialalääkitys. En huomannyt että se Remeron olisi vaikuttanut ainakaan positiivisesti, paino kyllä nousi lyhyessä ajassa huomattavasti. Lopetin lääkkeet ja koska se mt-toimiston henkilö jonka luona piti käydä juttelemassa vaikutti vielä tyhmemmältä kuin minä, en käynyt sitten sielläkään.
Pärjäsin jotenkuten, välillä meni tooooooodella hyvin ja rakastin maailmaa ja energiaa oli vaikka mihin ja nukkuminen oli amatööreille, välillä istuin nurkassa täristen, viiillellen. Varmana että kaikki puhuu musta paskaa eikä kukaan välitä.
Parikymppisenä yritin taas itsemurhaa. Sairaalassa yksi lääkäri alkoi epäillä bipoutta kun parin yön jälkeen ravasin kansliassa.jatkuvasti, mm. kysymässä missä katetripussit ovat koska voisin hyvin vaihtaa sen huonekaverille jos on tarvetta jne.
Alkoi lääkitys. Kokeiltiin sitä ja tätä ja vaikka mitä ja mikään ei oikein ollut hyvä.
Lopulta sain litiumia, vaikutti hyvältä.
2009 lopetin taas lääkityksen, koin että terapia riittää. Ei elämä ole mitenkään tasaista ollut enkä ole aina toiminut ihan viisaasti, mutta nyt tämä olo on pikkuhiljaa taas kallistumassa sietämättömän puolelle...
Pelkään mitä musta puhutaan töistä, ahdistaa ennen kuin lähden töihin, ahdistaa kun lähden sieltä. Pienimmätkin mokat tuntuu pahoilta enkä siedä epäonnistumista, iskee viilteltyhalu koska tuntuu että olen rankaisun ansainnut.
Olen ärtynyt ja hirvittävän väsynyt.
En tiedä kannattaako yrittää yksin pärjätä, vaan pitäisikö myöntää että ehkä en vain nyt kykene tähän yksin, vaan tarvitsen jotain lääkkeitä että pään sisällä tapahtuisi muutos parempaan....