Hätääntynyt omasta elämästä...

Olen 31-vuotias avoliitossa elävä nainen. Parisuhdetta on takana nelisen vuotta. Avomieheni on minua hieman vanhempi, kouluttautumaton ja jokseenkin ongelmallinen tyyppi. Miehellä on pari päänsisäistä ongelmaa jotka rajoittavat hänen elämäänsä melko paljon (sosiaaliset tilanteet). Ehkä näistä syistä hänellä on sitten jäänyt koulut käymättä eikä hänellä ole varsinaista ammattia. Aloittaessamme seurustelun tämä vaivasi miestä kovasti, hänellä ei ollut hänen mukaansa ollut identiteettiä ja asia hävetti häntä. Mies oli ahdistunut ja kovassa stressissä. Minulla taas oli oma firma ja ammatti. Päätin laajentaa yritystäni ja otin miehen yhtiökumppaniksi. Nyt työskentelemme yhdessä ja opetan miehelle k.o. ammattia. Elämä ei kuitenkaan edelleenkään ole helppoa, sillä osaamattomuus käy selvästikin miehen itsetunnon päälle ja työpäivämme ovatkin usein tappelua ja huutamista. Mies ahdistuu kun ei osaa ja huutaa minulle. Minä jaksan aikani yrittää neuvoa asiallisesti, mutta monesti räjähdän takaisin ja sanon etten halua työskennellä tuollaisen ihmisen kanssa. Tämä riita toistuu usein. Tuntuu ettei mies arvosta apuani, eikä ymmärrä millaisen tilaisuuden olen hänelle tarjonnut.

Arkemme on muutenkin haastavaa. Itse sairastan tautia joka aiheuttaa välillä kovaa uupumusta ja kipuja. Saatan siis olla useita päiviä hiljainen ja tarvitsen lepoa. Mies taas tykkäisi puuhailla kaikenlaista (silloin kun voi poistua asunnosta siis) ja kokee että olen rasittava kumppani kun vain "makoilen päivät pitkät". Hän ei muutenkaan ymmärrä sairauttani oikeasti, vaikka kovasti sanoo yrittävänsä. Hän monesti syyllistää minua kun olen allapäin ja kerron vaivoistani. Hänen mukaansa asenne ratkaisee ja annan liikaa valtaa taudilleni. Välillä hän taas puhuu ihan päinvastaista ja sanoo ymmärtävänsä minua täysin ja käskee lepäämään. En ole itsekään perillä mikä näistä hänen puheistaan pitää oikeasti paikkansa ja mikä on vain esitystä.

Sitten vielä lapsiasia... Mies ei 99% varmuudella halua koskaan lapsia. Häntä seuranneena voin melkein jopa sanoa ettei hänen kannatakaan, hänestä ei tulisi ns. "hyvä isä". Viisas, järkevä ja ankara isä kyllä, mutta myöskin epäempaattinen, kylmä ja etäinen. Hän kun ei pidä lapsista. Hän voisi olla hyvä isä aikuiselle lapselleen, mutta ne suhteet kun luodaan ihan pienestä asti. Isä joka ei halaa tai ota syliin ja huutaa kuin hyeena suuttuessaan jäisi lapselle varmasti aika etäiseksi. Minä taas en ole varma voinko saada lapsia tai että kannattaako minun edes yrittää. Kroppani on aina ollut sellainen, että luultavasti en saisi lasta luomusti. Sitten vielä tämä sairaus aiheuttaisi varmasti omat ongelmansa lapsiarkeen, kun olisin välillä niin väsynyt. Silloin juuri tarvitsisin ymmärtävää, rakastavaa ja osaavaa isää, joka hoitaisi lasta sen aikaa. Haluaisin kuitenkin lapsen/lapsia. Tuntuu että sydämeni särkyy kun ajattelen etten koskaan saisi olla äiti. Mietin myös paljon tulevaisuuttani ja tuntuu että siitä puuttuu jotain jos jään lapsettomaksi. Olisin varmasti hyvin yksinäinen.

Olen nyt siis jokseenkin umpikujassa. Rakastan miestä kyllä, mutta tuntuu että nämä vaikeudet ovat ihan liikaa ja jaksamiseni näiden vastoinkäymisten kanssa on ollut loppu jo pitkän aikaa. Tuntuu että tässä suhteessa en voi saavuttaa niitä asioita, joita elämältäni haluaisin. Toisaalta taas sitten mietin onko sellaista ihmistä olemassakaan, joka voisi tarjota minulle sellaista mitä haluan. Onko olemassa sellaista miestä, joka ottaisi yli kolmekymppisen sairaan naisen puolisokseen ja haluaisi tämän kanssa vielä perheen. Lisäksi tämän miehen pitäisi olla hyvä ja tasapainoinen tyyppi ja rakastettava ihminen. Kemioidenkin pitäisi kohdata. Kuulostaa ihan yksisarviselta. Mitä helvettiä mä teen?