Onko täällä ketään, joka oikeasti rakastaa lapsipuoliaan?

Lisään vielä, etten halua tuomita ketään. Tunteilleen ei mitään voi.

Ap

Minä ihan oikeasti rakastan niitä yhtä paljon kuin biologisesti omiani. En tee eroa miehen ja yhteisten välille. Lasten oikea äiti ei ole kuvioissa lainkaan.

Vaikea sanoa että rakastaako samalla lailla kuin omiaan, kun niitä omia ei vielä ole ollut. Nyt ensimmäinen oma tuloillaan.

En usko että lapsipuoleen tunnen sellaista ehdotonta rakkautta mitä usein kuulee vanhempien tuntevan lastaan kohtaan. Pidän, välitän ja lapsipuoli on minulle tärkeä. Teen asioita häntä varten, joskus enemmän kuin omat vanhempansa. Pidän huolta, kasvatan ja olen läsnä. Mutta onko se sittenkään samanlaista? En usko. Parhaani kuitenkin teen, ja yritän kaikkeni että lapsipuolella on meillä (minun puoleltani) hyvä ja turvallinen olla, viihtyy ja voi olla oma itsensä. Lapsipuoli on vähän vaikea tapaus välillä, autistinen ja alhainen äo. Joskus vaikeaa kun tuntuu että selvät asiat ei mene perille vaikka kuinka opetellaan.

Mutta kysymykseen vastaisin, en usko että tunnen juuri sitä rakkautta mistä puhut. En koe lasta omakseni, vaikka koenkin että hän kuuluu perheeseen.

Vierailija kirjoitti:

Minä ihan oikeasti rakastan niitä yhtä paljon kuin biologisesti omiani. En tee eroa miehen ja yhteisten välille. Lasten oikea äiti ei ole kuvioissa lainkaan.

Tuntuipa mukavalta lukea viestisi. Juuri näitä kaipasin. :)

Ap

No 😆 Niitä on pakko sietää.

Olen ainakin ajan myötä kiintynyt lapsipuoleen vaikkei hän meillä asukaan. Hän on minulle tuttu, vähän ehkä kuin sisaruksen lapsi olisi.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea sanoa että rakastaako samalla lailla kuin omiaan, kun niitä omia ei vielä ole ollut. Nyt ensimmäinen oma tuloillaan.

En usko että lapsipuoleen tunnen sellaista ehdotonta rakkautta mitä usein kuulee vanhempien tuntevan lastaan kohtaan. Pidän, välitän ja lapsipuoli on minulle tärkeä. Teen asioita häntä varten, joskus enemmän kuin omat vanhempansa. Pidän huolta, kasvatan ja olen läsnä. Mutta onko se sittenkään samanlaista? En usko. Parhaani kuitenkin teen, ja yritän kaikkeni että lapsipuolella on meillä (minun puoleltani) hyvä ja turvallinen olla, viihtyy ja voi olla oma itsensä. Lapsipuoli on vähän vaikea tapaus välillä, autistinen ja alhainen äo. Joskus vaikeaa kun tuntuu että selvät asiat ei mene perille vaikka kuinka opetellaan.

Mutta kysymykseen vastaisin, en usko että tunnen juuri sitä rakkautta mistä puhut. En koe lasta omakseni, vaikka koenkin että hän kuuluu perheeseen.

Kiitos vastauksestasi. Vaikuttaa siltä, että teillä on kuitenkin asiat hyvin. Sukulaiseni lapsi syntyi vaikeasti vammaisena ja toinen vanhempi ikäänkuin sanoutui irti koko hommasta, pakeni ihan ulkomaille asti. Myös lapsen isoäiti oli kuin ei olisi tuntenut lasta. Lapsi kuoli pienenä tähän vammaansa, mutta parempaa hän olisi ansainnut. Teillä on "vähän" eri meininki sentään. :)

Itse lapsena koin vaikeimmaksi sen, että toinen puolivanhempi vakuutteli suurta rakkauttaan meihin lapsipuoliinsa, mutta teot osoitti räikeästi jotain ihan muuta. Se oli kivuliasta.

Ap

Ei ole omakohtaista kokemusta, lähipiirissä tälläinen perhe.

Molemmilla edellisestä liitosta lapsia ja yksi yhteinen.

Siellä lapset eriarvoitetaan, on sinun ja minun lapset. Ihan kauheeta katsottavaa :/

Voin sanoa että rakastan. Meillä on niin että minulla on eksän kanssa 1 lapsi, miehellä on eksänsä kanssa 2 ja lisäksi minulla ja miehelläni on 1 yhteinen.

Yhteinen asuu siis 24/7 kotona. Muut lapset viikko/viikko systeemillä, tosin lapset ovat molemmissa kodeissa myös viikottainkin. Kahdella vanhimmalla on omat huoneet ja nuorimmaiset jakavat huoneensa (ovat kätevästi samaa sukupuoltakin). Tämä on siis meidän kaikkien koti. 

Uskon että yksi syy tähän on se että kaikki aikuiset olivat eronsa käsitelleet ja kaikilla oli/on yhteinen päämäärä: onnelliset lapset. Kukaan aikuisista ei tunne asemaansa uhatuksi ja kaikki pystyvät tarvittaessa soittelemaan ja viestittelemään keskenään.

9 vielä. Meillä ei kukaan maksa elatusmaksuja kenellekkään ja jos jollakin lapsella on tarvetta vaikka uusiin kenkiin niin käyn ostamassa ne. Jos näen vaikka kaupassa kivan jonkun lapsen näköisen vaatteen niin ostan sen hänelle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikea sanoa että rakastaako samalla lailla kuin omiaan, kun niitä omia ei vielä ole ollut. Nyt ensimmäinen oma tuloillaan.

En usko että lapsipuoleen tunnen sellaista ehdotonta rakkautta mitä usein kuulee vanhempien tuntevan lastaan kohtaan. Pidän, välitän ja lapsipuoli on minulle tärkeä. Teen asioita häntä varten, joskus enemmän kuin omat vanhempansa. Pidän huolta, kasvatan ja olen läsnä. Mutta onko se sittenkään samanlaista? En usko. Parhaani kuitenkin teen, ja yritän kaikkeni että lapsipuolella on meillä (minun puoleltani) hyvä ja turvallinen olla, viihtyy ja voi olla oma itsensä. Lapsipuoli on vähän vaikea tapaus välillä, autistinen ja alhainen äo. Joskus vaikeaa kun tuntuu että selvät asiat ei mene perille vaikka kuinka opetellaan.

Mutta kysymykseen vastaisin, en usko että tunnen juuri sitä rakkautta mistä puhut. En koe lasta omakseni, vaikka koenkin että hän kuuluu perheeseen.

Kiitos vastauksestasi. Vaikuttaa siltä, että teillä on kuitenkin asiat hyvin. Sukulaiseni lapsi syntyi vaikeasti vammaisena ja toinen vanhempi ikäänkuin sanoutui irti koko hommasta, pakeni ihan ulkomaille asti. Myös lapsen isoäiti oli kuin ei olisi tuntenut lasta. Lapsi kuoli pienenä tähän vammaansa, mutta parempaa hän olisi ansainnut. Teillä on "vähän" eri meininki sentään. :)

Itse lapsena koin vaikeimmaksi sen, että toinen puolivanhempi vakuutteli suurta rakkauttaan meihin lapsipuoliinsa, mutta teot osoitti räikeästi jotain ihan muuta. Se oli kivuliasta.

Ap

Kyllä meillä on asiat hyvin. Vaikka ei ehkä olekkaan sitä mitä omassa lapsuuden ydinperheessä, koska lapsipuoli kulkee kahden kodin väliä. Lapsi on muuten tosi kiva ja aika helläluonteinen, se auttaa aika paljon niinä hetkinä kun tulee vaikeuksia sen autismin takia.

Itse olen aina yrittänyt ajatella että se lapsi on syytön kaikkeen. Ei ole itse tänne pyytänyt syntyä, eikä ole itse valinnut erikois ominaisuuksiaan. Sen takia meidän aikuisten on tehtävä kaikkemme että lapsella on hyvä olla.

Lapsipuoli odottaa kovasti pikkusisaren syntymää :) Ollaan juteltu jo monesti siitä kun vauva tulee. Ja olen painottanut että kaikki ovat täällä yhtä tärkeitä, kukaan ei ole tärkeämpi kuin toinen.

Olen pahoillani että sulla on lapsuudesta huonoja kokemuksia :( Kaikkea hyvää tulevaan!

Mulla on yksi lapsi ja miehelläni yksi, asutaan kaikki yhdessä. Rakastan kyllä miehen lasta, mutta en ihan yhtä paljon kuin omaani. Kohtelen kuitenkin molempia täysin tasapuolisesti. Tiedän mieheni tuntevan samoin. Kuitenkin puhutaan aina "meidän lapsista" ja molemmat ostaa vaatteita ja leluja yms. molemmille lapsille. 

Minulla  poika ja myös miehelläni kaksi poikaa. En rakasta kuin omiani, mutta ehdottomasti kohtelen hyvin, olen  tasapuolinen ja olen enempi kuin äitipuoli. Osallistun heidän arjen kaikkiin asioihin, enempi kuin mies itse.  Lapset meillä puolet ajastaan.

Omaani hellin kun ollaan kaksin ja ostan vaikka jotain kun muut äidillään. Jos ostan omalleni jotain muiden aikana, ostan silloin kaikille lapsille. Halien anto miehen lapsille ei tee tiukkaa, muttei myöskään pitää kuria tarvittaessa. Haluan olla hyvä ja turvallinen kasvattaja kaikille, ennenkaikkea tasapuolinen.

Mottoni on:kohtele kuin haluasit sinua kohdeltavan. 

Minulle jäi ainakin tunne että olin isäpuolelleni ihan oikea ja oma lapsi. Hän oli lapsena elämäni tärkein aikuinen. Isäni vaimo, joka tuli kuvioihin kun olin 11, oli mulle lapsena etäisempi mutta nyt hän on minulle se ainoa äiti. Se joka soittaa ja välittää. Vahingossa soittaessa aloittaa että äiti täällä moi. Olen nyt kolmikymppinen.

Miehellä ja mulla on molemilla tytär edellisestä liitosta. Miehen tyttö saa käydä vaan kerran viikossa päiväseltään ja puolet noistakin vähistä tapaamisista perutaan. Tyttö on jäänyt tosi vieraaksi ja nyt murkkuiän kynnyksellä on avoimen vihamielinen mua kohtaan.

Ollaan oltu miehen kanssa viisi vuotta yhdessä. Niillä oli eksänsä kanssa tyttö 50/50 siihen asti kun me alettiin seukkaamaan ja sit exä teki omavaltaisen huostaanoton jota nyt ollaan viimeiset viisi vuotta yritetty selvittää, sovitella, taistella jne. Mietin yhdistääkö se tyttö päässään, että kun "tuo" tuli niin en voinut enää mennä isälle -> toi ei halunnu mua sinne. Miehen tästä seurannut masis ja sen kannustaminen ja terapiaan saaminen on ihan oma lukunsa.

Mun tyttöni on miehelle kuin oma. Typy on meillä vuoroviikoin ja tyttömme isä, eli ex mieheni on perheemme jäsen ja aina tervetullut. En huomaa eroa siinä miten mies kohtelee minun tyttöä tai meidän yhteistä poikaa.

Tosi mielelläni lähentäisin välejä miehen tyttöön, mutta toisaalta en halua tuppaantua. Mua ei juuri 12-vuotiaana kiinnostanut isäni puoliso ja en haluaisi jotenkin väkisin pakottaa. Otan toki kontaktia ja yritän keskustella, mutta vaikea on kun toinen ei halua.

Mietin että haluaisin tytölle kertoa että jos tarvitsee niin siteet löytyy täältä, ja että roskiin eikä pyttyyn jne. Mutta mietin onko nolompi puhua tästä mun vai isänsä kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla  poika ja myös miehelläni kaksi poikaa. En rakasta kuin omiani, mutta ehdottomasti kohtelen hyvin, olen  tasapuolinen ja olen enempi kuin äitipuoli. Osallistun heidän arjen kaikkiin asioihin, enempi kuin mies itse.  Lapset meillä puolet ajastaan.

Omaani hellin kun ollaan kaksin ja ostan vaikka jotain kun muut äidillään. Jos ostan omalleni jotain muiden aikana, ostan silloin kaikille lapsille. Halien anto miehen lapsille ei tee tiukkaa, muttei myöskään pitää kuria tarvittaessa. Haluan olla hyvä ja turvallinen kasvattaja kaikille, ennenkaikkea tasapuolinen.

Mottoni on:kohtele kuin haluasit sinua kohdeltavan. 

Ällöttävää paskaa. Omaasi hellit ja muille ostat. Niinpä. Niin nähty.